Kuolevan yksilöllisyys, rituaalin ainutkertaisuus

Kohtaamisia kuoleman kanssa moniarvoisessa yhteiskunnassa

Pro-Seremoniain puhuja Tapio Leppänen pitää saattopuhetta Honkanummen kappelissa Vantaalla. Pro-Seremoniain kuva-arkisto.

Opinnäytetyön mielenkiinto kohdistuu kuolemaan ja sen ymmärtämiseen nykyaikana. Tutkielma jakautuu selkeästi kahteen itsenäiseen osaan. Ensimmäinen puolisko esittelee erilaisia teemakokonaisuuksia, joita nousee esiin uskontotieteellisessä, antropologisessa, historiallisessa ja sosiologisessa tutkimuskirjallisuudessa. Näitä ovat (1) kuoleman jakaminen sosiaaliseen ja biologiseen kuolemaan; yksilön kuolemiseen sosiaalisena henkilönä yhteisössä ja fyysiseen kuolemaan. (2) Kuoleman kokeminen joko hyvänä tai huonona; käsitys edellisistä vaihtelee eri aikakausina ja eri kulttuureissa: länsimaissa nykyään väkivaltaisuus ja ennenaikaisuus kuuluvat huonon kuoleman piiriin, kun taas hyvän kuoleman tunnuspiirteitä ovat hallittavuus, siihen valmistautuminen ja yksilön kuoleminen täyden elämän eläneenä. (3) Kuoleman kieltämisestä ollaan eri mieltä: osaa tutkijoista yhdistää vankka mielipide siitä, että kuolema yritetään kätkeä näkyvistä kaikilla mahdollisilla tavoilla, vastapuoli taas tukeutuu käsityksessään siihen, että kuolemasta kirjoitetaan jatkuvasti tieteellistä kirjallisuutta ja näin ylläpidetään tabuluonteensa menettänyttä aihetta. (4) Nykyään suurin osa ihmisistä kuolee sairaaloissa lääkäreiden hoidossa; medikalisaatio yhdistetään kuolemaan sen lääketieteellisen määrittämisen ja toisaalta pitkittämisen takia. (5) Rituaalit liittyvät oleellisena osana kuolemaan. Ruumiille on tehtävä jotakin, mutta koska vainaja ei vielä täysin kuulu kuolleiden eikä toisaalta enää elävienkään piiriin, se koetaan saastuttavana. Rituaalit auttavat lähestymään kuolemaa turvallisesti sekä helpottavat sosiaalisen verkon repeytymisestä kärsivää yhteisöä. (6) Käsitys kuolemasta pornografiana pohjautuu ajatukseen, jonka mukaan kuoleman piilottaminen muuttaa asian tarkastelun tirkistelyksi; pornografian tavoin kielletyksi mutta kiihottavaksi.

Ensimmäisen osan yhteenvedossa ihmisen vieraantumista kuolemasta ja sen kokemista ahdistavana asiana lähestytään postmodernin ihmisen ongelmana, joka osaltaan johtuu uskonnon roolin vähenemisestä ja sen kyvyttömyydestä tarjota tyydyttäviä vastauksia kuoleman ongelmaan. Toisaalta rituaalien luonne on muuttunut entistä yksilöllisemmäksi, ja mahdollisuus perinteisten autoritaaristen uskontojen ulkopuolella suoritettaviin rituaaleihin on kasvanut. Rituaalit siis edelleen tarjoavat apua kuoleman kohtaamiseen.

Toisessa osassa lähestytään kuolemaa ja rituaalien merkitystä käytännön tutkimuskohteen avulla. Aineisto koostuu havainnoinneista uskonnottomissa saattotilaisuuksissa ja siviilihautajaisia säännöllisesti järjestävien juhlapuhujien teemahaastatteluista. Uskonnottomien ihmisten hautajaiset tarjoavat hyvän esimerkin tilanteesta, jossa rituaalin merkitys on edelleen huomattava, vaikka se ei pohjaudukaan perinteisiin uskontoihin. Edelleen tehdään selkoa myös uskonnottomia juhlia järjestävän palvelukeskuksen Pro-seremoniat ry:n aatteellisista taustajärjestöistä (Suomen vapaa-ajattelijat, Suomen humanistiliitto, Prometheus leirin tuki ry.), tuhkahautauksesta sekä pohditaan käytettävien uskontotieteellisten termien (uskonto, uskonnottomuus, rituaali, seremonia) ongelmallisuutta. Analyysissa käsitellään haastattelujen pohjalta rakennettuja teemakokonaisuuksia, kuten puhujien motiiveja, käsityksiä hyvästä kuolemasta, hautajaisten tarpeellisuudesta ja puhujien roolista, sekä tarkastellaan hautajaisten olennaisimpana osana toimivaa hautauspuhetta ja sen valmistamista. Tuhkahautauksen valinnassa vanhempien vainajien kohdalla vaikuttavat edelleen sidokset työväen- ja naisasialiikkeisiin, mutta vallitsevaksi piirteeksi on nousemassa vainajien kaupunkilaistausta sekä akateemisuus.

Tutkimuksen lopussa palataan vielä ensimmäisen osan yhteenvetoon, jossa käsitellään rituaalin yksilöllistymistä. Siviilihautajaisissa pyritään persoonallisuuteen ja siihen, että tilaisuus jo itsessään kertoo jotakin vainajasta. Näin ollen hautajaisrituaalit (saattotilaisuudet, uurnan- tai arkunlaskemistilaisuudet, muistotilaisuudet) ovat ainutkertaisia, ja siksi osanottajat muodostavat väliaikaisen rituaalisen yhteisön. Viimeiseksi tehdään vielä katsaus surun käsittelyyn liittyviin tendensseihin, joista uusin niin ikään korostaa yksilöllistä tapaa surra kuollutta omaista. Samoin hyödyllisenä pidetään vainajan ylläpitämistä keskusteluissa muiden kuolleen tunteneiden ihmisten kanssa. Tässä kohdin tutkimuksessa nähdään yhtymäkohta siviilihautajaisiin, jossa saattopuhetta varten omaisten on yhdessä juhlapuhujan kanssa rakennettava vainajasta ja hänen elämästään kokonaiskuva. Erityisesti tässä tulee esiin elämäkeskeisten siviilihautajaisten rituaalinen, terapeuttinen merkitys.

Petri Karttu

Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan Kuolevan yksilöllisyys, rituaalin ainutkertaisuus. Kohtaamisia kuoleman kanssa moniarvoisessa yhteiskunnassa. Helsingin yliopisto, uskontotieteen laitos 2004.