Siinä näkijät, missä tekijät

Suomalaisen viihteen monitoimimies ja Jämsänkosken suuri poika on julkaissut muistelmansa, jonka parissa lukija ei pitkästy, siitäkään huolimatta, että Virtanen assosioi vapaasti ja kerronta rönsyilee. Juttu pysyy kasassa ja kerronta on muhevaa, tarinankerronnan makuista. Virtanen tuntuu tuntevan puolet Suomesta; kirjassa esiintyy hengästyttävät 1000 henkilöä, jotka eivät jää pelkäksi nimiluetteloksi. Virtasella on taito piirtää lyhyt ja terävä luonnehdinta useimmista. Lisäksi hän näyttää olevan kaveri lähes kaikkien tapaamiensa ja tuntemiensa ihmisten kanssa.

Virtanen kirjoittaa laveasti sukujuuristaan, mutta ei tee pitkää ja kuivaa sukukronikkaa vaan kertoo eläviä tarinoita ihmisistä. Monet tarinoista ovat tragikoomisia, elämä kun on kyynelistä ja naurusta tehty. Kirjassa tiukka kronologia heittää usein häränpyllyä, menneisyydestä hypätään sujuvasti vuosia ajassa eteenpäin ja päinvastoin. Henkilöt ja niiden kautta tapahtuva assosiointi johdattelevat tarinaa.

Jämsänkosken lapsuus- ja nuoruusvuosista siirrytään opiskelija- ja osakuntaelämän kuvaukseen Helsingissä ja siihen, kuinka elokuva- ja viihdeala nielaisi Virtasen. Muistelmien mielenkiintoista antia on mm. se, kuinka näyttelijä Mirjami Kuosmanen värväsi nuoren äidinkielen opiskelijan ja fuksiaisten viihdyttäjän töihin miehensä Erik Blombergin johtamaan Allotria Filmiin, joka oli osa sosialidemokraattisen työväenliikkeen taustavaikuttajan Janne Hakulisen yritysrypästä. Nykyisin Allotria Filmin elokuvien oikeudet ovat Työväenperinne ry:llä, ja allekirjoittaneella oli etuoikeus haastatella Jukka Virtasta yhtiön tuotantoa käsittelevää filmografiaa varten. Jähmeän haastattelun sijasta tilanteesta muodostui leppoisa ja paikoin hulvattoman hauska tarinatuokio.

Allotria Filmi oli nuoren Virtasen elokuvakoulu. Hän toimi valomiehenä, ääniapumiehenä, järjestäjänä ja myöhemmin apulaisohjaajana yhtiön tuottamissa lyhytkuvissa ja mainoksissa. Ossi Skurnik opetti hänelle filminleikkauksen salat. Puolen vuoden oppijakson jälkeen Blomberg ilmoitti Virtaselle: "Sinun on nyt aika tehdä ensimmäinen elokuva. Tässä on käsikirjoitus. Yritä saada siihen tolkkua. Mutta älä jätä opintoja yliopistossa. Nämä hommat vievät mukanaan." Kuten tekivätkin.

Opiskelijaelämän pyörteissä Virtanen oli törmännyt nuoreen Savolaisen osakunnan seremoniamestariin Pertti Pasaseen, jonka ideoita ja otetta viihdyttämiseen hän ihaili. Virtanen värväsi Pasasen esiintymään ohjaamissaan anarkistisen humoristissa mainoksissa. Ystävyys kesti Pasasen äkilliseen poismenoon saakka. Samoihin aikoihin Virtanen tutustui myös Aarre Eloon, joka toimi äänittäjänä Allotria Filmin tuotannossa, ja Matti Kuuslaan, ja näin siemen suomalaisen televisioviihteen VEK-ryhmälle oli kylvetty. 1950-luvun lopulla Virtanen siirtyi "produsenttikurssien" kautta Yleisradioon. Näihin aikoihin hän tutustui myös tulevaan vaimoonsa Liisaan (o. Perho), josta Virtanen kirjoittaa muistelmissaan erityisen kauniisti. Paljon on hän miehensä rinnalla nähnyt, kokenut ja kestänyt.

Itsekehuinen Virtanen ei ole, terveesti ammattiylpeä kylläkin. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu. Tekemisiään hän usein tarkastelee itseironisella otteella. Virtasen muistelukset suomalaisen elokuvan, radio-, televisio- ja estradiviihteen tekemisestä ovat osa suomalaista kulttuurihistoriaa, joka oli tärkeää saada kirjattua. Avoimesti Virtanen myös kertoo viihteenteon ja julkisuuden varjopuolista sekä masennuksistaan, ajoittaisesta liiallisesta alkoholinkäytöstään ja sairastumisestaan syöpään. "Virtanen antoi syövälle ja juovalle kasvot", kuten pakinoitsija Seppo Ahti hirtehisesti kirjoitti. Menestys ei näytä Jämsänkosken suurelle pojalle nousseen päähän, ja siksi paikkakuntalaiset hänestä pitävätkin. Juuret tunnustetaan ja siellä solmitut lapsuuden ja nuoruuden ystävyyssuhteet ovat kestäneet ajan saatossa. Tärkeänä ryhmänä kirjassa kummittelee jämsänkoskelaisten kaverusten Hailowits-ryhmä, joka on pitänyt yhteyttä läpi vuosikymmenten. Se kertoo tästä miehestä jotain. Kova ammattilainen ja mukavanoloinen mies.

Heimo Hatakka: Muistan vielä vuonna -56. Jussi Raittinen muistelee, miten rock tuli Suomeen. Gummerus, Jyväskylä 2003. 276 s.

