"Meän sukhun ei plankunkantajia tarvita"
– Agraariyhteisön suhtautuminen teollistumiseen kemijokisuulla 1860–1938

Reija Satokangas

Maaseutuväestön arkea vuonna 1938. Kansan Arkisto.FM Reija Satokangas

Kun teollisuus Suomessa 1860-luvulta enenevässä määrin etsi sijaa tuotantolaitoksilleen, katseet kääntyivät usein maaseudulle, eivät kaupunkeihin. Valintakriteereinä oli, että saha toisaalta olisi puutavaralle soveliaiden uittoväylien ulottuvilla ja toisaalta, että sillä olisi laivausmahdollisuus valmistuneelle tavaralle. Höyrysahat rakennettiinkin mieluusti suurten uittoreittien suuhun, yleensä maaseutuyhteisön keskelle. Mainitut edellytykset toteutuivat hyvin Kokemäenjoensuussa, Kymijokisuulla ja Kemijokisuulla. Perinteinen agraarinen yhteiskunta ja teollisuus kaikkine vaikutuksineen kohtasivat monilla paikkakunnilla Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikolla. Sahateollisuuden keskittymistä jokisuistoihin seurasi massa- ja paperiteollisuuden esiinmarssi. Perustettaessa teollisuuslaitoksia mekaaniseen massanvalmistukseen kriteerit sijaintipaikan valinnassa olivat osin erilaiset kuin höyrysahojen perustamisessa. Koska massantuotanto vaati runsaasti vesivoimaa, tehtaat rakennettiin sopivien koskien rannoille. Sisämaahan, maaseudulle, syntyi teollisuusyhdyskuntia (esimerkiksi Nokia, Mänttä, Kyröskoski, Valkeakoski), jotka samoin kuin rannikon uittoväylien suulle nousseet sahayhteisöt, kohtasivat agraarisen, talonpoikaisen talous- ja yhteiskuntamuodon.

Tarkasteltaessa teollisuuden ja agraariyhteiskunnan kohtaamista ja vuorovaikutusta yksi keskeinen tutkimuksen kohde on saha- ja massatehtaiden työväestön rekrytoituminen; mistä sahoille saatiin työväestö? Tätä kysymystä maatalouden ja metsäteollisuuden alueellisesta kohtaamisesta olen tarkastellut yhdessä paikassa, yhdessä yhteisössä, Kemijokisuun agraariyhteisössä. Kemin pitäjä oli yksi niistä sadoista suomalaisista maaseutupaikoista, joissa teollisuus vuonna 1860 ei vielä vaikuttanut tuotantorakenteeseen, ei yhteiskunnalliseen, eikä taloudelliseen kehitykseen. Sellaisena se oli ajalleen tyypillinen; olihan suomalainen yhteiskunta vielä varsin agraarinen. Teollisuuden alkuna Kemijokisuussa voi pitää Laitakarin sahaa, joka käynnistyi vuonna 1862, minkä jälkeen jokisuuhun rakennettiin yhdeksän sahaa tai massatehdasta. Aina vuoteen 1893 Kemi-yhtiön perustamiseen asti teollisuustyöpaikkojen määrä oli marginaalinen; vuosittain - etupäässä sulan veden aikana - työllistettyjen määrä vaihteli 50-200 hengen välillä. Kemi-yhtiön perustamisen jälkeen, 1890-luvun alkupuolelta 1920-luvun alkuvuosiin asti sahoilta sai noin 600-800 henkeä töitä. Pajusaaren sulfiittitehdas ja Veitsiluodon saha, jotka 1920-luvun alussa pääsivät kunnolla tuotantoon, nostivat teollisuustyöpaikkojen määrän noin kahteentuhanteen. Jopa 1930-luvun alun lamavuosina työllisyys alueella säilyi korkeana, mihin vaikutti Kemi-yhtiön sulfaattitehtaan ja Veitsiluodon sulfiittitehtaan avaaminen.

