Marko Tikka: Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. Bibliotheca historica 90. SKS, Helsinki 2004. 471 s.

Marko Tikan väitöskirjan aiheena on vuoden 1918 sisällissodan kenttäoikeudet ja niiden toiminta. Vaikka vuoden 1918 sotaa on pyritty monelta suunnalta selvittämään, kenttäoikeuksien toiminnasta ei ole aiemmin yleisesitystä ilmestynyt. Tikan mielestä tähän on useitakin syitä, mm. lähdeaineiston löytymisen hankaluus ja sen tietoinen hävittäminen. Vuoden 1918 surmatekojen tutkimista ylipäätään vaikeuttaa se, että sisällissodassa surmatut on mystifioitu. Heti sodan jälkeen sekä valkoiset että punaiset korottivat vainajansa vapaus- tai kansalaissodan uhreiksi ja sankareiksi. Tämän seurauksena luotiin puitteet sille, miten vastustajan väkivalta haluttiin nähdä.

Aikaisemmasta tutkimuksesta poiketen Marko Tikka ei näe punaisten ja valkoisten harjoittamaa rankaisutoimintaa pelkästään punaisena tai valkoisena terrorina, joka kohdistui harkitsemattomana puolustuskyvyttömään vastustajaan. Tikan mukaan molemmat osapuolet käyttivät vastustajien tuomitsemisessa kenttäoikeuksia, joissa vastustajalle annettiin tuomio ennen rankaisua.

Kysymyksenasettelussa Marko Tikka mainitsee neljä pääkohtaa, joita hän pyrkii tutkimuksessaan selvittämään. Ensinäkin tutkimuksessa selvitellään sitä, millaisia ohjeita punakaarti, suojeluskunnat ja valkoinen armeija saivat vastustajaksi epäillyn pidättämisen ja rankaisun suhteen sekä millaisiksi toimintamallit näiden ohjeiden perusteella muodostuivat.

Toisen näkökulman tuovat kenttäoikeuksien pöytäkirjat. Molempien puolien suorittamissa surmatöissä on haluttu nähdä enemmän tilanteen synnyttämää sattumanvaraisuutta kuin jonkinasteista järjestelmällisyyttä. Molemmat osapuolet asettivat kuitenkin virallisesti tutkijalautakuntia, tutkijakomiteoita tai jollakin muulla nimellä istuneita kuulusteluelimiä. Nämä elimet käyttivät rankaisuasteikkoa koko laajuudessaan, joten Tikan mielestä on perusteltua puhua kenttäoikeuksista, vaikka ne eivät virallisesti tai juridisesti tarkasteltuna sitä olisi olleetkaan. Pöytäkirjojen tarkastelulla selvitetään sitä, miten kenttäoikeudet toimivat ja mihin ne perustivat tuomionsa, sekä miten ne tuomitsivat ja mitä tuomituille tapahtui.

Kolmannen näkökulman aiheeseen tuo punaisten ja valkoisten kenttäoikeuksissa istuneiden jäsenten ja rankaisutoimista vastanneiden henkilöiden tutkiminen. Pyrkimyksenä on selvittää, keitä kyseiset henkilöt olivat, miten he olivat tehtäviinsä tulleet ja miten he ymmärsivät toimintansa.

Neljännen näkökulman Tikan tutkimukseen tuo kenttäoikeuksissa tuomittujen analyysi.

Valkoisten osalta Tikan tutkimus tuo esille sen, kuinka järjestelmällisesti punaisten tekoja ryhdyttiin heti taisteluiden jälkeen selvittämään. Vain harvoissa tapauksissa punaisia rangaistiin ilman kuulusteluja. Sekä suojeluskunnat että sotajoukkojen asettamat oikeudet pyrkivät määrittelemään henkilön teot ja rangaistuksen järjestelmällisesti, jotta tuomio pystyttiin tarvittaessa perustelemaan jälkikäteen. Punaisen puolen motiivien tutkiminen on lähteiden puutteellisuuden vuoksi vaikeampaa. Tikan mukaan kaksi näkökulmaa on kuitenkin aikaisemmassa tutkimuksessa jäänyt vähälle huomiolle. Hänen mielestään melkoinen osa punaisesta terrorista voidaan määrittää sotilaallisen vastustajan eliminoimiseksi. Tikka myös toteaa, että aiemmassa tutkimuksessa Venäjän vallankumouksellisten ajattelusta ja toiminnasta heijastuvat ideologiset motiivit on usein pyritty häivyttämään, koska Suomen tapahtumat on haluttu nähdä Venäjän hajoamisprosessista erillään tapahtuneeksi konfliktiksi.