Suomalaisen rock-musiikin - ja siinä sivussa iskelmän, kantrin, folkin ja jatsin - kävelevä tietosanakirja Jussi Raittinen, joka on ollut kotimaisen kevyen musiikin dokumentoinnin käytetyimpiä ja tärkeimpiä lähteitä monissa muissa julkaisuissa ja historioissa, on vihdoinkin saanut omat muistelmansa yksien kansien väliin. Raittinen on vaivoja säästelemättä puhunut ja myös kirjoittanut muistojaan kirjan tekijälle. Jussi Raittista ja Jukka Virtasta yhdistää paitsi pitkä ura suomalaisen viihteen parissa myös se, että molemmat ovat armottomia muistihirviöitä. Kirjan tekijä oli kirjoitusurakkaa aloittaessaan omien sanojensa mukaan "mahdottoman edessä".

Raittisen muistelmat alkavat lyhyellä isovanhempien ja vanhempien vaiheiden esittelyllä. Jussi Raittisen isä, oikeistososialidemokraatiksi katsottava Paavo Raittinen toimi johtotehtävissä OTK:ssa ja Vakuutusyhtiö Kansassa sekä Suomen Pankin johtokunnassa. Toisesta avioliitosta Rakel Jotunin kanssa syntyivät pojat Paavo Juhani Raittinen syyskuussa 1943 ja Eero Nikodemus runsas vuosi myöhemmin.

Raittisilla oli kesäpaikka Lohjalla ja lapsuutensa ajan veljekset olivat kesät lohjalaisia ja talvet stadilaisia. Lohjasta muodostui tärkeä henkireikä veljeksille myös myöhemmällä iällä: Jussi on pysynyt kesälohjalaisena, Eero on vaihtanut stadilaisuuden kokovuotiseen lohjalaisuuteen. Sinne on ollut hyvä mennä lataamaan akkuja raskaiden keikkakiertueiden jälkeen.

Jussi Raittinen ja veljensä Eero menettivät sydämensä uudelle nuorisomusiikille, rockille, vuonna 1956. Tämän jälkeen oli kovin vaikeaa keskittyä koulunkäyntiin. Äitinsä vaatimuksesta molemmat veljet lukivat itsensä ylioppilaiksi, tosin pitkän kaavan mukaan. Jussi sai valkolakin syksyllä 1965, Eero keväällä 1968. Armeijan jälkeen Jussi vielä yritti opiskella äärikonservatiivisessa Suomen Liikemiesten kauppaopistossa, mutta luovutti toisena lukuvuotena. Musiikki vei mennessään kokonaan. Ensilevynsä Raittisen veljekset olivat tehneet jo vuonna 1960, ja vuonna 1964 oli perustettu ensimmäinen Eero ja Jussi & The Boys -kokoonpano. Yhtyeen kokoonpanot uusiutuivat puolivuosittain, ja leikillisesti sitä on jälkikäteen nimitetty "suomalaisen pop-musiikin korkeakouluksi", niin moni myöhempi huippumuusikko on The Boysin läpi marssinut.

1970-luvulle tultaessa Jussille oli pikkuhiljaa kirkastunut, kenen joukoissa hän seisoi. Kulttuuriradikaalien kautta entinen kokoomusta äänestänyt kauppaopistolainen oli ajautunut vasemmistolaisuuden liepeille ja ammattiyhdistysaktiivisuuden myötä oli syntynyt käsitys, että "tässähän ollaan palkansaajan asemassa". Syksyllä 1969 oli popmuusikkojen asiaa ajamaan perustettu Popmuusikot ry, jonka sihteeriksi Raittinen oli houkuteltu. Hän toimi lisäksi Ravintolamuusikot ry:n, Laivamuusikot ry:n ja Popmuusikot ry:n yhdyssiteekseen kesällä 1970 perustaman Musiikkialan Ammattiyhdistysten Federaation hallituksessa, joten kokouksia riitti.

1970-luku oli Jussille & The Boysille kiireistä aikaa. Se mikä laulaen tulee, tulee pitkälti autoillen. Rock-musiikin kiivas kysyntä piti yhtyeen tiukasti kiertueilla, ja Suomen rokkikuninkuus lavoilla ja levysoittimissä oli kahden kauppa, Hurriganesin ja Boysin. Vuonna 1974 Jussi & The Boys ylsi ensimmäisenä suomalaisena popyhtyeenä kultalevyn oikeuttaneeseen myyntiin ja voitti Syksyn Sävel -kilpailun "Metsämökin tonttu" -rallatuksella. Lisäksi Raittinen ehti käydä Yhdysvalloissa New Orleansissa ja Nashvillessä asti levyttämässä kaksi LP:llistä rhythm´n`blues- ja kantripohjaista musiikkia.

Muistelmat päättyvät vuoteen 1976, lisää on siis luvassa. Samoin kuin Jukka Virtasella hänen tarkastellessaan omia tekemisiään, on myös Raittisen muistelmien perusvire hienoisen itseironinen, mutta innostunut ja terveellä tavalla ammattiylpeä. Hatakka on onnistunut luomaan Raittisen muistelmista tyylillisesti ehjän ja hienosti eteenpäin kulkevan kokonaisuuden, jonka jatkoa odotan kiinnostuneena. Raittisen yhtye- ja levytysuran seuraamisessa auttavat suuresti kirjan lopusta löytyvät diskografia vuosilta 1960-1977 ja Boys-yhtyeen kokoonpanot vuosilta 1964-1976. Lisäksi kirjassa on henkilö-, artisti- ja yhtyehakemisto.

Petri Tanskanen