Leninin tragedia

Aimo Minkkinen

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen päivän valoon on tullut dokumentteja, jotka antavat entistä paremman käsityksen etenkin Leninin elämän loppuvaiheista. Usein on kuviteltu, että Leninin elämäkerta on niin tarkkaan pengottu ja dokumentoitu, ettei siitä löytyisi mitään uutta ja mielenkiintoista. Myös uusia Leniniä käsitteleviä kirjoja ja tutkimuksia on pikku hiljaa alettu julkaista myös Venäjällä.

Suhtautumistapa on heittelehtinyt laidasta laitaan, milloin Lenin on pyhimys, milloin taas paholainen. Jälkimmäiseen tulkintaan liittyy Leninin ja Stalinin samastaminen poliittisesti. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että näiden kahden joskus toisilleen läheisenkin vallankumousmiehen ero oli suuri, ja se kärjistyi Leninin elämän loppuvaiheessa täydelliseksi henkilökohtaiseksi ja poliittiseksi välirikoksi.

Paljastuneet dokumentit vahvistavat sen, että Leninin elämän loppuvaihe oli äärimmäisen traaginen henkilökohtaisesti, mutta sillä oli myös suuri poliittinen ja yhteiskunnallinen merkitys Neuvosto-Venäjän tulevaisuudelle sekä sosialismin kehitykselle ja kohtalolle.

Aiemmin Neuvostoliitossa Leninin elämän loppuvaiheista Gorkin kylässä luotiin auvoinen kuva leppoisista vanhuuden päivistä lasten kuusijuhlassa, metsästämässä, rupattelemassa puoluetovereiden kanssa. Tuo kuva on väärä ja harhaanjohtava.

Taustaksi Leninin elämän myöhemmille vaiheille on syytä tuoda esiin, kuinka häntä alkoi joulukuun alussa vuonna 1921 huolestuttaa erityisesti salaisen poliisin eli VTshK:n (Yleisliittolaisen poikkeustilakomission) asema. Kyseinen elin oli perustettu vuoden 1917 lopussa. Kansankomissaarien neuvoston pöytäkirjassa sen muodostamisesta korostettiin: "Komissio suorittaa vain esitutkinnan." Sille ei missään tapauksessa ollut ajateltu tuomiovaltaa eikä täytäntöönpanovaltaa.

Lenin oli todennut marraskuussa 1917: "Me emme halua kansalaissotaa. Me olemme kansalaissotaa vastaan... Terroria, jollaista käyttivät ranskalaiset vallankumoukselliset, jotka panivat giljotiiniin aseettomia ihmisiä, me emme käytä ja toivon, ettemme tulekaan käyttämään."

Vastavallankumouksellisten toimien takia salaisen poliisin rooli alkoi kuitenkin voimistua. Piste iin päälle oli Leninin murhayritys elokuussa 1918. Leninin maatessa tajuttomana bolshevikkijohto julisti "punaisen terrorin". Siitä Lenin totesi parannuttuaan Yrjö Sirolalle, että poikkeustoimet olivat virhe. Niissä mentiin liian pitkälle, pitemmälle kuin olisi tarvinnut.

Vuonna 1921 Lenin vei puolueen poliittiseen toimikuntaan ehdotuksen järjestää uudelleen VTshK. Tarkoitus oli kaventaa sen toiminnan ja kompetenssin piiriä, voimistaa laillisuuden perustaa ja viedä toimeenpanevaan keskuskomiteaan yleinen asetus muutoksesta "vakavien pehmennysten mielessä". Neuvostojen yhdeksännen edustajakokouksen alustuksen suunnitelmaan hän kirjasi: "VTshK:n laillisuuden kohottaminen ja sen reformi".

Joulukuun 15. päivänä vuonna 1921 Lenin joutui salaisen poliisin "suojeluksessa" muuttamaan Gorkin kylään Moskovan ulkopuolelle. Ennen lähtöään hän keskusteli illalla salaisen poliisin päällikön Dzerzhinskin kanssa asiasta.

Lenin alkoi tajuta vähitellen, mitä hänelle on tapahtumassa poliittisen eristämisen kautta "kotiarestina" Gorkin kylässä. Se oli Stalinin ja häntä tottelevien työtä. Lenin koki politiikan teosta eristämisen psyykkisesti erittäin raskaasti. Hänet oli käytännössä eristetty puolueesta ja yhteiskunnasta. Häntä vartioivaa vartiostoa moninkertaistettiin. Hänen olinpaikkansa aidattiin. Sinne tänne tehtiin vartiokoppeja.

Lenin vaati vartioston vähentämistä. Hän valitti VTshK:n toimenpiteistä itseään kohtaan sen johtajalle Dzerzhinskille, että hänet oli eristetty muista ihmisistä.

Lein katsoi välttämättömäksi kutsua poliittinen toimikunta koolle. Näin tehtiinkin, mutta ilman Leninin läsnäoloa. Stalin vain virnisteli ja haukkui hänen puolisonsa Krupskajan, koska tämä oli kertonut Leninille poliittisesta tilanteesta.
Anteeksipyynnön vaatimisen jälkeen Leninin ja Stalinin välit kävivät yksinkertaisesti sietämättömiksi. Leninistä ja Stalinista tuli henkilökohtaisia vihollisia.