Teollistumisen kanssa tasatahtia Kemin maalaiskunnan väestö kasvoi, paitsi keskimääräistä korkeamman syntyvyyden, 1900-luvulla erityisesti voitollisen muuttoliikkeen ansiosta. Sekä talollisten, tilattomien että teollisuustyöntekijöiden määrät kasvoivat. Karkeistaen voidaan todeta, että paikallinen agraariyhteisö kasvoi omillaan ja teollisuustyöväestö rekrytoitui muualta tulleista. Vuosien 1871, 1900 ja 1930 henkikirjojen mukaan Kemin maalaiskunnan väestö jakautui seuraavasti:

Sahojen käynnistyessä väki rekrytoitui muualta, ei Kemijokisuulta, kuten muuttotilastoista ja muista lähteistä saaduista tiedoista voidaan päätellä. Myös Ruotsissa Norlannin sahateollisuuden alkuvaiheessa oli samanlainen ilmiö: ammattitaitoa vaativiin tehtäviin houkuteltiin työväestöä kauempaa kuin lähiympäristön maattomista. Vermlanti ja Taalainmaa sekä Pohjanlahden Suomen puoleiset kaupungit olivat Norlannin sahateollisuusväestön lähtömuuttoalueita. Suomessa sahateollisuuden uranuurtaja Hans Gutzeit toi vuonna 1872 Kotkaan perustamalleen sahalle työväkeä Norjasta 25 alan ammattilaista (kehäsahaajia, särmääjiä, kimpisahaajia ja terämiehiä). Samoin Kemijokisuun toiselle sahalle, vuonna 1872 käynnistetylle Karihaaran sahalle, tuotiin työväki perheineen Norjasta, mikä varmasti lisäsi teollisuustyöväestön ulkopuolisuutta yhteisössä. Jos sahojen väki olisi rekrytoitunut paikallisväestöstä, ei ero agraari- ja tehdasväestön välillä olisi ollut niin selvä. Vierautta ja eristyneisyyttä lisäsi tietysti myös vieraskielisyys, joka norjalaisaikana oli leimaa-antavaa suurelle osalle työväestöstäkin. Sitä paitsi ainakin osa sahojen suomalaisistakin johtajista ja työntekijöistä oli ruotsinkielisiä. Norjalaisten alueella oleskeluvaiheen sijoittuminen teollistumiskehityksen alkupuolelle saattoi leimata pitkään teollisuutta vieraaksi, vieraskieliseksi.

Seuraavalla vuosikymmenellä sahan työväki oli jo suomalaista, mutta heidänkään koti- ja syntymäpaikat eivät olleet Kemijokisuulla, mikä mm. Kemi-yhtiön henkilökorttien perusteella tiedetään. Nämä kortistoon merkityt henkilöt olivat sitä joukkoa, jonka elinvuosina teollistumisprosessi Kemijokisuulla alkoi ja voimistui. Useimmat heistä olivat ensimmäisen polven teollisuustyöväestöä. Tarkasteltaessa heidän jakaantumistaan syntymäpaikkojen mukaan saadaan sama lopputulema kuin muuttotilastojen perusteella: Kemi-yhtiöön, Kemijokisuun nousevaan teollisuuteen rekrytoitui työväestö muualta kuin Kemijokisuulta, tai edes muualta pohjoisimmasta Suomesta. Työväestö tuli suurimmaksi osaksi nykyisen Oulun läänin alueelta tai sitä etelämpää. Paikallinen agraariyhteisö ei ollut teollisuuden työvoimareservi.

