Juoksija-Hannes, työväenliike
ja porvarillinen Suomi

"Porvarit ovat olleet valmiit huutamaan urheilun puolueettomuudesta, mutta samalla he mitä häpeällisimmällä tavalla kuten tässäkin tapauksessa koettavat sortaa yksityisen urheilijan vapautta kuulua edes siihen seuraan mihin häntä haluttaa." Kipakan lausunnon takana oli Työmies-lehti alkuvuodesta 1912 mestarijuoksija Hannes Kolehmaisen saatua potkut työpaikastaan urheiluseuranvaihdoksen takia. Hannes oli eronnut porvariseura Helsingin Kisa-Veikoista ja liittynyt työläisseura Helsingin Jyryyn. Näin kertoo Ossi Viita väitöskirjassaan "Hymyilevä Hannes".

Vuoden 2003 syyskuussa Jyväskylän yliopistossa väitelleen Viidan väitöskirja on ensimmäinen väitöskirjatason urheilijaelämäkerta ja siten merkkitapaus maan urheiluhistoriallisessa tutkimuskirjallisuudessa samoin kuin urheiluhistorian väitöskirjojen joukossa. Urheiluhistorian väitöskirjana teos kuuluu muutoinkin pieneen joukkoon, sillä kyseisiä teoksia ei maassamme ole kirjoitettu vielä kymmentäkään, vaikka urheiluhistoriaa on toki kansien väliin laitettu kautta vuosikymmenten. Tukholman olympiakisojen 1912 suuren suomalaissankarin Hannes Kolehmaisen (1889 - 1966) elämäkertana Ossi Viidan työ on paitsi urheilun ja eritoten yleisurheilun historiaa myös yleistä yhteiskuntahistoriaa, paikka paikoin poliittista historiaa, sillä tekijän lähtökohtana on ollut asettaa Hanneksen elämä ja urheilu-ura laajempiin yhteiskunnallisiin kehyksiin.

Kolehmainen oli taustaltaan työläinen ja työläisurheiluseuran mies ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin Tukholman olympiakisojen jälkeen 1912. Näin siitäkin huolimatta, että hän aloitti urheilemisensa kuopiolaisessa porvariseurassa Reippaassa ja vieraili 1910-luvun taitteen korvilla hetken maan suurimman porvariseuran Helsingin Kisa-Veikkojen riveissä. Suurimmat sankaritekonsa Hannes teki perinteikkään työläisurheiluseuran Helsingin Jyryn jäsenenä. Viidan väitöskirjan jännitteet liittyvätkin toisaalta Hanneksen urheilu-uran ja muun elämän suhteisiin kytkeytyneenä hänen nuoruutensa työläisyyteen ja toisaalta urheilusankaruuteensa porvarillisen, valkoisen Suomen puolesta.

Mitä tulee Viidan esitykseen elämäkertana, on se sellaisena kiistatta onnistunut. Asiaa on paljon, sillä Kolehmaisen ura kansakunnan sankarina oli monivaiheinen ja elämäntiensäkin pitkä. Matka Kuopion työläiskodin lapsuudesta vanhuuteen Helsingin porvariskaupunginosa Kulosaaressa oli 76 vuoden mittainen. Mukaan mahtui paitsi urheilua myös kauppamiehen elämää ja yrittämistä maanviljelijänä. Vaimokin löytyi Yhdysvalloista. Tämä tosin oli amerikansuomalainen - Johnsonin Alma New Yorkin Bronxista. Kestävyysjuoksumenestyksemme suuren pioneerin elämässä riittää kerrottavaa. Viita pitää kuitenkin ohjaimensa tiukasti ojossa. Työn painopiste on urheilu-urassa ja sen yhteiskunnallisen merkityksen pohdinnassa.

