Marjaliisa Hentilä

VTT, dosentti, Helsingin kauppatyöntekijöiden 100-vuotishistorian kirjoittaja

Kun maalta sai jälleen vapaasti tulla kaupunkiin..

Kaupan työntekijöiden palkanalennus 1950-luvun Helsingissä

Toisen maailmansodan jälkeisenä jälleenrakentamisen aikana ruumiilliseen työhön liittyvät ammatit olivat arvossaan ja niistä oli kova kysyntä, jopa työvoimapula. Kaupunkien väkimäärän kasvaessa kauppojen, baarien ja ruokapaikkojen perustaminen lisääntyi ja ne tarvitsivat työvoimaa. Henkisen työn ja palvelualan ammatit yleistyivät ja arkipäiväistyivät. Tämä oli heijastusta yhteiskuntamme elinkeinorakenteen muutoksesta ja monipuolistumisesta. Palveluala, kauppa ja liikenne kasvattivat osuuttaan elinkeinorakenteessa ja tarjosivat työtä niille, jotka halusivat pois raskaasta maatalous- tai tehdastyöstä. Yhteiskuntamme maatalousvaltainen elinkeinorakenne oli 1950-luvulta lähtien pikku hiljaa murtumassa ja muuttumassa palkansaajayhteiskunnaksi.

Vähittäiskaupat kärsivät sodan aikana ja säännöstelyn kaudella suuresta tavarapulasta. Kun se alkoi helpottaa 1950-luvun alussa, vähittäiskauppa koki nousukauden ja kaupankäynti alkoi vähitellen normalisoitua, kun maaliskuussa 1954 vapauduttiin lopullisesti jakelusäännöstelystä ja elintarvikekorteista. Se oli suuri helpotus kaupan työntekijöille. Myyjien oli jälleen opeteltava markkinatalouden ehdoilla käytävän kaupan säännöt, sillä tuotteet eivät enää myyneet itsestään. Myyjien oli lavennettava tuntemustaan valikoimasta ja opittava kehumaan tuotteita, sillä kilpailu asiakkaista alkoi. Myös hyvä asiakaspalvelu oli kilpailuvaltti, jota edistettiin järjestämällä kilpailuja ja valitsemalla paikkakunnan ystävällisin myyjä.

Suomessa itsepalveluliikkeet eivät yleistyneet 1950-luvun alussa Ruotsin tapaan, sillä kauppatavaroista oli pulaa, eikä saatavilla ollut tarpeeksi pakattuja elintarvikkeita. Voita punnitaan asiakkaille Helsingissä 13.12.1952. Kuvaaja Yrjö Lintunen. Kansan Arkisto.

Itsepalvelukaupat tulivat mahdollisiksi, kun kaupat alkoivat saada enemmän tavaraa valikoimiinsa. Suomessa itsepalvelua ei kuitenkaan voitu vielä toteuttaa yhtä laajassa mitassa kuin Ruotsissa, sillä meillä edelleenkin oli pula monista kauppatavaroista, eikä saatavilla ollut tarpeeksi valmiiksi pakattuja elintarvikkeita. Maito myytiin valintamyymälässä pulloissa, mutta vain noin puolet muista elintarvikkeista saatiin valmiiksi pakattuina. Suomessa oli vuonna 1954 vain 55 valintamyymälää, kun määrä Ruotsissa oli jo pari tuhatta. Kaupan hyllyt alkoivat täyttyä vasta vuoden 1957 jälkeen, kun länsituontia vapautettiin. Vähittäiskaupan henkilökunnan määrä kasvoi 1950-luvulla kolmen prosentin vuosivauhtia siitäkin huolimatta, että itsepalvelukauppoja alettiin perustaa.

1950-luvun alku oli kaupan työntekijöille uudistusten ja murroksen alkua niin työssä kuin työehtosopimustoiminnassakin. Vuonna 1951 Helsingin kauppatyöntekijöiden ammattiosasto teki ensimmäistä kertaa palkkasopimuksen yksityisten kauppojen ja sok:laisten osuuskauppojen myymälänhoitajien palkoista. Palkkataso nousi samalle tasolle kuin mitä Osuusliike Elannossa oli. Työvoitokseen liiketyöntekijät kirjasivat vuonna 1954 myös sen, että paikallisiin työehtosopimuksiin saatiin kohta, jossa työnantajat sitoutuivat huolehtimaan työasuista ja niiden pesusta.

1950-luvulle asti Helsingin seudulla oli pula kaupan työntekijöistä. Kaupungin kova asuntopula hillitsi maalta kaupunkiin muuttoa. Työntekijäpula antoi työntekijöille vahvan neuvotteluaseman ja pääkaupungin palkkataso oli muuta maata korkeampi. Liikkeet maksoivat työntekijöilleen ja poikkeuksellisesti myös harjoittelijoille ja nuorille myyjille enemmän kuin mitä työehtosopimuksiin kirjattiin. Helsingin liiketyöntekijät yrittivät saada korotuksia myös työehtosopimukseen, mutta työnantajat eivät suostuneet nostamaan sopimuspalkkoja todellisia palkkoja vastaavalle tasolle. Se oli työntekijöiden mielestä väärin. He aistivat sen, että tilanne ei jatkuisi kovin kauan näin hyvänä. Kun asuntosäännöstelyä Helsingissä helpotettiin ja työvoimaa virtasi jälleen vapaasti kaupunkiin, liikkeet alkoivat soveltaa työehtosopimuksiin merkittyjä huonompia palkkoja. Tämä oli katkera paikka liiketyöntekijöille.

