Muistot muistiin – neljä tapaa kirjata ylös muistitietoa

Väinö Vilponiemi: Vilpon omat jutut. Muistista ja muistiinpanoista. Pori 2004. 263 s.

Salli Hantunen: Näin sen olen kokenut. Salli Hantusen elämäntarina. Pori 2003. 132 s.

Tuure Nyberg: Naukujasta Naukioksi. Naukion työläiskylän tarina. 2003. 243 s.

Toivo Arnberg: Tuntematon Siina. Kertomus Siina Urpilaisesta ja hänen perheestään. 2003. 61 s.

Oman elämän tärkeiden tapahtumien kirjaaminen yleisön luettavaksi ei ole enää suurmiesten ja sotapäälliköiden yksinoikeus. Päinvastoin: on tärkeää rohkaista jokaista ihmistä tavalla tai toisella kertomaan tarinansa jälkipolville ja välittää näin tärkeää tietoa arkielämästä 1900-luvun Suomessa.

Viime aikoina on ilmestynyt runsaasti omaelämäkerrallisia työväentutkimuksia, joista osa on onneksi löytänyt tiensä Työväenliikkeen kirjastoon ja näin myös kiinnostuneiden lukijoiden ulottuville.

Oman elämän muistiinpanojen kokoaminen kirjaksi on mittaamattoman arvokas teko niin itselle, läheisille kuin jälkipolvillekin. Siitä on iloa myös tutkijoille sekä ihmisille, jotka ovat kuuluneet muistelijan kanssa samoihin arki- ja työelämän verkostoihin. Kaikkein arkipäiväisinkin tapahtuma tai rutiini muuttuu vuosien kuluessa kullanarvoiseksi tiedoksi ja historiaksi. Tässä artikkelissa esitellään neljä erilaista ”tavallisen ihmisen” tarinaa: omaelämäkerta, poliittinen elämäkerta, yhteisöstä koottu muistelmateos sekä sukututkimus.

Perinteinen tapa kertoa jälkipolville vaiheistaan on kirjoittaa omaelämäkerta. Viime vuosina tämän ovat tehneet muiden muassa työväenliikkeen piirissä toimineet Väinö Vilponiemi ja Salli Hantunen. Aktiivisen Salli Hantusen ”Näin sen olen kokenut” on ulkonäöltäänkin kaunis, siro kirjanen. Kirjassa Hantunen kuljettaa lukijan lapsuuden Jaalasta kohti Helsinkiä. Lapsuuden vaiheista esille nousevat muun muassa kansalaissodan kokemukset.  Lapsuus loppuu, kun kuusitoistavuotias nuori neito lähtee Jaalasta pääkaupunkiin ansaitsemaan mukanaan yksi kapsäkki, joka sisältää paidan, housut, sukat ja papinkirjan.

Ammattitaitoa karttuu ja Hanttunen avioituu ja saa lapsen. Elämänkulku Helsingissä on kuvattu hauskasti asunto asunnolta: pikkupiikana Helsinginkadulla, ompelijana Pakaankadulla, kapparäätälinä Torkkelinkadulla… Viimeinen osoite löytyy Tuulimyllyntieltä, kun sodan jälkeen Salli muuttaa miehensä ja poikansa kanssa Vallilasta Myllypuron lähiöön uuteen omaan kotiin. Helsingissä Sallin elämään on astunut miehen lisäksi myös poliittinen järjestäytyminen ja aktiivinen yhteiskunnallinen toiminta. Työpaikat Vaatetustyöntekijäin liitossa, Maa- ja Sekatyöväen liitossa, Suomen Autoalan työntekijäin liitossa ja Suomen Pienviljelijäin liitossa vievät Hantusen järjestäytymisen sydämeen.

Hantusen tarinassa perhe ja työ lomittuvat ja poliittinen katsomus ja harrastus jaetaan aviomiehen kanssa. Yhdessä elämänkumppanin kanssa kohdataan myös puolue-elämän kiistat ja ongelmat. Hantusen vaatimattoman kerronnan takaa paljastuu, että hän on muun muassa ollut Työväen ja pienviljelijäin sosialistisen liiton eduskuntaehdokkaana. Hän vieraili myös Neuvostoliitossa yhdessä TPSL:n valtuuskunnan kanssa. Vielä eläkkeelläkään Hantunen ei ole jäänyt kiikkustuoliin, vaan hän on jatkanut lähimmäisten auttamista toimien muun muassa Alppilan eläkkeensaajissa ja Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitossa. Lopun runokooste täydentää kauniisti kirjan asiallisempaa kerrontaa: siinä lukijalle avautuvat elämän taitekohdat kuten äitiys, sisaren ja miehen kuolema, kodin ja kesämökin tunnelmat, vanhuus ja elämän tarkoituksen pohdinta.

