Ay-jäsenyyskokemuksen merkitykset KTV:n naisjäsenten muistelukerronnassa

1960- ja 1970-lukujen vaihteessa tyypillisiä laajenevan julkisen sektorin naisten ammatteja olivat mm. toimitotyöntekijät. Helsingin asuntotoimisto 15.5.1970. Kuvaaja Yrjö Lintunen. Kansan Arkisto

Tänä päivänä useissa ammattiliitoissa pohditaan, kuinka löytää uusia aktiiveja pyörittämään paikallistoimintaa suurten ikäluokkien jäädessä lähitulevaisuudessa eläkkeelle. Sukupolvenvaihdoksen ajankohtaistuessa tuntui mielenkiintoiselta kurkistaa pro gradu -tutkielmassa ajassa taaksepäin, historian vaiheisiin, jolloin suuret ikäluokat itse siirtyivät työelämään ja ottivat paikkansa ammattiyhdistysliikkeessä. Naisten rooli tuossa ajankohdassa, 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, näyttää erityisen kiinnostavalta, koska suurten ikäluokkien naiset kansoittivat työelämään siirtyessään yhteiskunnallisen rakennemuutoksen myötä yleistyneet palveluammatit niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. Tyypillisiä laajenevan julkisen sektorin naisten ammatteja olivat perhepäivähoitaja, keittiöapulainen, siivooja ja toimistotyöntekijä. SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen samanaikaisen eheytymisen myötä naiset liittyivät joukkomitassa alojensa ammattiliittoihin. Hyvinvointipalvelujen kasvava työllistävyys johti Kunnallisten työntekijäin ja viranhaltijain liitto KTV:ssa naisjäsenten määrän moninkertaistumiseen ja liiton jäsenkunnan muuttumiseen naisenemmistöiseksi vuodesta 1971 lähtien.

Etsin pro gradu -tutkielmassani KTV:n ruohonjuuritason naisjäsenten muistelukerronnasta kurkistusaukkoa, jonka kautta voisin tarkentaa ajankuvaa 1970-luvun ammattiyhdistysliikkeen paikallistason toiminnasta ja naisten asemasta siinä. Tutkin sitä, miten KTV:n naiset kokivat ay-jäsenyyden sekä toiminnan omista lähtökohdistaan, ja millaisia merkityksiä he antoivat muistelukerronnan kautta ay-jäsenyyskokemukselleen. Teoreettisesti pyrin selittämään kokemuksellisuutta identiteetin ja merkityksiä sosiaalisen pääoman käsitteen avulla. Tulkitsin identiteetit liittyviksi ay-jäsenyyskokemuksessa yksilön tarpeeseen sosiaalistua ja kokea olevansa osa symbolista ryhmää ”me”, johon kuuluminen tarjosi jäsenilleen turvallisuuden ja yhteisöllisyyden tunteita, mutta toisaalta edellytti rajanvetoja ja erontekoja suhteessa ”toisiin”. Sosiaalisen pääoman tulkitsin ay-jäsenyyskokemusten merkityksissä kytkeytyväksi yksilön resursseihin, jotka voimistuivat jäsenten kiinnittyessä ammattiyhdistykseensä. Kyseessä oli samanaikaisesti myös kollektiivinen sosiaalinen pääoma, jota koko ammattiyhdistys sai voimavarakseen sen jäsenten verkostoitumisen, luottamuksellisen ilmapiirin ja yhteisen toiminnan myötä.

Tutkimusaineistona käytin Työväen Arkiston kokoelmissa olevaa vuonna 2000 kerättyä KTV:n muistietoaineistoa ”Me hyvinvoinnin tekijät”. Mielenkiintoista on, että vaikkei KTV:n muistitietokeräyksen keräysjulistuksen teemoihin kuulunut naisten yhteiskunnallisen aseman käsittelyä, olivat naiset silti kirjoittaneet muistelukerrontateksteissä kokemuksistaan naisina eivätkä sukupuolineutraalisti pelkästään ammattiliiton jäseninä. Muina yhdistävinä tekijöinä muisteluissa ilmenivät koettuna identiteettinä eräänlainen kunnallinen työntekijyys, kollektiivisen turvallisuuden etsiminen KTV:n jäsenyydestä sekä paikallisyhdistyksen koulutus- ja vapaa-ajantoiminnan kokeminen yhteisöllisyyttä vahvistaneena kaikille kuuluvana toimintana. Muistelukerronnan perusteella voidaan sanoa, että vastaanotto paikallisen ammattiyhdistyksen kokouksissa vaikutti naisten tulevaan rooliin toiminnassa, sillä jäsensuhde kehittyi prosessina, jossa myönteiset ja kielteiset kokemukset olivat keskeisiä. Satunnaisosallistujat saattoivat identifioitua KTV:läisiksi, mutta silti eräänlaisiksi ei-aktiiveiksi, joita vieraannutti toiminnasta sen kokouskeskeinen kulttuuri. Aktiivitoimijat puolestaan kokivat itsensä identiteetiltään sekä KTV:läisiksi ay-aktiiveiksi että ammattiyhdistysnaisiksi, jotka samastuivat usein lisäksi poliittiseen työväenliikkeeseen. Sosiaalinen pääoma näytti kasautuneen pitkään ammattiyhdistyksensä luottamustehtävissä toimineille ja muissakin järjestöissä vaikuttaneille aktiiveille verkostoitumisen, sitoutumisen ja ammattiyhdistystoiminnan kautta saavutetun itseluottamuksen myötä. Jäsenistö luotti heihin edustajinaan, ja he puolestaan luottivat ammattiyhdistystoimintaan, jossa tekemästään työstä edunvalvojina ja toiminnan järjestäjinä he saivat palkinnoksi symbolisia arvoasemia sekä kunnioitusta.

Näyttää siltä, että naisten oli pitänyt sopeutua KTV:n vanhaan toimintakulttuuriin päästäkseen mukaan aktiiviseen toimintaan ja vaikuttajan rooliin. Poikkeuksen muodostivat naisten perustamat uudet KTV:n yhdistykset, joissa he olivat itse luoneet toimintamallinsa. Naisten tasavertainen asema työelämässä ja ammattiyhdistysliikkeessä näyttääkin muistelukerronta-aineiston perusteella edistyneen melko hitaasti. Ne naiset, joita eivät vanhat miesaktiivien rutiineihin pohjautuneet kokouskeskeiset toiminnan muodot olleet innostaneet, näyttävät jättäytyneen luottamustehtävien ja joskus koko toiminnan ulkopuolelle. Uuden jäsenen positiivisten kokemusten kannalta tärkeitä olivat ruohonjuuritason sosiaaliset kontaktit, toiminnan helppo lähestyttävyys ja tunne siitä, että toiminnassa pystyisi oikeasti vaikuttamaan tärkeänä pitämiinsä asioihin. Aktiivinen, avoin ja jäsenlähtöinen toiminta näytti muistelukerronta-aineiston valossa tuottaneen aktiivisia jäseniä silloin kun suuri joukko uusia jäseniä 1970-luvun kuluessa liittyi ammattiyhdistysliikeeseen ja jolloin viimeksi koettiin ay-aktiivien suurempi sukupolvenvaihdos.

Pia Lohikoski

Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Naiseus, kunnallinen työntekijyys ja yhteisöllisyyden kokemus – KTV:n naisjäsenten muistelukerrontaa”. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta. Yhteiskuntahistorian laitos / Talous- ja sosiaalihistoria, 2005.