rata historian sivupoluille. Lukija
jää myös jossain määrin kaipaa-
maan kaikki langat yhteen vetä-
vää lopullista synteesiä, ellei lue
johdantolukua osin sellaisena.
ginen päätepiste Pietarin suo-
malaista puolta valottaneelle ja
monta loisteliasta teosta ja artik-
kelia tuottaneelle tutkimusura-
kalle. Engman korostaa sitä, mi-
ten vuodet 19181920 tuhosivat
kaksisataa vuotta kestäneen Itä-
Suomen, ennen kaikkea Karjalan
Kannaksen ja Pietarin välisen
symbioosin. Engmanin sanoin
"Huvila-alueen tuhon, rajan sul-
kemisen ja mitättömän idänkau-
pan seurauksena Kannas polki
tynä metropolista. Tarjolla oli pa-
luu maanviljelykseen, jonka Kan-
naksen asukkaat olivat hyljän-
neet sukupolvia aikaisemmin pa-
remmin kannattavien elinkeino-
jen hyväksi. Köyhyys ja hiljaisuus
laskeutuivat Kannaksen ylle." Voi-
ko sitä selvemmin sanoa!
jalan Kannaksesta on samalla lu-
kijan omia ennakkokäsityksiä
haastava. Itsenäisyyden alkuvuo-
sien Kannas ei ole Unto Seppä-
sen romanttinen iloisten ukkojen
kylä, vaan umpivenäläistynyt ra-
jaseutu, jossa kulkija luulee jatku-
vasti olevansa sisä-Venäjällä pi-
kemminkin kuin Suomessa. Raja-
komendanttien ja virallisen Suo-
seniä tutkimassa Suomen karttaa. Vas. Kustaa Mikko Evä, Jukka Rahja, Jalo Kohonen, Kullervo
Manner, Eino Rahja, Yrjö Sirola ja Mandi Sirola. Kuva: Kansan Arkisto.
sesta kuvan likaisena, levottoma-
na ja täysin epäluotettavan, ve-
näläistyneen suomalaisen kan-
sanosan asuinpaikkana. Tämä on
tietenkin aikansa herrakansaa
edustaneen suomenruotsalaisen
ja aktivistisen upseeriston näkö-
kulma, mutta jossain määrin siinä
näyttää olevan myös perää. Niille,
joille maailmansotien välisen ajan
Kannas on mielikuvissa rotupuh-
dasta ja talonpoikaista Suomea,
Engmanin antama kuva on kovin
toisenlainen.
nyt saamaan "ikävään" ja "raskaa-
seen" tutkimustekstiin keveyttä.
Nyt tuntuu, että se on päinvas-
toin lisännyt teokseen turhaa il-