Aikaisemmasta tutkimuksesta poiketen Tikka osoittaa tutkimuksessaan, että punaisten harjoittamissa rankaisutoimissa ei ollut kyse pelkästä mielivalasta ja yksittäisen punakaartilaisen kostosta. Tutkimustuloksiinsa viitaten hän esittää, että ainakin kolmasosa rintaman takana tapahtuneista punaisten tekemistä surmateoista oli sotatilanteeseen tai ideologiseen ajatteluun perustuvaa suunnitelmallista terroria. Kun tarkastellaan punaisten perustamia oikeusistuimia ja niiden harjoittamaa rankaisutoimintaa, Tikka katsoo niiden rakenteellisesti muistuttavan lähes täysin valkoisen puolen rankaisutoimia. Molempien puolien rankaisutoimet jakautuivat myös samalla tavalla. Heti alueen valtaamisen jälkeen sotajoukkojen kenttäoikeudet jakoivat tuomioita. Päämääränä oli vastustajan lamauttaminen ja vallan haltuunotto alueella. Tätä toimintaa ja selustan hallintaa tukivat paikalliset, poliittisia rikoksia selvittäneet elimet. Molempien osapuolten antamat määräykset vastustajan kohtelusta muistuttavat myös toisiaan, niissä on jopa nähtävissä sama käänteismerkitys: antautuneiden surmaamista ei kielletty sinänsä, sitä vain pyrittiin kontrolloimaan. Väkivallan tuli pysyä armeijan johdon käsissä.

Valkoisten puolella rankaisutoimet kohdistuivat paitsi paikallisen tilanteen rauhoittamiseen myös kapinaan ja rikoksiin syyllistyneiden rankaisemiseen. Armeijan kenttäoikeuksien lisäksi käyttöön otettiin paikallisten suojeluskuntien kenttäoikeudet, jotka nopeassa tahdissa alueen valtauksen jälkeen kuulustelivat ja tuomitsivat vangiksi joutuneet punaiset. Kenttäoikeuksilla oli yleensä valkoiseen väestönosaan kuuluvan väestön tuki. Vastustajien tuomitseminen ei kuitenkaan ollut Tikan mukaan sattumanvaraista ja pelkästään kostoon perustuvaa, vaan kenttäoikeudet pyrkivät syyllisinä pidettyjen rankaisuun ja toisaalta pelkästään punakaartiin kuuluneiden vapauttamiseen. Oikeuksien käytössä oli koko rangaistusasteikko kuolemantuomiosta vapauttamiseen, ja koko asteikkoa myös käytettiin. Osallistuminen taisteluihin, vangitsemisiin, surmaamisiin ja pakko-ottoihin altisti kuulusteltavan kuolemantuomioon. Myös aiemmat tuomiot siviilirikoksista johtivat herkästi teloitukseen.

Marko Tikka myöntää, että kaikkia surmattuja ei suinkaan viety kenttäoikeuksiin asti, vaan molemmat puolet syyllistyivät teloituksiin ilman minkäänlaista tutkimista. Kenttäoikeuksia ei voi missään nimessä pitää puolueettomina oikeudenkäynteinä, sillä valkoisten puolella niissä nopeassa tahdissa kuulusteltiin ihmiset ja annettiin heille tuomiot ilman kunnollista mahdollisuutta puolustautumiseen. Punaisten puolella puolestaan kenttäoikeuksiin tuotiin ihmisiä, jotka oli jo valmiiksi tuomittu, mutta joille haluttiin julistaa tuomio oikeusistuimessa.

Nyt jo päättynyt Sotasurma-projekti, jossa Marko Tikka työskenteli tutkijana, toi esille runsaasti uutta tietoa vuosien 1914-1922 tapahtumista Suomessa. Tikan väitöskirja liittyy erinomaisesti tähän uuden tiedon esiintuomiseen. Vanhojen, jo vakiintuneiden käsitysten muokkaaminen on kuitenkin vaikeaa. Vuosikymmeniä vaikuttaneet historiantulkinnat eri osapuolien toiminnasta vuonna 1918 ovat vaikeasti muutettavissa. Sodasta on kuitenkin kulunut jo sen verran aikaa, että uskoisin myös uusille tulkinnoille löytyvän kannatusta.

Mikko Kosunen

tutkija, Helsinki