Vaikka Salli Hantunen on eläkeikään saakka ollut aktiivinen toimija monella saralla, saa pääosan kerronnassa perhe-elämä. Väinö Vilponiemen elämäkerta puolestaan on perinteinen poliittinen elämäkerta siinä mielessä, että siinä ovat huomion kohteena työ- ja poliittiset verkostot perheen sijasta. Vilponiemi tunnustaakin kirjassaan, että perhe jäi pitkään toiseksi puolueelle. Kirjassa on runsaasti tietoa 1950–80-lukujen poliittisesta elämästä, henkilöistä ja vaiheista. Vilponiemi kasvoi Porin läheisyydessä Noormarkussa ja Söörmarkussa. Aineelliset olot varhaislapsuudessa olivat hyvät, kunnes lama ajoi perheen kauppaliikkeen vararikkoon ja maatila huutokaupattiin. Vähitellen noustiin taas jaloilleen, pidettiin sekatavarakauppaa ja oma mökki saatiin vuonna 1938. Vilponiemi lähti kansakoulun jälkeen juoksupojaksi ja kokeili rippikoulun jälkeen muun muassa renkipojan hommia huonolla menestyksellä. Oltuaan Porin laatikkotehtaalla naulaajapoikana hänet kutsuttiin 1943 armeijaan, ja kaksi nuoruusvuotta kului sotatantereilla Käkisalmessa, Viipurissa, Kannaksella ja Lapissa.

Sodan jälkeen Vilponiemi otti ensi askeleensa kohti poliittista elämää liittyessään Söörmarkun työväenyhdistykseen. Työpaikka löytyi Ekvallin huonekalutehtaalta, ja siellä Vilponiemi aloitti aktiivisen toiminnan myös tehtaan ammattiosastossa. Ammattiyhdistyksen johtokunnassa nuori mies saikin kovan koulutuksen, kun kiihkeät poliittiset taistelut hankaloittivat toimintaa. Aate alkoi kiinnostaa myös teoreettisessa mielessä, ja kirjekursseilla, Kiljavan opistossa ja lopulta Työväen akatemiassa suoritettujen opintojen jälkeen oli aika siirtyä tositoimiin. Toimittuaan vuoden Vuokralaisten keskusliiton järjestösihteerinä Helsingissä Vilponiemelle tarjoutui tilaisuus palata kotiseudulleen, kun häntä pyydettiin Satakunnan sosialidemokraattisen piirin piirisihteeriksi. Hän astui kotimaakuntaan ”keskelle puoluerähinöitä”, ja heti alkuun haastetta toivat muun muassa syksyn 1955 presidentinvaalitaistelu ja 1956 yleislakko.

Vilponiemi siirtyi myös kunnalliselämään ja vuonna 1962 varasijalta eduskuntaan. Siellä Vilponiemi pyrki ”poliittisen pelin” ohella ennen kaikkea pitämään satakuntalaisten puolia ja tukemaan paikallisia hankkeita. Eduskuntatyö kesti kolmetoista vuotta, ja Vilponiemi kertoo siitä kirjassaan laajasti. Kymmenen eduskuntavuoden jälkeen Vilponiemi joutui ulos puoluetoimikunnasta, ja tämä pettymys sai hänet lopulta luopumaan poliittisesta urasta ja siirtymään Porin kaupungin henkilöstöpäälliköksi.

Vilponiemen uraa ja toimintaa on mahdotonta tiivistää lyhyeen: kirjan lopussa oleva ansioluettelo on kaksi tiivistä sivua pitkä ja sisältää runsaasti luottamustoimia ja poliittisia pestejä. Eräs mielenkiintoisimmista on Vilponiemen toiminta Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliiton johdossa sen perustamisen jälkeen. Vilponiemi on todistanut sisältä päin monta poliittista kiistaa. Häntä on syytetty oikeistososialidemokraatiksi, ja kirjassaan hän pyrkii kumoamaan tätä väitettä kertoen aatteellisista valinnoistaan. ”Vilpon omat jutut” on kirjoitettu selkeästi ja seikkaperäisesti, ja Vilpon tarinasta saa moni politiikasta kiinnostunut mielenkiintoista tietoa. Selkeä sisällysluettelo ja kirjan miellyttävä ulkoasu helpottavat lukemista. Vilponiemellä on ollut painava rooli satakuntalaisessa sosialidemokratiassa niin paikallisena kuin valtakunnallisenakin vaikuttajana.

