Tomi Mertanen: Kahdentoista markan kapina? Vuoden 1956 yleislakko Suomessa. Väitöskirja. Jyväskylä studies in humanities 23. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2004. 399 s.

Vuoden 1956 yleislakko

Tomi Mertanen on väitöstutkimuksessaan selvittänyt vuoden 1956 yleislakon kehitystä valtakunnallisella ja sen rinnalla paikallisella eli Jyväskylän tasolla. Tutkija on erityisesti tarkastellut puhjenneita väkivaltaisuuksia ja poliisin toimintaa niiden tukahduttamiseksi. Paikallisen ja valtakunnallisen tason käsittely rinnan on mielestäni onnistunut ratkaisu, jota voisi suositella useamminkin käytettäväksi.

Väkivaltaisuuksia esiintyi kaiken kaikkiaan suhteellisen vähän ja ne tapahtuivat bensiininjakelun estämisen merkeissä lakkolaisten havaittua nopeasti, että maantiekuljetusten kohdalla oli näkyvin lakon tehoa heikentävä aukko. Lakkolaisten ja poliisin välisten yhteenottojen selvittely mentaalihistoriallisilla tekijöillä vaikuttaa jotenkin haetulta. Poliisi hoiti tehtäväänsä yleisen järjestyksen ylläpitäjänä lakkolaisten turvautuessa oman käden oikeuteen polttoaineen jakelun estämiseksi. Mikäli poliisin toimintatapoihin olisi ollut painavaa huomauttamista, siihen olisi tuoreeltaan eduskunnan isossa salissa ollut hyvä tilaisuus hallituksen annettua heti lakon päätyttyä sitä koskevan tiedonannon. Poliisi ei kuitenkaan joutunut eduskunnassa vakavan arvostelun kohteeksi.

Se että lakon alkupäivinä muodostettu K.-A. Fagerholmin hallitus suhtautui eri tavalla lakkotaisteluun kuin Fagerholmin ensimmäinen hallitus Arabian ja Kemin lakkojen aikana selittyy luonnollisesti sillä, että edellisen hallituksen aikana työtaistelut olivat kommunistien hyökkäyksiä sosialidemokraattien vähemmistöhallitusta vastaan. Yleislakko oli demarijohtoisen SAK:n lakko. Hallituksen keskittyessä sovitteluratkaisun hakemiseen sisäministerin toiminta poliisivoiman ohjaamisessa jätti kyllä toivomisen varaa. Hallituksen päätös periä lakkoon menneiltä vakinaisilta virkamiehiltä lakkoajan palkka takaisin näiden saatua palkkansa normaalisti etukäteen syntyi sekin vasta äänestyksen jälkeen pääministerin äänen ratkaistessa muiden sosialidemokraattisten ministerien ollessa vastaan.

Poliisien palkkausta koskevan asian käsittely kirjassa ei vastaa asioiden kulkua. Poliisijärjestöt tekivät kirjelmällään valtioneuvostolle 18.4.1956 peräti kolmen palkkaluokan korotusesityksen (VMAD 1956 n:o 924/152). Pitää paikkansa, että hallitus ei lähtenyt poliisien palkkausta erikseen hoitamaan tehdyistä esityksistä ja kyselyistä huolimatta. Virkapalkoista oli juuri tehty yhteisymmärryksessä järjestöjen kanssa kallis ratkaisu ja yleislakon jälkeinen järjestely oli riitaisena auki.

On kuitenkin selvää, että porvarillisella puolella oli halua myöntää poliiseille palkankorotus. Maalaisliitto ja kokoomus lienevät korotuksesta jopa sopineetkin. Vastoin valtiovarainministeriön palkkaosaston ja virkamiesjärjestöjen kantaa poliisille järjestyikin seuraavana vuonna eduskunnan toimesta erityislisä, jota sitten maksettiin eduskunnan vuosittain valtion budjettiin hyväksymän määrärahan pohjalta. Poliisit saivat palkankorotuksensa poliittista tietä valtion sektorin osapuolten ollessa korotusta vastaan.

Kuvaus virkamiesten palkkaliikkeestä yleislakon jälkeen ja sen tuloksista on myös virheellinen. Virkamiesten keskusjärjestöt olivat kaikki liikkeellä, ei ainoastaan AKAVA. Tuloksena oli Fagerholmin välitystoimin ns. syyskuun sopimus, jota palkansaajapuoli syystäkin piti suurena saavutuksena.

Maininta että STK:n lakon alla antama kehotus jäsenyrityksille pyrkiä järjestämään halukkaille töitä kuvastaisi jotenkin erityistä vastakkainasettelua on virhetulkinta. Työnantajahan ei muulla tavoin olisi voinut toimiakaan. Eiköhän ohje ollut aivan rutiininomainen. Työnsulustahan ei ollut kysymys.

Haastatteluissa olen saanut sen kuvan, että yleislakon johto yllättyi, kun lakko ei lamauttanut maata muutamassa päivässä myöntymään SAK:n vaatimuksiin. Lakon kestettyä pari viikkoa myös työhön paluuta alkoi esiintyä maaseudulla. SAK:n johdon yhteydenotot lakon kestäessä eri vaikuttajatahoihin kuvastavat huolestuneisuutta lakon suhteen. Selvästikään lakon teho ei vastannut keskusjärjestön johdon odotuksia. Sama havainto kentällä varmaan radikalisoi joukkoja liikehdintöihin juuri työtaistelun kannalta kriittisimmissä kohdissa.

Mainitsemistani puutteista huolimatta Mertasen väitöskirja on hyvä lisä suomalaiseen työmarkkinasuhteiden historiankirjoitukseen merkittävästä työtaistelusta, jota ei ole suinkaan vieläkään loppuun käsitelty.

Aarne Mattila

tutkija, Helsinki