Kansakoulu – siunaus vai kirous

Saara Tuomaala: Työtätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi. Suomalaisen oppivelvollisuuskoulun ja maalaislasten kohtaaminen 1921-1939. SKS, Bibliotheca Historica 89, Helsinki 2004. 417 s.

Saara Tuomaala tutkii väitöskirjassaan kansakoulua. Erityisesti hän pohtii kansakoulun saamaa muotoa oppivelvollisuuslain säätämisen jälkeen kahdessa pienehkössä maaseutupitäjässä Kivijärvellä ja Paavolassa. Tutkimustehtävänä on selvittää oppivelvollisuuskoulun ja maalaislasten kohtaamista ja samalla 7–15-vuotiaiden kansakouluikäisten lapsuutta, ajanjaksoa koulun aloittamisesta kansakoulun tai kansakoulun jatkokurssien päättymiseen. Väitöskirja on monella tavoin kunnioitusta herättävä suoritus. Teos on huomattavan laaja, yli 400 tiheästi painettua sivua. Kirjallisuusluettelosta ilmenee, että Saara Tuomaala on runsaan kymmenen vuoden aikana kirjoittanut toistakymmentä aiheeseen liittyvää artikkelia. Väitöskirja oli pitkään työn alla, ja artikkelien kirjoittaminen oli osa väitöskirjan työstämisprosessia. Kirjallisuusluettelo kertoo myös, että kansakoulua on tutkittu mahdottoman paljon. Onkin kunnianhimoinen tavoite lähestyä tätä ilmiötä jälleen kerran, mutta Tuomaalan ansioksi on luettava, että hän on löytänyt kansakouluun uudenlaisen lähestymistavan ja näin myös uusia ulottuvuuksia. Saara Tuomaala on tarkastellut suomalaista kansakoulua suurennuslasin ja/tai mikroskoopin kautta. Kansakoulua on analysoitu yhteiskunnallisena instituutiona, joka kasvatti oikeanlaisia kansalaisia itsenäiseen Suomeen. Tuomaala on yrittänyt päästä sisään pienen ja vähän suuremman koululaisen maailmaan ja elämään ja kertoa, mitä koulun aloittaminen ja käyminen merkitsi ihan oikeasti maaseutulapsille ja nuorille. Tutkimuksessa liikutaan sekä makro- että mikrotasolla. Kansakoulu on paloiteltu, pilkottu pieniin osiin. Oikeastaan voisi sanoa, että kansakoululle on tehty ruumiinavaus.

Analyysi perustuu pääasiassa kolmeen erityyppiseen lähdeaineistoon. Lähteenä on käytetty 1900-luvun alkupuolella käytössä olleita opetussuunnitelmia ja opetusoppaita, joita tekijä kutsuu pedagogisiksi teksteiksi. Niiden avulla välittyy käsitys opetuksen ihanteista ja tavoitteista. Paikallistasolla oppivelvollisuuskoulun rakentamista ja rakentumista on tutkittu kunnallishallinnon ja erityisesti kansakoulujen tyypillisen arkistomateriaalin avulla. Väitöskirjassa kuitenkin ylivoimaisesti mielenkiintoisimman ja merkittävimmän aineiston muodostaa haastatteluaineisto. Tekijä on haastatellut 67 henkilöä Kivijärvellä ja Paavolassa. Suurin osa haastatelluista henkilöistä on syntynyt 1910–1930-luvuilla. Haastatteluaineisto ja haastatteluissa käytetty menetelmä sekä aineiston analysointitekniikka on esitelty erittäin selkeästi ja hyvin tutkimuksen liiteosassa.

Johdannon ja loppuluvun lisäksi teoksessa on kuusi päälukua, joissa käydään läpi maaseudun elämäntapaa, kansanvalistusta, oppivelvollisuuden toteuttamista, koulun ja kodin välisiä suhteita, kansakoulun opetusta, koululaisten terveydenhoitoa sekä koulun mikropolitiikkaa ja tunteita. Teoksessa siis kerrotaan lapsuuden tuntemuksista, kotona, koulussa, lähiyhteisössä jne. Saara Tuomaala on itse luonnehtinut tekstiään esseeväitöskirjaksi, jonka rakenne koostuu eri lukujen temaattisista ja kerronnallisista kokonaisuuksista. Lukija saa ikään kuin lukuohjeet, kun sivulla 26 kerrotaan jokaisen pääluvun olevan myös oma aihepiirinsä.

Historiantutkimukselle Saara Tuomaalan väitöskirjassa kenties antoisin osa on toinen pääluku, jossa tarkastellaan teorioita, käsitteitä ja metodeita. Käytetyt käsitteet on selitetty perusteellisesti. Avaintermi tutkimuksen edetessä on kokemuskertomus, jolla tarkoitetaan omasta elämästä kertovaa esitystä, kuvailua, selitystä ja arviointia. Kokemuskertomuksessa eletty ja kerrottu lapsuus rakentuvat jatkuvasti toistensa kautta. Myös termit, muistitieto, suullinen historia, muistelukerronta jne. tulevat selvitetyiksi. Minulle tämän väitöskirjan lukeminen merkitsi ikään kuin yhden aikakauden tilintekoa. Tässä teoksessa tuodaan esiin ja kirjataan kaikki se, mitä naishistoriassa tutkittiin ja yritettiin tutkia 1990-luvun alusta lähtien. Saara Tuomaala on kokenut tämän kaiken, ja se ilmenee myös lähdeluettelosta. Joskus kannattaa myös pitää mielessä, että kaikkea asiaa ei tarvitse laittaa samaan kirjaan.

Teoksesta ilmenee hyvin Saara Tuomaalan kyky kontekstualisoida ilmiöitä ja siis erityisesti tulkita haastatteluaineistoa. Tuomaalan väitöskirja on poikkitieteellinen tutkimus, joka on historiantutkimusta, yhteiskuntatutkimusta ja kulttuurintutkimusta. Olen Saara Tuomaalan kanssa yhtä mieltä siitä, että teoksen luvut ovat sellaisia kokonaisuuksia, jotka toimisivat myös jopa itsenäisinä teoksina. Kirjan teksti on välillä liian tiivistä ja jopa koukeroista. On vaara, että lukija väsyy kesken kaiken, kun asiat on sanottu turhankin monimutkaisesti ja toistoakin tulee väistämättä. Loppuluvussa heräsi kysymys, onko kansakoulu ollut meille suomalaisille siunaus vai kirous. Tuliko meistä kunnollisia isänmaallisia kansalaisia, sellaisia joita meistä haluttiin kasvattaa. Ainakin meistä kansakoulun käyneistä tuli melko tottelevaisia, mutta mitä meistä olisi tullut ilman kansakoulua. 1920- ja 1930-luvun kansakoulu oli voimissaan vielä 1960-luvun lopulla. Ollessani kansakoulun kolmannella tai neljännellä luokalla 1960-luvun loppupuolella eräänä koulupäivänä lukiessani tai kirjoittaessani pulpettini ääressä koin kylmän väristyksen. Opettajani, noin 35–45-vuotias mies työnsi karttakepin niskasta selkääni. Tämän melkoisen tylyn liikkeen avulla hän ilmaisi, että oli istuttava selkä suorassa. Kumarassa istuminen johtui ilmeisesti likinäköisistä silmistä. Saara Tuomaalan väitöskirjan lukeminen palautti jälleen tämän tapahtuman mieleeni. Olkoon se kokemuskertomus.

Mervi Kaarninen

tutkija, Tampere