DDR Suomessa

Seppo Hentilä: Harppi-Saksan haarukassa. DDR:n poliittinen vaikutus Suomessa. SKS, Helsinki 2004. 376 s.

Ei ollut kaksinen Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeeksi 1945 joutuneen Saksan osan ja sen ihmisten osa. Oli ollut natsivalta, sitten sota ja sen hävitykset. Heti perään alkoi Neuvostoliiton pitkä ja kova jyrä.

Alkuhan oli ihana, kuin uuden aamun koitto. Natsivalta oli kumottu, oli alkava demokratia ja vapaus, ihan saksaksi. Mutta tämä unelma monopolisoitiin kommunisteille; muita ei Neuvostoliitto osille päästänyt. Miehitysvyöhykkeen poliittiseen johtoon nousivat ja nostettiin miehet maanpaosta ja -alaisuudesta.

Stalin ajoi yhtenäisen Saksan politiikkaa ja ehdotti, että koko Saksassa järjestetään vapaat vaalit. Länsiliittoutuneet eivät suostuneet (koska olisi saattanut tulla länsiliittoutuneitten kannalta väärä tulos?). Neuvostoliitto kuitenkin jatkoi Yhden-Saksan-politiikkaansa pitkään. Lopulta se tunnusti Länsi-Saksan. DDR:ltä ei kysytty mitään, ja karmeimman simputuksen se joutui kokemaan, kun Willy Brandt joulukuulla 1970 matkusti Varsovaan, jossa Länsi-Saksa tunnusti Oder- ja Neisse-jokien linjan Puolan länsirajaksi. ”DDR:n kannalta tilanne oli nöyryyttävä: valtiota, jonka omista rajoista neuvoteltiin, ei otettu edes äänettömäksi yhtiömieheksi”, niin kuin Seppo Hentilä kirjoittaa.

DDR oli Neuvostoliiton taloudellisen riiston ja poliittisen pakkovallan alla. Se tahtoi kuitenkin myös taistella osuudestaan ja omistusoikeudestaan Saksaan ja saksuuteen. Se tahtoi itsenäiseksi ja tunnustetuksi. Sen, köyhän ja riistetyn – ei tullut Marshall-apua vaan Moskova-apua! – piti koettaa kilpailla kaikella tapaa tuetun ja rikkaan Länsi-Saksan kanssa.

Ei sillä ollut mahdollisuuksia. Siihen suhtauduttiin lännessä niin kuin entisaikaan spitaalisiin tai nykyään ns. terroristeihin ja muihin ns. pahan ns. akseleihin. Se kuitenkin yritti päästä kansainvälisesti tunnustetuksi.

Suomi harjoitti puolueettomuuspolitiikkaa ja oli äärimmäisen tarkasti sillä kannalla, että on olemassa kaksi Saksaa ja että niihin suhtaudutaan yhdenvertaisesti. DDR:n kannalta Suomi oli ainoa ns. länsimaa, jossa siihen suhtauduttiin korrektisti. Lopulta Kekkonen porukoineen (Risto Hyvärinen, Keijo Korhonen) läväytti Saksan-paketin: Suomi ilmoitti, että se haluaa normalisoida suhteensa kumpaankin Saksaan, siis kahteen erilliseen Saksaan.

Ymmärtyy siis, että Suomi oli ollut ja oli DDR:n kannalta erittäin tärkeä toimintakohde.

Seppo Hentilä kuvaa ja kertoo, millä kaikilla tavoin DDR Suomen suunnalla 1940-luvun lopulta lähtien toimi ja mihin se pyrki, mitä se tahtoi ja tavoitteli.

Paksu ja tiuha tämä kirja on; pelkästään lähdeviitteitä piisaa 560. Mutta Hentilä kirjoittaa hyvää proosaa, väljää, melkein puheenomaista. Sitä on helppo ja mieluisa lukea. Erinomaista ja kunnioitettavaa on se, että Hentilä – joka on nuorena yhden lukuvuoden opiskellut DDR:ssä, sitten ollut yliopistoihmisenä aktiivisesti rakentamassa ja toteuttamassa Suomen ja DDR:n historiantutkijain suhteita, ja näiden maiden poliittisten suhteitten historiaa nyt tutkii – kertoo myös omasta historiastaan:

”Jotakin ehkä tietäisin: olinhan siellä minäkin.” Ja vielä: Hentilä on toista maata kuin kaikki ne tutkijat tai muut päivystävät asiantuntijat, joiden käsitteisiin (eli siis Suomen nykyiseen ideologiseen paradigmaan) ei oikeastaan muita ajatusvälineitä ja termejä mahdu kuin taistolaisuus, kommunismi, NKP ja muut tarvittavat beljakovit. Hentilä ei kilju, ei ole transsissa, ei kiihkossa, ei uskossakaan. Hän on järjissään.

