Törky pois ja Tampere terveeksi

Minna Harjula: Tehdaskaupungin takapihat. Ympäristö ja terveys Tampereella 1880-1939. Tampereen historiallisen seuran julkaisuja XVII, Tampere 2003.

Minna Harjula painottaa, että vastoin yleistä luuloa ympäristöongelmien havaitseminen ei ole vasta 1960-luvun tuotetta: "Kuraa meillä on tavallisuuden mukaan korviin saakka", kirjoitti Tampereen Sanomat 1870-luvulla. Toisen maailmansodan kynnyksellä kaupunki koetti puhdistaa mainettaan Suomen Manchesterina iskulausekilpailulla. Sen kotiseuturakasta satoa oli muun muassa "Valkoisen hiilen valoisa kaupunki".

Mielikuvien manipuloiminen oli osin helpompaa kuin todellisuuden näkyvien ja näkymättömien ympäristö- ja terveysongelmien korjaaminen. Tehdaskaupungin takapihat -teoksen "hygieeninen katse" kohdentuu näitä käsitteleviin raportteihin, tilastoihin, mietintöihin, lakeihin ja kunnallishallinnon vuosikertomuksiin. Lisäksi aineistona ovat olleet sanomalehdet ja asiantuntijoiden julkaisemat terveydenhoitolehdet. Tutkimus ei kuitenkaan liiku pelkässä itseensä viittaavassa tekstiavaruudessa. Paikallisen materiaalin avulla onnistutaan näyttämään terveyden ja ympäristön tilan yhteenkietoutuminen, sekä osoittamaan eri aikoina keskeisiksi miellettyjä ympäristö- ja terveysriskejä. Ongelman havaitseminen ei vielä tarkoittanut sen ratkaisua. Esimerkiksi 1900-luvun taitteessa esikaupunkikomitea joutui toteamaan voimattomuutensa kaavoittamattomien alueiden terveysuhkien edessä.

Työläiskaupunki Tampere päästi terveydenhoitolautakuntaansa vasta 1920-luvulla työläisammattien edustajia. Omissa lehdissään ja politiikanteossaan järjestäytynyt työväestö oli terveyteen liittyviä kysymyksiä toki käsitellyt jo vuosikymmeniä. Mutta koska Harjula on valinnut näkökulmakseen "katseen ylhäältä", olisi järjetöntä vaatia tutkimuksen keskittyvän siihen, millaisia ajatuksia ympäristöongelmien omakohtainen kokeminen kirvoitti. Tässä suhteessa kirja kuitenkin aktivoi lukijaa hauskasti: Oppiessani että vuonna 1938 tamperelaisissa asunnoissa 38 prosentilla oli WC (Helsingissä luku oli 69), mieleeni palaa Tampereen Viinikassa asuneen sukulaiseni eloisa lapsuusmuisto talvisen ulkohyyskän tyhjentämisestä. Oletettavasti samankaltaiset kertomukset kuuluvat muidenkin kuin Tampereella asuneiden perinteeseen, joten lukija voi mielessään täydentää kirjan yleistietoja muistitiedolla.

Kirjoittaja olisi voinut hieman tarkemmin perustella - ja puolustaa - lähtökohtiaan. Nyt lähinnä johdannossa tyydytään viittaamaan suomalaisen lääketieteen ja terveydenhuollon tutkimuksen vähäisyyteen ja siihen, miten lääketiedettä on tarkasteltu muusta yhteiskunnasta irrallisena, tiedemiesten keksintöjen varassa asteittain kehittyvänä ilmiönä. Kuitenkin aihetta koskeva suomalainenkin tutkimus on viime aikoina laajentunut, joten aktiivisempi keskustelu sen kanssa olisi selkeämmin paljastanut juuri tämän tutkimuksen arvon ja uudet huomiot. Harjula esimerkiksi vahvistaa aikaisempia havaintoja kansan nyreästä suhtautumisesta valistukseen. Hän kirjoittaa myös lääkäreiden valittaneen terveysihanteiden toteuttamisen olleen työläisille usein mahdotonta. Harjula kuitenkin toteaa hygieniaprojektin vähitellen muuttaneen elinympäristön lisäksi ihmisten arkea ja elämäntapoja, joista jälkimmäisten käsittely jää tulevan tutkimuksen tarkemmin selvitettäväksi.