Muistitiedon mukaan asenne "meän sukhun ei plankunkantajia tarvita" oli vahva. Metsä- ja uittotöissä talollisetkin olivat usein, mutta eivät sahoilla tai massatehtaissa. Ehkä tämä on nähtävä niin, että metsätyöt ja uitto miellettiin tutummaksi, niissä työn luonne oli "perinteisempi". Talollinen sai pitää metsässä ja joella vapautensa, olla taivasalla, ilman tehtaan pillin rytmittämää aikaa. Sahalla ja lautatarhassa talollinen tai mäkitupalainen olisi kokenut itsensä sidotummaksi kuin tukkitöissä. Metsätyöthän olivat perinteisesti kuuluneet maatilatalouteen, kotitarve- ja rakennuspuut ja suurten lohenpyyntiin käytettyjen karsinapatojen puutavara oli vuosisatojen ajan haettu metsistä, joten puun kaato "yhtiöille" ei poikennut aiemmasta niin paljon kuin koneellinen saha- ja tehdastyö. Metsätöihin vaadittu taito oli ennestään hallussa, sahoille ja massatehtaisiin vaadittua ammattitaitoa sen sijaan ei ollut. Maaseutuväestölle ennakkoasenteet kelloon sidottuun työaikaan, sisätyöhön, toisten käskyvallan alle joutumiseen olivat vahvoja 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, mutta toisaalta muualta tulleetkin olivat maaseutuyhteisöstä lähteneitä. Hekin olivat varmasti läpikäyneet nämä ennakkoasenteet, mutta silti saattoivat työllistyä tehtaisiin. Miksi sitten juuri Kemi-yhtiöön ja Veitsiluotoon tuli tuhansia työntekijöitä paikallisen yhteisön ulkopuolelta, eikä sahojen ja tehtaiden työväestöstä ollut oman kunnan alueelta lähtöisin kuin kymmenesosa? Syyt vaihtelivat ajankohdasta riippuen: ensinnäkin 1800-luvun lopulla maattomillekin oli yleensä vielä riittävästi töitä, joten ei ollut välitöntä tarvetta hakea uudenlaiseen työhön, toiseksi siirtolaisuus oli 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa yksi vaihtoehto toimeentulon etsijöille, ja kolmanneksi tuolloin sekä työnantaja että työntarvitsija kaipasivat enemmän sahatyöhön vaadittua ammattitaitoa kuin oli olemassa. Tehtaan valoon - tai varjoon - ei varauksetta lähdetty.

Seuraavan vuosisadan alussa syyt tehdastyön välttelemiseen olivat edelleen ihmisten ajatteluun ja ennakkoasenteisiin liittyviä, ja niitä tuli lisääkin. Kemi-yhtiön julkisuuskuva oli 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana monin tavoin kielteinen, mikä lisäsi tehdastyön välttelemistä. Uittolakko, puutavaraliikkeiden maanhankinnasta käyty keskustelu, työmaaterrori tai sen epäily, suuret lakkoliikkeet (ns. kommunistilakot), metsäteollisuuden suhdanneherkkyys, joka oli osasyynä vuoden 1918 ja 1920-luvun lopussa alkaneen laman paikkakunnalle tuomaan työttömyyteen ja kurjuuteen, suoranaiseen nälkäänkin, saivat maaseudun väestön epäilemään teollisuustyön mielekkyyttä. Samoin vaikuttivat kunnalliselämään liittyneet kiistat kuten köyhäinhoidon menojen paisuminen ja tehdaslaitosten äänivallan kasvaminen tai taloudellisen elämän intressien vastakkaisuus (kalastus ja uitto). Työväestöön liitetty sosialismi ja tehdastyöväestön leimaaminen "roskansekaiseksi", paheelliseksi joukoksi olivat tekijöitä, jotka olivat luomassa monille kielteistä mielikuvaa tehdastyöväestöstä ja siten vieroksuttivat pillin tahtiin työskentelystä. On myös esitetty, että Kemi-yhtiö ei kernaasti palkannut läheisen maaseudun väkeä, koska nämä olisivat olleet riippumattomampia yhtiöstä kuin esimerkiksi Pohjois-Karjalasta tai Oulun läänin eteläosasta muuttaneet tilattomat. Kielteisen asenteen syntymiseen oli siis paljon aineksia. Eivätkä niistä kaikki kuitenkaan olleet vain Kemijokisuuta koskevia, vaan samankaltaista kehitys oli monissa muissakin Suomen maaseudun teollisuuskeskuksissa. Kuitenkaan niillä paikkakunnilla, joissa työväestön rekrytoitumista on tutkittu, paikallisen maaseutuväestön hakeutuminen tehdaslaitoksiin ei ollut yhtä vähäistä kuin Kemijokisuulla.

Kirjoittaja on FT, Oulun yliopisto.