Olavi Horsma-aho: Sata vuotta työväenliikettä Pirkkalassa. Pirkkalan sos.-dem. kunnallisjärjestö. Tammer-Paino Oy. Tampere 2005.

Pirkkalan ensimmäinen työväenjärjestö perustettiin marraskuussa 1894. Aivan alkuun Pirkkalan Nokian paperitehtaan työläisten, kunnan virkamiesten ja käsityöläisten perustaman yhdistyksen johtokunta pohti ja lopulta kiisteli, pitäisikö yhdistykselle hankittavan soittokoneen olla harmooni vai piaano. Sata vuotta myöhemmin Pirkkalan työväenyhdistyksellä oli jälleen ongelma, nyt tosin ulkopuolisen kanssa; antaisiko kirkkoneuvosto luvan siirtää vuoden 1918 sodan punaisten uhrien muistomerkin vanhalle hautausmaalle? Kuluneen sadan vuoden aikana Pirkkalan työväenliike joutui sopeutumaan moniin ristiriitoihin, niin alueellisiin, poliittisiin kuin taloudellisiinkin: sen alta pirstoutui ensin suuriruhtinaskunta, sitten kunta. Työväenliike hajosi vallankumouksellisiin ja reformisteihin, sitten yhä pienempiin ryhmittymiin, joista kaikista jäi jälki myös Pirkkalan työväenliikkeeseen. Kunnan elinkeinorakenteen muutokset ja painotukset ovat heijastuneet liikkeen kannatukseen ja jäsenistön äänestyskäyttäytymiseen. Ihmisten poliittinen käyttäytyminen on sidoksissa hänen taloudellisiin, sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin kokemuksiinsa. Miten ne vaikuttivat Pirkkalassa? Onnistuuko Olavi Horsma-aho liittämään valtakunnalliset muutokset ja paikalliset erikoisuudet osaksi Pirkkalan työväestön elävää menneisyyttä?

Kirja kattaa Pirkkalan työväenliikkeen historiaa sadan vuoden ajalta niin, että kussakin luvussa on esitelty yksi työväen toiminnan vuosikymmen, kuitenkin niin, että jatkosotaa edeltänyt aika korostuu. Historiikin 272:sta sivusta 200:ssa Horsma-aho käsittelee työväenliikkeen alkuvaiheita sekä 1920- ja 30-lukua. Sosialidemokraattisen liikkeen hajaannuksen vuosikymmenistä, 1950- ja 1960-luvusta, Horsma-aho kirjoittaa vain runsaat 20 sivua toteamalla lopuksi Pirkkalan sos. -dem.liikkeen olleen ”…selkeästi puolueen virallisen linjan takana”. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että Pirkkala kuului SDP:n Pohjois-Hämeen piiriin, jossa hajaannus konkretisoitui vuonna 1958 piirin henkilötasolle asti. Piirin kiistattomaan johtoon kuulunut Erkki Lindfors liputti taktisista syistä skogilaisten puolesta. Kävikö sitten niin, että pirkkalalaiset todella hitaina hämäläisinä eivät ehtineet reagoida Lindforsin linjauksiin? Jo seuraavana vuonna, kun puoluejohtoa oli puhdistettu lindforsilaisia tyydyttävällä tavalla, palasivat he takaisin puolueen yleislinjalle. Hajaannuksella oli kuitenkin vaikutuksensa Pirkkalan työväenliikkeeseen: työläiset jättivät järjestöt. Liekö kyseessä yleinen epäluottamus poukkoilevaan puoluepolitiikkaan vaiko protesti SDP:ssä käynnissä olleelle valtapelille? Pirkkalan työväenyhdistykset tarjoavat kuitenkin oivan tilaisuuden tutkia sos.-dem. liikkeen hajaannusta tarkemmin, liittää yksityinen yleiseen, paikallinen valtakunnalliseen. Ehkä Horsma-aho on tuntenut aiheen liian läheiseksi, olihan hän kirjan lopussa olevan liitetiedoston mukaan työväenyhdistys Taiston johtokunnan jäsenenä vuosina 1961–1969.

Historiikin kronologinen jäsentely toimii sinällään, mutta hautaa alleen joitakin mahdollisuuksia ymmärtää Pirkkalan työväenliikkeen erityislaatuisuutta. Ensinnäkin kunnan alueelliset muutokset ja niiden vaikutus kunnan työväenliikkeen toimintaan voivat jäädä tarkkaavaiseltakin lukijalta huomaamatta, vaikka niistä on maininta sivulla 151. Pirkkala jakaantui Etelä- ja Pohjois-Pirkkalaan vuonna 1922, ja nykyinen Pirkkala muodostuu pääosin Etelä-Pirkkalan alueesta. Pirkkalan ensimmäinen työväenyhdistys perustettiin, kuten mainittu, Nokialla, joka oli myöhemmin Pohjois-Pirkkalan, sittemmin Nokian kauppalan kuntakeskus. Ennen 1920-lukua toimineista yhdeksästä työväenyhdistyksestä vain kolme sijaitsi nykyisen Pirkkalan alueella. Esimerkiksi sisällissodan aikana aktiivista roolia Tampereen ja koko Suomenkin mittakaavassa ylläpitänyt Pispalan työväenyhdistys punapäällikkö Aatto Koivusen johdolla toimi alueella, joka kuului vielä tuolloin Pirkkalaan ja Pirkkalan jakaantuessa Pohjois-Pirkkalaan. Alue liitettiin lopulta Tampereen kaupunkiin vuonna 1937. On ilman muuta selvää, että alueelliset muutokset heijastuivat myös Pirkkalan työväenliikkeeseen, irrotettiinhan maiden mantujen ohella emä-Pirkkalasta myös tehtaita, tuotantolaitoksia ja työväestön asuinalueita. Etelä-Pirkkalan elinkeinorakenne painottui jaon jälkeen entistä enemmän maatalouteen, mutta silti työväestön ote kunnan poliittisessa ilmastossa pysyi vahvana, olihan se edelleen Tampereen ja Nokian tehtaiden työväestön asuinseutua. Mutta miten aluemuutokset vaikuttivat toimintaan ja verkostoihin?