Hentilä moneen kertaan toistaa tämän kirjansa olevan tutkimus; meikäläiselle maallikolle se pikemminkin on mainio kronikka. Lavealti hän kertoo siitä, mitä kautta ja millä keinoin ja kanavin DDR koetti saada itsensä ja asiansa tunnustetuksi Suomessa ja miten Suomessa sen johdosta eri tahoilla toimittiin. Nousee lukijalla hiki, ihan säälistä, kun Hentilä kuvaa ja dokumentoi DDR:n Suomessa toimimisen olosuhteita, itseymmärrystä ja tasoa. Miten traagista, miten koomista, miten raadollista, miten typerää, miten säälittävää.

Ja kun meillä Suomessa on muutama viime vuosi saatu mukavasti menemään Yleisradion TV 1:n MOT-toimituksen aloittamassa ja Suojelupoliisin jatkamassa Stasilla pelottelussa ja sen suomalaisten agenttien jahtaamisessa (sen jälkeenhän meillä nyt ovat erinäiset avioerot ja niihin verrattavat), niin Hentilä tyynesti ja vähin elkein näyttää ja dokumentoi, että koko se Stasin Suomessa jahtaamisen homma on yhtä hataraa, alkeellista ja säälittävää ideologista pakkoliikettä kuin Stasin tiedustelu Suomessa.

Muutamaa huomauttamista Hentilän kirjassa on. Ensinnäkin se tuntuu ikään kuin kirjoitetun kovassa kiireessä. Siinä on toistoja, jotka tarkassa editoinnissa olisivat karsiutuneet. Myöskään ei se dispositioltaan, kokonaisrakenteeltaan, oikein tahdo pysyä koossa.

Mutta ennen muuta: kun Hentilä tutkii sitä, mitä DDR teki Suomen suunnalla, hän zoomaa ja tarkentaa kuvan vain tähän. Kuvasta rajautuu pois kokonaisyhteys, ennen muuta se, mitä Neuvostoliiton lisäksi myös Ruotsi, Länsi-Saksa ja USA Suomen suunnalla tekivät (Länsi-Saksan muutamista yksittäisistä puuhista Hentilä kyllä varsin hilpeitä kertoo). Tietymättömiin jää myös se, mitä DDR muualla päin maailmaa ahersi – kyllähän kai DDR:lle muitakin ulkomaita oli olemassa kuin Suomi. Eikä Suomikaan pelkästään mikään ulkomaiden toiminnan passiivinen kohde ollut: olihan Suomi aktiivinen itsekin. Tarpeen olisi ollut vaikka vain lyhytkin kuvaus siitä Euroopan politiikan kokonaisprosessista, jossa DDR Suomen-politiikkaansa teki.

Näin tuleekin Hentilä – luultavasti tahtomattaan – absolutisoineeksi DDR:n. Se ilmenee myös siten, että Hentilällä DDR ”kiristää Suomelta tunnustusta”, sen esiintyminen käy ”yhä hyökkäävämmäksi”, SDP on sen kannalta ”otollisin murtokohta”, suomalaiset ”tarttuvat” tai ovat tarttumatta ”Harppi-Saksan haarukkaan”, DDR vetää kulttuurielämän ”narusta” (suomalaiset kulttuuri-ihmiset ovat siis narusta vedettäviä?), se ei jätä ”kiveäkään kääntämättä suomalaisten suosion kalastelussa” (mielenkiintoinen kalastusmenetelmä), se ”pyrkii takaoven kautta” ja ”pommittaa Suomen viranomaisia” ehdotuksilla ja sen yliopistoissa yritetään ”pumpata ulkomaalaisten päähän fraseologiaa”. Käyttäisikö Hentilä samanlaisia ilmaisuja muista maista, ja jos ei, niin miksi ei?

Parissa kohdassa kirja poikkeaa liki tragikoomisiksi henkilökohtaisiksi tunnustuksiksi. Keväällä 1970 Hentilä valittiin ASS:n varapuheenjohtajaksi. Syksyllä hän lähti opiskelemaan Leipzigiin. ASS:ssa vallan ottivat taistolaiset. ”Jos olisin syksyllä 1970 jäänyt Helsinkiin, minustakin olisi lähes takuuvarmasti tullut taistolainen, niin vahva oli veto ja mieli vastaanottavainen. Tältä kohtalolta minut pelasti DDR, näin voin jälkiviisaasti todeta.” Työväenliikkeen kirjaston Puhujaseurassa 24.11.2004 Hentilä sanoikin, että DDR:n olot ja kokemukset tekivät hänestä – kommunistista – sosialidemokraatin. Ei ole DDR turhaan taistellut! Ei ollut sen uhri turha!

Mutta lopuksi ja ennen muuta: Seppo Hentilän kirja on vankka ja tarkka kuvaus, raportti, kertomus ja myös muistelmateos DDR:n Suomen-politiikasta. Tyynen rauhallisesti Hentilä pudottaa pohjan suomalaisten DDR:n ja Stasin saatanantamiselta: hän maallistaa, arkistaa, proosallistaa. Kirjan viimeinen luku ”DDR-menneisyys ja Suomi nyt” on rakastettavan lörpöttelevä ja viisas pohdinta siitä, mitä ”historia” oikein on.

Suositan jyrkästi.

Hannu Taanila

toimittaja, Helsinki