Lenin oli saanut informaatiota, että hänen tietämättään tehdään henkilösiirtoja ja tärkeitä poliittisia päätöksiä esityslistan ulkopuolelta. Ja kaikkialla Stalin oli määräämässä ja keskuskomitea hyväksyi.

Lenin halusi tietää mitä Kremlissä oli tekeillä. Häneltä kiellettiin politiikasta puhuminen. Lenin taas totesi, ettei hänellä ole elämässään muuta. Ilman poliittista toimintaa hän tunsi itsensä tarpeettomaksi. Hän oli kuin kala kuivalla maalla. Välillä häneltä kiellettiin lehtien lukeminen. Myöhemmin hänelle toimitettiin lehtileikkeitä, painettiin jopa oma "sopiva" painos Pravdaa.

Lenin kirjoitti Stalinille kirjelapun, jossa ilmoitti olevansa eri mieltä hänen kanssaan. Hän totesi sarkastisesti: "Onnitelkaa minua: olen saanut luvan lukea sanomalehtiä!"

Syyskuussa 1922 Stalin kirjoitti artikkelin "Toveri Lenin lepäämässä huomioita" Pravdaan. Se sisältää runsaasti ironisia huomautuksia. "Minä en saa lukea sanomalehtiä", huomauttaa toveri Lenin pilkallisesti, "en saa puhua politiikasta, minä kaarran huolellisesti jokaisen pöydälle jätetyn paperipalasen peläten, ettei se vaan olisi sanomalehti ja ettei siitä tulisi kurinrikkomusta". Minä nauran ääneen ja ylistän taivaaseen asti toveri Leninin tottelevaisuutta.

Kuukauden päästä Lenin on jo Stalinin mukaan kirja- ja sanomalehtipinkkojen keskellä, sillä hänelle oli annettu lupa lueskella ja puhua politiikasta rajoituksetta. Valkoinen sanomalehdistö kirjoitti jo Leninin kuolemasta. Stalin toteaa: "Toveri Lenin hymyilee ja huomauttaa: 'Valehdelkoot ja lohdutelkoot itseään, ei pidä riistää kuolevilta viimeistä lohdutusta.'"

Syvä erimielisyys oli Leninin esiin nostamasta uudesta talouspolitiikasta ja siihen liittyneestä uudenlaisesta sosialismi-käsityksestä sotakommunismiin nähden. N. Valentinov kirjoitti Leninin sanoneen kesällä 1922: "En ole vielä kuollut, mutta he, Stalinin johdolla, ovat jo haudanneet minut."

Krupskaja vertasi keskustellessaan Leninin kanssa tämän oleskelua eristettynä Gorkin kylässä vankilassa oloon. Leninin sairaanhoitaja ei pitänyt tästä puheenaiheesta ja totesi Leninin puolisolle: "Mitä roskaa te puhutte, mikä vankila tämä muka on!" Krupskajan mukaan Lenin käyttäytyi samalla tavoin kuin ennen vallankumousta vankilassa ollessaan. Gorkissa ollessaan hän toisti usein vaimolleen: "Eivät he voi kieltää minua ajattelemasta." Gruusian tilanteeseen perehtymisessä Lenin joutui turvautumaan sihteerinsä apuun ja totesi hänelle: "Jos minä olisin vapaana..." Huomasi puhuneensa sivu suunsa, naurahti ja jatkoi: "Jos olisi vapaana, niin tekisin sen helposti itse."

Lenin vaati Stalinin syrjäyttämistä kuuluisassa "poliittisessa testamentissaan". Sen hän pyysi piilottamaan viitenä eri kappaleena eri henkilöille, jotta se säilyisi jälkipolville. Siinä Lenin vastusti Neuvostoliiton perustamista stalinilaisena byrokraattisena Moskova-keskeisenä väkivaltakoneistona.

Lenin julisti sodan "elämästä ja kuolemasta" isovenäläistä suurvaltashovinismia vastaan. Lenin totesi jo keväällä 1919: "...kun kaaputtaa muutamien kommunistien pintaa, niin sen alta paljastuu isovenäläinen shovinisti."

Lenin pyysi useita kertoja siirtoa Moskovaan. Hän halusi pääkaupunkiin. Siihen ei suostuttu. Hän sai vain käväistä Moskovassa salaisen poliisin vartioimana. Tammi-helmikuuksi 1922 hänet siirrettiin Moskovan ulkopuolelle salaisen poliisin maatilalle Kostinon kylään. Ja sieltä takaisin Gorkin kylään. Toukokuun lopussa 1922 hän sai ensimmäisen vakavan sairauskohtauksen, aivoverenvuodon, joka myöhemmin vielä toistui. Lenin pelkäsi täydellistä halvaantumista ja pyysi hankkimaan syankaliumia mahdollista armokuolemaa varten.

Lenin totesi, ettei Länsi-Euroopassa ollut lähiaikoina odotettavissa vallankumousta, joten hän näki globaalisti bolshevikkien taistelun tuloksen riippuvan viime kädessä siitä, että Venäjä, Intia ja Kiina muodostavat väestön valtaenemmistön, joka on lähtenyt liikkeelle vapautumisensa puolesta.

Kirjoittaja toimii Lenin-museon johtajana Tampereella.