Viita on oiva kertoja, ja hän imaisee lukijan otteeseensa kuvatessaan Kolehmaisen juoksijaveljesten Tatun, Hanneksen ja Viljamin lapsuus- ja nuoruusvuosia työläisperheen kasvatteina. Pojat eivät olleet lukumiehiä, mutta töissä käyminen ja lisätulojen hankinta isän kuoleman jälkeen heiltä sujui. Reippaat pojat löysivät pian myös urheilun harrastuksekseen. Viita kuvaa tätä kehitystä ja veljesten mukaan menoa 1900-luvun ensi kymmenellä paikallisen työväenliikkeen rientoihin elämänmakuisesti. Siirtyminen ensimmäisestä urheiluseurasta, porvarillisesta Reippaasta sosialidemokraattisen nuoriso-osaston aktiiveiksi ja osaston oman urheiluseuran Riennon perustajiksi kävi veljeksiltä paikallisella sahalla vuonna 1907 käydyn lakon jälkitunnelmissa yhtä sujuvasti kuin Viidalta mainittujen tapausten kuvaaminen.

Veljesten urheilu-ura alkoi osoittaa kasvavaa menestystä, ja Tatun ja Hanneksen menestyksen vauhdittamana myös kolmikon lukumies ja vakaumuksellinen sosialisti Viljam innostui tosissaan urheilemisesta kilpailumielessä. Kymmenluvun kieppeissä Tatu ja Hannes muuttavat töihin Helsinkiin ja löytävät seurakseen vain hieman aiemmin, vuonna 1909 perustetun Helsingin Kisa-Veikot, jonka jäseniin heidän työnantajansa kuului. Kenen leipää syöt, hänen urheiluseuraansa kuulut..

HKV tukee Hanneksen kilpailumatkoja taloudellisesti, mikä mahdollistaa hänen saavutussaldonsakin karttumisen, mutta kun asiassa ilmenee vuoden 1912 kynnyksellä ongelmia, Hannes vaihtaa leiriä ja siirtyy Helsingin Jyryyn, mistä Viljam-veli oli varmasti mielissään. Työnantaja, Kisa-Veikkoihin kuulunut rakennusurakoitsija oli sen sijaan ilmeisen raivoissaan ja kosti Hannekselle lopputilillä. Olympiajoukkueeseen Kolehmainen kyllä kelpasi.

Näissä yhteyksissä Viita kuvaa tuonaikaista suomalaista yhteiskuntaa ja työläisten asemaa sen elämänkentässä. Vuosien 1906 - 1912 olympiajoukkueiden kokoamisessa oli muuan kiintoisa piirre, jonka hän tuo oivasti esiin. Ei riittänyt, että urheilija omasi potentiaaliset kyvyt menestyä - hänelle oli lisäksi edullista, mikäli mieli päästä joukkueeseen, olla hyväryhtinen, hyvämuotoinen muutoinkin ja mieluiten vielä vähintäänkin ylioppilas. Työläistaustaiset urheilijat eivät oikein kelvanneet joukkueenjohdolle. Vuoden 1906 Ateenan ns. välikisoihin valitut neljä suomalaista olivat vielä kaikki keskiluokan edustajia, mutta Lontooseen vuonna 1908 lähetettiin jo työmiehiäkin, yhtenä heistä maratonille osallistunut kivityömies Kaarlo Nieminen. Suomen joukkueen johtoa häiritsi hänen ulkotyöläisen olemuksensa, erityisesti hänen "punainen niskansa", eikä Niemisen näköisiä haluttu joukkueeseen enempää. Luokkayhteiskunta näytti työväelle julmat kasvonsa tälläkin tavoin.

Eritoten SVUL:n puheenjohtaja Ivar Wilskman, aiemmin muutoinkin rotuhygienisistä aatoksistaan tunnetuksi tullut urheilujohtaja, oli sillä kannalla, että olympiakisoihin tulisi valita mukaan vain mahdollisimman kouluttautuneita urheilijoita, aitoja "gentlemanneja". Hänen käsityksensä eivät tosin saaneet kovin laajaa kannatusta edes joukkueen muiden johtajien keskuudessa. Lauri Pihkala tosin surkutteli, Viita kertoo, miten Suomen Tukholman-kisajoukkueessa vuonna 1912 oli vain viisi edustajaa parhaiksi arvostetuista ylioppilasurheilijoista suurimman osan joukkueeseen kuuluneista ollessa työläisiä ammatiltaan. Jälkimmäisiin kuuluivat myös Kolehmaisen veljekset Tatu, ulkotyöläinen, ja Hannes, muurari. Kun sitten vielä kävi niin, että Suomen menestys oli pitkälti kiinni juuri urheilevista työmiehistä, tilanne oli lopullisesti muuttumassa. Ossi Viita kirjoittaa: "Lahjakkaiden työläisurheilijoiden valitseminen ainakin Suomen yleisurheilu- ja painijoukkueisiin oli menestymisen edellytys, porvareillekin välttämätön pakko. Menestystä kaivattiin niin kipeästi, että siihen kelpasi porvareille jopa hikinen työläisurheilija. Painista ja yleisurheilusta saatu menestys teki Tukholman olympialaisista todelliset 'työläisolympialaiset'." Viita muistuttaa Paavo Seppäsen tekemästä rinnastuksesta suomalaisten työläisurheilijoiden ja mustien yhdysvaltalaisurheilijoiden välillä. Kummallekin ryhmälle urheilusta tuli väline menestyä ja päteä yhteiskunnassa, jossa heillä muutoin olisi ollut syntyperänsä takia vaikeuksia edetä menestykseen.

