teille. Kirkon tarjoama ideologinen selkäran-
ka myös kelpasi hyvin valkoiselle armeijalle.
Varsin pitkäaikainen seuraus sodasta oli, että
sodan jälkeen luterilaisen kirkon yhteiskun-
nallinen asema vahvistui ja aiemmin kuultu
kritiikki sen valtiollisyhteiskunnallista asemaa
kohtaan vaimeni.
Piispojensa ja papistonsa näkökulmasta kirk-
ko oli profiililtaan valkoinen. Punaisella puo-
lella pappeja ei juuri taistellut; julkisesti val-
lankumoukselle tukensa antoi ja siihen aktii-
visesti osallistui kirkon tuhannesta papista
vain yksi, Ruotsinpyhtään apupappi Einari
Rauhamäki.
että valkoisen armeijan mukana toimi useita
sotilaspappeja ja järjestelmä organisoitiin vi-
rallisestikin sodan aikana.
kunnissa näkyi papistoa tuon tuosta. Sodan
jälkeiseen vankileiridramatiikkaan kuului pap-
pien näkyvä osuus leirien kansalaiskasvatuk-
sessa, mikä ei jälkikäteen arvioiden ollut kir-
kolle "kunniaksi".
kulmista piirretty valkoiseksi ihan syystä.
vastakkain saman kirkon jäsenet. Riippumat-
ta siitä, mikä oli sotaan osallistuneen tavalli-
sen suomalaisen suhtautuminen kirkkoon, hän
lähes poikkeuksetta kuului luterilaisen seura-
kunnan täysivaltaisiin kastettuihin jäseniin.
Toisekseen kirkon valkoista historiakuvaa
värittää se, että suurin osa papistosta jäi rinta-
man punaisella puolella hoitamaan seurakun-
tiaan sodan syttymisen jälkeen. Vain osa rinta-
man eteläpuolisten seurakuntien papistosta pa-
keni valkoiselle puolelle, mutta pääsääntöisesti
papistolla ei ollut mitään erityistä syytä lähteä
virkapaikaltaan.
kin se, että luterilainen kirkko säilyi ns. kan-
sankirkkona myös jäsenpohjansa osalta so-
dan jälkeen. Mahdollisuus erota kirkoista to-
teutui pian sodan jälkeen, kun uskonnonva-
pauslaki viimein vuonna 1922 hyväksyttiin.
Kirkosta eroaminen jäi kuitenkin vähäiseksi
myös niiden osalta, joiden nauha käsivarressa
oli keväällä 1918 ollut punainen.
tasolla sittenkään leimautunut vain valkoisen
Suomen kirkoksi.
hautajaiset
Viipurissa 1918.
Kuva: Kansan
Arkisto.