Horsma-aho kuvaa pääosin Etelä-Pirkkalan työväenyhdistysten toimintaa, vaikka hän kuljettaa mukanaan Pispalan, Tahmelan ja Nokian työväenyhdistyksiä kirjan alussa. Valinta lienee tietoinen, nykytilanteesta käsin hahmottuva, mutta valittu käytäntö ja sen vaikutukset tarkasteltavaan aiheeseen olisi ollut hyvä mainita jo historiikin ensisivuilla, taustatiedoksi lukijalle. Muuten niistä tietämätön lukija kokee lievän paniikin, kun siirrytään 1920-luvulle: mihin jäivät Pispalan ja Nokian työläiset?

Muuten Etelä-Pirkkalan työväenyhdistysten, varsinkin Taiston ja Toivon, vaiheet tulevat esiin tarkasti ja elävästi. Paikoin kuvauksesta paistaa tottumattomuus käsitellä lähteiden antamaa tietoa systemaattisesti, sillä yhdistystoiminnan kuvaus etenee kronologisesti, kokouksesta toiseen, ei temaattisesti, mikä olisi antanut jäsentelylle ja tiedolle ryhtiä. Horsma-aho onnistuu kuitenkin herättämään lukijan mielenkiinnon, halun liittää mennyt nykyisyyteen, mikä on yksi onnistuneen historiikin tunnusmerkki. Ainakin minä halusin lähteä omin silmin katsomaan (lähellä kun asun) mm. seppä Malmin taloa, jossa työväenyhdistys Taisto heinäkuussa 1905 perustettiin tai vuoden 1918 tapahtumapaikkoja. Kirjassa on runsaasti kuvia, tilastoja ja pöytäkirjaotteita, jotka tuovat menneisyyden lähemmäksi, ymmärrettävämmäksi. Kirjan lopussa olevat liitteet antavat monenmoista yksityiskohtaista tietoa Etelä-Pirkkalan työväenyhdistysten toiminnasta. Jäin kuitenkin kaipaamaan yhtä tärkeää liitettä, karttaa Pirkkalasta ja sen aluemuutoksista sekä työväenyhdistysten sijainnista.

Kronologinen jäsentely ei anna tilaisuutta tarkastella työväenliikkeen eri kehityslinjoja, esimerkiksi liikkeen poliittista kannatusta ja painoarvoa kunnassa eduskuntavaalien tuloksilla mitattuna. Ehkä tulos ei ole mitenkään yllättävä, 1920-luvun vahvasti sosialidemokraattisesta kunnasta (yli 60% annetuista äänistä) sukeutuu 2000-luvulle tultaessa poliittisesti moninainen kokonaisuus, jossa SDP:n kannatus jää noin 25%:iin kokoomuksen hallitessa kolmanneksen äänimäärällään poliittista mielipidettä. Mutta miten kannatuslukemat piirtyivät sotia edeltävinä tai sitä seuranneina vuosikymmeninä, jolloin yhtäältä oikeistoradikalismi ja toisaalta kommunismin vapautuminen maanalaisuudesta vaikuttivat suuresti muun Suomen vaalituloksiin. Miten kävi Pirkkalassa?

Tietenkään kaikkea ei voi selittää yhdessä kirjassa. Horsma-aho on tehnyt mittavan työn kootessaan tiedot Pirkkalan (Etelä-Pirkkalan?) työväenliikkeen vaiheista yksiin kansiin. Horsma-aho on käynyt kiitettävästi läpi arkistolähteitä ja tutkimuskirjallisuutta. Tosin lähdetietojen käsittelyssä ja niiden kontekstoinnissa on omia puutteitaan, mutta ne anteeksi annettakoon. Horsma-ahon työ on ollut mittava, hatunnoston arvoinen suoritus. Historiikki selventää, konkretisoi ja tekee ymmärrettäväksi Pirkkalan työväenliikkeen, saattaa jopa muuttaa pirkkalalaisten mielikuvia siitä. Kirja antaa hyvän pohjan sille, joka haluaa tutkia lähemmin Pirkkalan työväenliikettä tai poliittista ilmastoa jostain muusta näkökulmasta. Kirja herättää myös kysymyksiä, joista yksi on, miksi sisällissodan muistomerkkihanke vuonna 1998 sai nopeasti hyväksynnän poliittisissa mutta ei kirkollisissa piireissä.

Ulla Aatsinki

tutkija, Helsinki