Kansainvälisessä tutkimuksessa on esitetty, miten "punainen lääketiede" ja homo sovieticus herättivät 1900-luvun alun Euroopassa sekä intoa että kauhua. Ranskalainen hygienian professori Jacques Parisot argumentoi sosiaaliturvan parantavan terveyttä ja luovan kommunismille kielteistä ilmapiiriä. Sen sijaan 1930-luvulla Ranskan ensimmäisen "terveyskeskuksen" perustaja, kommunisti Robert-Henri Hazeman ylisti sekä fasistista Italiaa että Neuvostoliittoa maiksi, joissa "hygieniasta on tulossa poliittinen huolenaihe sanan parhaassa merkityksessä". Olisi ollut mielenkiintoista lukea tarkempaa pohdintaa siitä, miten ja miksi ainakin Harjulan havainnoima, lääketieteen asiantuntijoiden "hygieninen ajattelu" tuntui Tampereella karttavan edellisen kaltaisia kannanottoja - pelkkää "teknisten" kysymysten ratkaisuahan se ei kuitenkaan ollut.

Selvää on, että yleisesityksessä monia osa-alueita ei voi eikä tarvitse käsitellä yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi Harjulan käsittelemät teollisuuden aiheuttamat terveys- ja ympäristöriskit ovat sitä luokkaa, että niistä voisi laatia useita erillistutkimuksia. Kiehtova kirja herättääkin jatkokysymyksiä, myös nykypäivästä. Gallupit kertovat, että nykymiehet vaihtavat esimerkiksi alusvaatteitaan naisia harvemmin. Onko kansallinen hygieniaprojekti siis onnistunut heidän kohdaltaan naisia huonommin? Entä miten suhtautua siihen, että hyvinvoivat länsimaalaiset maksavat kotinsa ja ympäristönsä puhtaanapidosta nälkäpalkkoja maahanmuuttajille, joiden ympäristö- ja terveysolot saattaisivat saada sadan vuoden takaiset suomalaiset terveystarkastajat takajaloilleen.

Tehdaskaupungin takapihat on huolellisesti tehty ja sisältää mielenkiintoista ja käyttökelpoista tietoa. Varsinkin yhteenvetoluvun tiivistelmätaulukko on havainnollinen. Harjulan esitystapa on konstailematon ja vailla mahtipontisuutta. Toteavan ja vähäselitteisen tyylin ongelma on välillä, että se olettaa lukijaltaan melko laajoja erityisalan pohjatietoja - ja välillä pakottaa palaamaan taaksepäin kirjan tekstissä. Tieteellisyys olisi tuskin kärsinyt, vaikka opinnäytemäinen jäsentely monitasoisine otsikkonumerointeineen olisi hylätty.

Vaikka kirjan ulkoasu on hieman vaatimaton, onneksi siinä on mainioita kuvia, jotka täydentävät tekstiä ja avaavat uusia näkökulmia tuttuihin paikkoihin. Moniko tulee ajatelleeksi, että Tampereen Kauppatorin kiveys ja myyntialustat olivat osa kulkutautien vastaista taistelua? Eivätkä valokuvat rottasodan myrkkysyöttejä levittävästä työttömästä tai maaperää likaavista nahkurien parkkisammioista ole pr-materiaalia parhaasta päästä. Mutta vaikkei kirja nosta Tamperetta "mennyttä onnelaa" haikailevien nostalgiamatkailijoiden kärkikohteeksi, sen tiedot ja tulokset jatkavat elämäänsä aihetta käsittelevissä tutkimuksissa.

Riitta Oittinen