Elämäntarinoita voi kirjata muullakin tavalla kuin kirjoittamalla omaelämäkerran. Tuoreita esimerkkejä monipuolisesta muistelukerronnasta ovat muun muassa Sunilan tarinat -hankkeessa syntynyt ”Sunila. Kylät piipun varjossa” sekä Tuure Nybergin kirjoittama ”Naukujasta Naukioksi”, jossa kuusankoskelaisen työläiskylän muotoutuminen avautuu muistelmien, valokuvien ja as­u­kas­­luet­teloiden avulla. Kirja keskittyy kertomaan Kyöperilän kylään kuuluneen Naukujan pellon rakentamisesta ja asuttamisesta Kymin Osakeyhtiön toimesta 1920-luvun alussa. Ensimmäiset asukkaat ovat löytyneet Kouvolan Sanomien artikkelin mukaan lapsuuden lorun perusteella: ”ensimmäinen oli Eskolan Eemeli, toinen Tommolan Jalmari, kolmas Korpin Kalle, neljäs Niilolan Väinö, viides Viinasen Jussi, kuudes Kunnaksen Vikki, seitsemäs Seppälän Antton, kahdeksas Karlssonin Emppu, yhdeksäs Ylätalon Vihtori ja kymmenes Kainlaurin Aatami”.

Asutuksen kehittymisen lisäksi Nyberg on kirjannut ylös omia muistojaan ja haastatellut yhteisönsä jäseniä. Tuloksena on eräänlainen raportti kylän synnystä ja sen ensimmäisistä asukkaista. Mielenkiintoisten tarinoiden myötä raportinomaisuus hieman hälvenee: Nyberg kuvaa muun muassa lasten leikkejä, saunamatkoja, musisointia sekä harrastus- ja järjestötoimintaa. Myös valokuvat tuovat lähelle vanhat naukiolaiset. Nyberg on tehnyt arvokasta perustyötä kokoamalla ylös asutus- ja henkilötietoja. Toivotaan, että naukiolaiset jatkavat hyvin alkanutta projektia ja kokoavat muistiin enemmänkin vanhoja muistoja tämän perustyön valmistuttua.

Myös sukututkimus on tapa tuoda vaiettuja kohtaloita päivänvaloon. Tästä on osoituksena sukututkimusta pitkään harrastaneen Toivo Arnbergin kirjoittama ”Tuntematon Siina – kertomus Siina Urpilaisesta ja hänen perheestään”. Kiinnostus tähän salaperäiseen sukulaisnaiseen vei Arnbergin pitkään ja kiinnostavaan projektiin, jossa vähä vähältä paljastui Siina Urpilaisen traaginen elämäntarina. Torpparin tytär, aktiivinen puhuja, kommunisti ja kansanedustajanakin toiminut Urpilainen kiinnosti Etsivää Keskuspoliisia, ja tämän ansiosta hänestä on säilynyt runsaasti materiaalia.

Arnbergin mukaan veljen kuolema Tammisaaren vankileirillä katkeroitti Siinan ja vei hänet äärivasemmalle. Miehensä Ilmari Urpilaisen kanssa hän toimi aktiivisesti Oulun seudulla. 1930-luvun alussa Siina loikkasi monen muun entisen kansanedustajan tavoin Neuvosto-Karjalaan, missä hän kuoli vuonna 1962. Hän kärsi myös Stalinin vainoista ja hänet karkotettiin Uralille pakkotöihin. Terrorin myötä Ilmari Urpilainen ja perheen toinen poika Taisto teloitettiin. Arnbergin projekti on hyvä esimerkki siitä, mitä kaikkea arkistojen kätköistä voi sukututkijalle avautua. Arnberg on myös ansiokkaasti kirjannut ylös käyttämänsä lähteet, joten kirjasta on hyötyä myös muille tutkijoille. Toivo Arnberg on kirjoittanut Siinan tarinasta vuoden 2004 Työväentutkimus-lehteen.

Tässä mainitut neljä erilaista teosta ovat vain esimerkkejä muistitiedon tallentamisesta. Jokainen voi löytää oman tapansa. Rohkeutta kaikille, jotka suunnittelevat muistojensa tallentamista tai ovat siihen jo ryhtyneet! Jokainen elämä on mielenkiintoinen, ja tavallinen arki on juuri se, joka nykyisiä ja tulevia polvia kiinnostaa.

 

Oona Ilmolahti

tutkija, Helsinki