Urheiluopistosäätiö
- bunkkerista käsin vapauden asialla

Eino Ketola: "Bunkkeri" - Urheiluopistosäätiö 1952-2002. Urheiluopistosäätiö. Keuruu 2003. 191 s.

"Sosialidemokraatit halusivat ehkäistä taloushallintoon ja varojenkäyttöön kohdistuvat kommunistiset provokaatiot ja myös viranomaisten aiheuttaman häirinnän. Kysymys TUL:n omaisuuden suojaamisesta luovuttamalla se erikseen perustettavan säätiön haltuun tuli entistä ajankohtaisemmaksi. Säätiöinnillä sosialidemokraatit pyrkivät myös heikentämään kommunistien mielenkiintoa TUL:n valtaamista kohtaan."

Oheinen lainaus Eino Ketolan vuonna 2003 ilmestyneestä teoksesta "'Bunkkeri' - Urheiluopistosäätiö 1952-2002" ilmentää oivallisesti kirjan luonnetta sekä urheilu- että poliittisen historian piiriin kuuluvana tutkimuksena. Samalla se kertoo omaa kieltään kahden työväenpuolueen, SDP:n ja SKP:n, suhteista 1940- ja 1950-luvulla. Niissä ei ollut kehumista. Esiin nousee lisäksi urheiluliikkeen merkittävä asema työväenliikkeen poliittisissa tapahtumissa. Jälleen kerran osoittautui, että urheilu oli myös politiikkaa, mikä antaa kiintoisat lähtökohdat Ketolan tutkimukselle.

Lainauksesta käy myös esiin vuonna 1952 perustetun Urheiluopistosäätiön perustamisen merkitys ajan poliittisissa taistoissa. Vuonna 1948 solmitusta YYA-sopimuksesta huolimatta Suomi oli yhteiskuntana osa länttä ja sellaisena halusi pysyäkin, mikäli se sosialidemokraateista riippui. Tässä kannassaan he olivat samassa rintamassa porvarillisen kansanosan kanssa, ja niinpä maan suuri ideologinen rajanveto tapahtuikin kommunistien ja muiden välillä. Suomalaisten suuri enemmistö näki kommunismin vieraana ja maan itsenäisyydenkin kannalta vaarallisena ideologiana, ja vastavoimien etulinjassa kamppailivat juuri sosialidemokraatit - yhtenä näyttämönään työväen urheiluliike.

Tähän yleispoliittiseen asetelmaan kytkeytyi myös Urheiluopistosäätiö, joka rakentui ennen muuta Nastolassa sijaitsevan Pajulahden urheiluopiston varaan, mutta toteutti jatkossa myös merkittäviä urheilurakennushankkeita. Seppo Hentilä on TUL-historiatrilogiassaan käsitellyt liiton vaiheita ja toimia perusteellisesti ja tarkastellut sarjansa toisessa osassa myös Urheiluopistosäätiötä. Eri yksityiskohtien osalta on kuitenkin aina löydettävissä "tilaa" jatkotutkimukselle, ja esimerkiksi juuri Urheiluopistosäätiön osalta on ollut, kuten voimme havaita, "Ketolan mentävä aukko".

Myös yleispolitiikan osalta Ketola tuo esiin kiintoisia tapahtumia 1950-luvun keskivaiheen rajuilta vuosilta, jolloin Urheiluopistosäätiön toimisto Hakaniemessä toimi Väinö Leskisen leirin komentokeskuksena taistelussa sos.dem. puolueen linjasta. Ketolan teoksen poliittisen historian osuus korostuu juuri TUL:n ja SDP:n sisällä käytyjen rajujen poliittisten koitosten kuvauksesta, jossa ei unohdu myöskään Neuvostoliiton ja sen edustajien alati kasvava kiinnostus ja myös vaikutus suomalaiseen politiikkaan. Mukana on toki myös säätiön taloudellisten voimavarojen merkitys. Olihan pesämunana muun muassa kiinteistöjä, jotka voitiin tarpeen mukaan realisoida. Ketola kirjoittaa: "Urheiluopistosäätiön asema leskisläisen politiikan rahoittajana vuosina 1955-1958 oli merkittävä. Valtataisteluun ja samalla myös nykytermein ilmaistuna 'suomettumisen vastaiseen' politiikkaan käytettiin laillisesti muodostunutta suomalaista varallisuutta."

