tettiin. Eri paikkakunnilla punaorpojen avus-
tamiseen suhtauduttiin eri tavalla. Tampereel-
la orvot siirtyivät lastensuojelulautakunnan
toimialaan ja samalla avustuksen köyhäinhoi-
dollinen luonne osittain hävisi. Pienillä paik-
kakunnilla tilanne oli vaikeampi. Monet kun-
nat olivat ylipäätään haluttomia hakemaan
avustusta valtiolta, kun se merkitsi sosiaali-
ministeriön suurempaa kontrollia paikkakun-
nalla. Sotaorpojen huollon tarkastaja teki tar-
kastusmatkoja kuntiin ja yksityisiin perhei-
siin saadakseen selville orpojen elinolosuh-
teet.
näistyneen tasavallan yhteiskuntapolitiikassa
kuvastaa hyvin, että vuonna 1923 ilmesty-
neessä Valtiotieteiden käsikirjassa on haku-
sanana Sotaorpojen huolto. Artikkelin on laa-
tinut vuonna 1918 asetetun huoltokomitean
puheenjohtaja Väinö Juusela. Hän kirjoittaa:
Sotaorvoiksi on sanottu lapsia, jotka maail-
mansodan aikuisten sotatoimien johdosta me-
nettivät huoltajansa, s. o. isänsä tai äitinsä
tai molemmat tai muun henkilön, jonka huo-
lenpidossa he ovat olleet. Kun useat näistä
lapsista ovat olleet vähävaraisia, ovat he toi-
meen tullakseen tarvinneet yhteiskunnan apua.
Juusela myös korostaa, että ainoastaan Suo-
messa lasten huoltamiseksi valtiovalta ryhtyi
erikoisiin toimenpiteisiin ja se on tehty katso-
matta siihen, ovatko heidän huoltajansa otta-
neet osaa v. 1918 puhjenneeseen kapinaan
vai eivätkö. Tosiasiassahan punaisten ja val-
koisten orpojen huolto eriytettiin ensimmäi-
senä asiana huoltokomiteassa. Valtion osal-
listumismuodon ratkaisi nimenomaan se, mil-
lä puolella huoltaja oli ollut.
orpous eli monissa työväenlauluissa (esimer-
kiksi Punaorvon vala) ja laulut palasivat elä-
mään 1960- ja 1970-luvuilla juhlissa, muisto-
merkkien paljastustilaisuuksissa ja kun sisäl-
lissotaa alettiin enemmän tutkia. Työväenlau-
katkera sävy orvon elämästä. Sodan muista-
minen vuonna 2008 toi aikaisempaa enem-
män huomion myös naisten ja lasten sotaan.
Myös naisten ja lasten elämässä sotaa käytiin
useita vuosia sodan päättymisen jälkeen, kun
punalesket lapsineen kamppailivat toimeentu-
lovaikeuksissa. Pihoilla ja kujilla kävivät pu-
naiset ja valkoiset taistelujaan sotaleikeissä.
Seurakuntien papit kirjoittivat rippikoulua pi-
täessään, että punaisten ja valkoisten tappelu
ulottuu joskus rippikoulun tunneille asti.
Vuoden 1918 sisällissota oli monin tavoin
myös lasten sota.
poja oli noin 1,2 prosenttia, Tampereella vastaava
luku oli noin 8,5, %. Ks. Suomen sotaorvot. Sosi-
aalinen aikakauskirja 1919:5&6.
den käsikirja. Toim. Leo Harmaja et al. Tietosana-
kirja-Osakeyhtiö, Helsinki 1923, 490-492.
etusivu/main?lang=fi
1919:5&6.
lasten huoltamisesta. Komiteanmietintö 1919:11;
Ehdotukset soturien tahi heidän perheittensä avus-
tamisesta. Komiteanmietintö 1918:1.
Punaorvot 1919. Minerva, Jyväskylä 2008; Kaar-
ninen, Mervi, Tampereen sotaorvot. Tampere
1918. Tampere 2008. Pulma, Panu & Turpeinen,
Oiva, Suomen lastensuojelun historia, Lastensuo-
jelun Keskusliitto, Helsinki 1987, 129136.
lukuisissa numeroissaan erityisesti vuosina 1919
1920.
mus v. 1919.
pereen sosialidemokraattinen naisyhdistys 1899
1999, Tampere 2000.
ptk II s. 11431146.