mattomana osana. Poliittiset olot ja käytännöt
voitiin tulkita vapaussodan saavutukseksi,
vapaussodan perinnön pettämiseksi, luokka-
sodan porvarillisen voiton seuraukseksi tai
kansalaissodan eli sisällissodan haavojen
umpeuttamiseksi. Tulkinnat tuottivat tuek-
seen myös historiankirjoitusta. Historiantutki-
jat sijoittivat vuoden 1918 omiin kansallisiin
tehtävänasetteluihinsa, ja niin he ovat tehneet
myöhemminkin, tavat vain ovat muuttuneet.
Luonnostelen näitä muutoksia siten, että pu-
naisena lankana on Tannerin puheista nouse-
va muistin, unohduksen ja historian teema.
na kansakunnan rakentamista ja historia käsi-
tettiin kansakunnan muistiksi. Vuoden 1918
jälkeen suomalaishistorioitsijat suuntautuivat
rakentamaan "vapaussodalla" itsenäisyytensä
lunastaneen kansakunnan muistia. Vapausso-
dan käsite edellytti, että sodan oli voittanut
Suomen kansa. Eheän kansan etsintä jatkui
toisen maailmansodan jälkeen. Historiantut-
kijat asettuivat henkisen jälleenrakennuksen
rintamaan vastustamaan uhkaa, jonka muo-
dostivat Neuvostoliitto, kommunismi ja mo-
dernisoituvan ja teollistuvan yhteiskunnan
eturistiriidat.
toista maailmansotaa edeltäneeltä ajalta, ky-
seenalaistettiin ensiksi historiantutkimuksen
ulkopuolelta. Niitä vastaan suuntautuivat työ-
väenliikkeen omat historian tulkinnat, moder-
nistinen kirjallisuus sekä Väinö Linnan his-
torialliset romaanit. Yhdenmukaisuuden pai-
netta purkaneet 1960-luvun sosiologit olivat
taipuvaisia sulauttamaan uuteen kansalliseen
eheytykseen eri poliittisten ryhmien, jopa
kommunistien, omat menneisyyskuvat. Kaik-
ki tämä loi haastetta, joka sai historioitsijat
tarttumaan lähihistorian ristiriitoihin. Tätä tu-
ki arvio, jonka mukaan aika oli jo purkanut
vuoden 1918 poliittisen latauksen.
ditiota. Vuoden 1918 sota tulkittiin sisällisso-
tanakin yhteiseksi kansalliseksi kokemuksek-
si, "Suomen kansalliseksi murhenäytelmäk-
si", kuten Jaakko Paavolainen otsikoi terrori-
ja vankileiritutkimustensa yhteenvetokirjan
(1974). Jos menneisyydestä oli aiemmin haet-
tu yhtenäistä Suomen kansaa, 1960-luvulla
tuli hyväksytyksi tutkia sellaisia menneisyy-
den ristiriitoja, joiden voitiin katsoa sittem-
min ratkenneen ja siten osoittavan kansallista
integraatiokykyä.
myös painolastilta. Historiantutkijat ottivat
tehtäväkseen osallistua prosessiin, jossa muis-
toiksi ja myyteiksi muovautunut menneisyys
menettäisi poliittisen merkityksensä. Mennei-
syyttä siirrettiin muistista historiaksi.
asta kansakunnan muistina. Suomi näyttäytyi
uudessa dramaattisessa valaistuksessa histori-
an toimijana, joka oli selviytynyt myrskyjen
ja karien keskeltä huolimatta väärinarvioin-
neista, petoksista ja kapinoista. Selviytymistä
oli selitettävä ja vaurioita tutkittava. Vaurioi-
den tarkastelussa huomio kohdistui kansa-
kunnan muistiin. Historioitsijan tuli laatia
diagnoosi kansakunnan traumoista, saattaa
potilas tietoiseksi sairaudestaan ja parantaa se
kipeitäkään keinoja kaihtamatta. Globaali ta-
louskilpailu on osaltaan tarjonnut tukea kan-
sakunnan suorituskykyä kohentavalle tehtä-
vänasettelulle.
loppusanoissa Heikki Ylikangas luotti siihen,
että kun voittajien surmatöiden salailulla yllä-
pidetty "valkoisen miehen taakka" riisuttai-
siin, "vuoden 1918 yli voitaisiin vihdoinkin
vetää viiva". Samalla vapautuisi "suunnaton
määrä vuoden 1918 tekojen peittelyyn käy-
tettyä yhteiskunnallista energiaa". Useat his-
torioitsijat ovatkin viime vuosina selvittäneet
voittajien väkivaltaa.
venäläisten bolshevikkien ja suomalaisten