Leskisläisten voitto SDP:n puoluekokouksessa vuonna 1957 merkitsi Urheiluopistosäätiölle rauhaa keskittyä urheiluasioihin, mikä tosin pian merkitsi toimintaa osallisena TUL:n hajoamisprosessissa. Säätiön väki oli niitä sosialidemokraatteja, joilla ei ollut enää sijaa TUL:ssa sen ajauduttua kommunistien ja niiden sosialidemokraattien käsiin, jotka vuonna 1959 perustivat SDP:n hajotessa oppositioryhmittymä TPSL:n. Urheiluopistosäätiön panos taistelussa oli voimakkaan, muun muassa taloudellisen tuen antaminen leskisläis-tannerilaisten sosialidemokraattien perustamalle Työväen Urheiluseurojen Keskusliitolle TUK:lle.

Kaiken tämän päälle Urheiluopistosäätiö saattoi lopulta keskittyä varsinaiseen asiaansakin eli todelliseen urheilutyöhön. Tuloksena olivat Pajulahden urheiluopiston voimakas kehittäminen sekä Helsingin urheilutalon rakentaminen 1960-luvulla Kallion työläiskaupunginosaan.

Ketolan kirja on kertomus päättäväisistä toiminnan miehistä, joilla oli näkemystä toteuttaa tavoitteensa niin politiikassa kuin Urheiluopistosäätiössä. Ennen kaikkea esiin nousee säätiön sielu Eino A. Wuokko, sinnikäs viipurilaispoika, joka vastusti jyrkästi kommunisteja ja siinä ohessa heidän kanssaan samassa TUL:ssa työläisurheilun hajaannuksen aikana vaikuttaneita sosialidemokraatteja. Wuokolle oli yhtä tärkeää kuin esimerkiksi Pajulahden urheiluopiston ja Helsingin urheilutalon menestys myös se, että säätiön omaisuutta ei koskaan joudu vääriin käsiin eli kommunisteille ja heidän kanssaan juttuun tuleville sosialidemokraateille. Toiminnan miehiä oli myös Väinö Leskinen, jätkämäisen railakkaista otteistaan tunnettu asevelisosialisti, joka jo sodan aikaisena upseerina kiihdytti miehet taisteluun tokaisemalla "Hei gangsterit, mennään taas!". Myös Leskinen saa Ketolan piirtoina elävän kuvauksen niin urheilujohtajana kuin urheilun yhteydet politiikkaan nähneenä sos.dem. vaikuttajana ja huippupoliitikkona. Ketolan henkilögalleria on runsas ja hän esittelee mukanaolijat onnistuneesti alaviitteiden kompakteina tietopaketteina. Ennen muuta kyse on kuitenkin juuri Wuokon ja Leskisen tarinasta. Heidän kauttaan Ketolan on sujuvaa sijoittaa myös kertomus Urheiluopistosäätiöstä sos.dem. puolueen ja koko työväenliikkeen yleispoliittisiin asetelmiin.

Eino Ketolan teoksen kiintoisinta ja vauhdikkaimmin esitettyä antia on juuri sen poliittishistoriallinen osuus. Lukija aistii pitkin matkaa kirjoittajan sympatiat - ne ovat selkeästi säätiön miesten ja heidän edustamiensa arvojen takana. Pitkin matkaa nousee esiin linja, jonka Ketola tuo esiin jo Bunkkeri-kirjansa esipuheessa: "Säätiön historia ansaitsee tällaisen nimen ehkä kuitenkin eniten sen vuoksi, että sen piirissä asetuttiin puolustamaan Neuvostoliitosta ja kommunismista riippumatonta koko kansan urheiluliikettä, sitten kun 1950-luvun poliittinen kehitys oli ensin tällaisen puolustamisen tarpeen luonut."

Erkki Vasara