Tukholman saavutukset tekivät Kolehmaisesta itseään etsivän kansakunnan sankarin valtiollisesti vaikeassa tilanteessa. Hannes lähti kuitenkin USA:han, josta palasi vasta vuonna 1920 - Antwerpenin olympiakisojen kautta. Niissä hän voitti valkoisen Suomen kunniaksi maratonin kultaa ja sai työväenliikkeeltä petturin leiman. Olihan TUL torjunut kisoihin lähdön, ja sen suhteet SVUL:oon olivat vain kaksi vuotta sisällissodan ja 11/2 vuotta työläisseurojen SVUL:sta erottamisen jälkeen poikki. Helsingin Jyryssä oltiin vuoden 1912 oman sankarin teosta katkeria.

Vähitellen Hannes Kolehmaisesta tulikin valkoisen Suomen sankari. Sittemmin maanviljelijänä ja urheiluvälinekauppiaana askartanut Kolehmainen liittyi jälleen Helsingin Kisa-Veikkoihin ja hyväksyi roolinsa porvarillisen Suomen sinivalkoisena työläisurheilijana. Hän oli niitä valkoisen Suomen "valkoisia työläisiä", jotka kelpasivat suojeluskuntaliikkeessäkin esillä olleeseen "yhtenäiseen Suomen kansaan", josta punaiset oli lanseerattu ulos. Hannes Kolehmainen oli työläisurheilija, ei työväenliikkeen urheilija. Sittemmin hän oli porvarillisen Suomen miehiä. Kun myytti Kolehmaisesta Suomen vuonna 1912 "maailmankartalle juosseena sankarina" viritettiin talvisodan kynnyksellä, kyse oli kansakunnan yhtenäisyyden nimissä tehdystä ratkaisusta. Koko kansa valkoisia työläisiä myöten haluttiin valjastaa yhteiseen taisteluun tulevassa sodassa.

Tämän kehityksen Ossi Viita tuo kirjassaan esiin. Yhteyden esimerkiksi sk-liikkeen linjanvetoihin hän tosin valitettavasti jättää tekemättä. Lisäksi on todettava, että käsitteiden pohdinnassa Viidalla olisi ollut lisää töitä. Mikä oli Hanneksen elämänkokonaisuutta ajatellen hänen työläisyytensä ja työläisurheilijaimagonsa viime kädessä? Mikä oli Kolehmaisen vakaumuksellisuus "työläisurheilijana"? Näitä kysymyksiä olisi voinut pohtia enemmän, kun pyritään paikantamaan Hannesta "porvarilliseen Suomeen". Lisäksi Viidan työssä on muutamia pikkukömmähdyksiä, kuten esimerkiksi heittomerkkien ja lainausmerkkien omituinen käyttö sekä tutkijanimien puuttuminen henkilöhakemistosta. Niin, ja olympiakisoja sanotaan suomen kielessä olympiakisoiksi eikä olympialaisiksi, kuten jo Helge Nygrén -vainaa aikanaan opetti.

Kokonaisuutena ottaen Ossi Viidan "Hymyilevä Hannes" on kuitenkin erinomainen urheiluhistorian väitöskirja, sillä se on myös mainio yhteiskuntahistoriallinen esitys. Lisäksi se kertoo paljon painavaa asiaa työväestön ja työväenliikkeen asemasta 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten Suomessa.

Erkki Vasara