Elannon ensimmäinen pikamyymälä, joka avattiin Helsingissä 23.10.1950. Kuva: Työväen Arkisto.

Palkkakysymyksen lisäksi myös tasa-arvokysymykset puhuttivat 1950-luvun myyjiä. Samapalkkaisuusvaatimus oli päivänpoliittinen kysymys. Sysäys keskustelulle tuli alkujaan ulkomailla ja sosialidemokraattiset naiset olivat asiassa hyvin aktiiveja. Heihin kuului kansanedustaja Tyyne Leivo-Larsson, joka edusti Suomea Kansainvälisen työjärjestön ILO:n kokouksessa vuonna 1951, jossa tehtiin päätös samapalkkaisuudesta. Vuonna 1954 samapalkkaisuuskomitea ryhtyi selvittämään Suomen palkkapolitiikkaa. Komiteanmietintö valmistui vuonna 1960 ja erilliset nais- ja miespalkkaluokat kiellettiin vuoden 1965 alusta. Tämä laki ei kuitenkaan käytännössä tasoittanut miesten ja naisten palkkaeroja kaupan alalla, sillä kaupan työssä eri ammatit liittyivät hyvin vahvasti eri sukupuoliin, ja sen lisäksi hierarkiassa miehet olivat naisia selvästi korkeammalla. Vaikka eri palkkaluokat sittemmin poistuivatkin, naiset jatkoivat kaupassa naisten töitä eikä samapalkkaisuusperiaate tilannetta oleellisesti korjannut.

Aarre Happosen tullessa Suomen Liiketyöntekijäin liiton puheenjohtajaksi vuonna 1949 liitossa oli noin 12 000 jäsentä, kilpailevassa porvarillisessa. Suomen Liikeväen liitossa 4000 ja ruotsinkielisessä liitossa HIF:ssa (Handels- och industritjänstemannaförbundissa) pari tuhatta jäsentä. Liikealan koko kentän järjestäytymisen asteeksi olen arvioinut tuolloin noin 17 %. Suurin osa Suomen Liiketyöntekijäin liiton jäsenistä työskenteli työväen osuusliikkeissä (KK) ja järjestäytyminen kaupan valtavirrassa, yksityisissä liikkeissä oli erittäin vähäistä.

Aarre Happonen todisti mielellään vuonna 1950 Liiketyönantajien Keskusliiton, Kulutusosuuskuntien Keskusliiton KK:n ja Suomen Liiketyöntekijäin Liiton välistä yleissopimusta. Se määritteli alan työehtosopimusten yleiset ehdot. Yksityisen kaupan piirissä työehtosopimusten solmiminen oli erittäin harvinaista eivätkä yleissopimukset sitoneet Liiketyönantajien Keskusliiton jäseniä, jos ne eivät lisäksi solmineet kahdenkeskistä sopimusta paikallisen ammattiosaston kanssa. Työnantaja velvoitettiin neuvottelemaan palkkasopimuksesta ammattiosaston kanssa vasta sitten, jos työpaikan työntekijöistä enemmistö eli yli puolet oli järjestäytynyt. Vain harvoissa yksityisliikkeissä oli näin hyvin asiat. Yhden vuoden mittaiset yleiset sopimukset tulivat voimaan vasta sitten kun ne työpaikkakohtaisesti allekirjoitettiin. Se edellytti ammattiosastoilta hyvin aktiivista roolia. Paikallisilla ammattiosastoilla oli 1950- ja vielä 1960-luvullakin keskeinen merkitys työehtosopimuspolitiikassa.

Osa-aikatyö oli vielä 1950-luvulla lähes tuntematon käsite kaupassa. Päinvastoin kuin nyt kaupan työpaikat olivat kokopäiväisiä työpaikkoja, vain 3 prosenttia työvoimasta teki 1950-luvulla osa-aikaista työpäivää. Kun kaupan työoloista puhutaan, väistämättä huomio kiinnittyy niin ennen kuin nykypäivänäkin aukioloaikaan. Asia oli erittäin tärkeä kaupan työntekijöille myös 1950-luvulla. He halusivat lyhentää lauantain aukioloaikaa. Kaupat olivat Suomessa auki lauantaisin viiteen asti. Helsingin kauppatyöntekijät ehdottivat useana vuonna Helsingin kaupunginhallitukselle, että kaupat suljettaisiin kesälauantaisin jo klo 15.00. Vuonna 1956 kaupunginvaltuusto teki asiasta myönteisen päätöksen. Kampanja työajan lyhentämiseksi lauantaisin alkoi Keski-Euroopasta. Asian puolesta käytettiin tunteisiin vetoavia lapsiaiheisia julisteita, joissa luki, että ”äidin tulee olla luonani lauantai-iltapäivisin”. Kampanja kuvasti sitä, että sota-aikana naimisissa olevat naiset tulivat ja jäivät kaupan työvoimaksi, ja he olivat niin tärkeä osa työvoimaa, että myös heidän oikeuksiinsa vedottiin kampanjassa.