Tapio Bergholm: Sopimusyhteiskunnan synty I. Työehtosopimusten läpimurrosta yleislakkoon, SAK 1944–1956. Helsinki: Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö/Otava 2005, 623 s.

Dosentti Tapio Bergholm on kirjoittanut tärkeän ja painavan kirjan työmarkkinahistoriasta. Sopimusyhteiskunnan synty I on kolmas teos SAJ/SAK:n historiasta 1980-luvulla ilmestyneiden Pirjo Ala-Kapeen ja Marjaana Valkosen Yhdessä elämä turvalliseksi I-II lisäksi. Bergholmin kirja käsittää toisen maailmansodan jälkeiset vuodet, jolloin Suomessa siirryttiin valtakunnallisiin työehtosopimuksiin. Tekijän omien sanojen mukaan keskeinen tutkimusongelma on se, ”kuinka työehtojen määräytyminen on aikojen saatossa muuttunut”. Keskittyminen edunvalvontaan on perusteltu ratkaisu.

Sopimusyhteiskunnan synty on ennen kaikkea kuvaus edunvalvontakamppailuista säännöstelytaloudessa. Toisen maailmansodan jälkeen valtakunnallisen hinta- ja palkkasäännöstelyn, joka perustui vuosittain säädettyyn valtalakiin, normitus sovitettiin kullakin alalla aikaisemmin muotoutuneisiin käytäntöihin. Tehtävä ei ollut helppo, koska eri aloilla todellinen palkanmaksukyky vaihteli. Urakkatyöt ja erilaiset lisät toivat kuitenkin liikkumavaraa tiukasti säädeltyihin tuntipalkkoihin. Ainakin aluksi palkkasäännöstely supisti miesten ja naisten välistä palkkaeroa. Toisaalta valtakunnallisten työehtosopimusten myötä sukupuolten erilaisista palkoista tuli aikaisempaa vahvempi normi. Palkkaerojen kaltainen pysyvä ilmiö tuli äideille maksetusta lapsilisästä, jonka syntyvaiheista Bergholm niin ikään kirjoittaa kiinnostavasti.

Maataloustuottajien asema oli keskeinen maailmansodan jälkeisessä palkkapolitiikassa. Bergholm käsittelee laajasti SAK:n ja MTK:n suhteita ja järjestöjen välistä kamppailua. Varsin perusteltu on näkemys, että ”suomalainen sopimusyhteiskunta” syntyi itse asiassa nelikantaisena, jossa valtion, SAK:n ja STK:n rinnalla yhtä tärkeänä toimijana oli juuri MTK. Reaaliansioiden turvaamiseksi käydyssä taistelussa palkansaajat ja maataloustuottajat olivat kaiken aikaa vastapuolina. SAK:n ja MTK:n keskinäisiä suhteita leimasi kaiken kattava epäluottamus. Urho Kekkonen kuvataan jääräpäiseksi pelimieheksi, jonka ”kuningastietä pääministeriksi” ei onnistuttu Neuvostoliiton pelossa ja sisäpoliittisten kiemuroiden keskellä juuri mitenkään estämään.

SAK oli myös itsessään sisäpolitiikan tärkeä areena. Kamppailua käytiin ennen kaikkea sosiaalidemokraattien ja kommunistien välillä mutta myös näiden puolueiden sisällä. Myös SAK:n jäsenliitot kamppailivat vallasta ja omien jäsentensä etujen huomioon ottamisesta. Keskusjärjestön puheenjohtajat joutuivat monien vaatimusten maalitauluksi, eikä ole ihme, että puheenjohtajat vaihtuivat tiheään tahtiin. Pysyvyyttä ei lisännyt se, että jopa Elannon osastopäälliköllä kerrottiin olleen SAK:n puheenjohtajaa parempi palkka. Kaiken kaikkiaan Bergholm kirjoittaa tasapainoisen mutta myös varsin raadollisen kuvauksen keskusjärjestön edunvalvontatyöstä.

SAK:n sosiaalidemokraatit omaksuivat 1950-luvulla kaksoisroolin: toisaalta keskusjärjestö oli ostovoiman kohottamista ja työllisyyden ylläpitämistä ajava etujärjestö, toisaalta poliittiseen päätöksentekoon yhä enemmän osallistuva organisaatio. Tehtävä ei ollut helppo, koska toisella puolen kommunistit ajoivat nimellispalkkojen korotuksia, ja porvarit taas kammoksuivat SAK:n vahvaa roolia ja alkoivat vaatia koko hinta- ja palkkasäännöstelyn purkamista. Tästä näkökulmasta tähystettynä Bergholm kirjoittaa myös varsin analyyttistä suomalaisen talouspolitiikan ja taloussuunnittelun historiaa. Se on hyvä, koska kyseinen yhteiskuntahistorian ala ei ole viime vuosina historiantutkijoita juuri kiinnostanut.

Kirja päättyy yleislakkoon. Bergholmin tulkinta tuskin miellyttää kaikkia järjestöaktiiveja. SAK:n ja SDP:n johdolla ei ollut valmiita suunnitelmia miten toimia hinta- ja palkkasäännöstelyn päättyessä vuoden 1956 alussa. Tiedotus ontui, ja lakkolaisten avustustoimintaa alettiin organisoida vasta työtaistelun puhjettua. Yleislakossa koettu yhteinen kokemus ja palkankorotusten mukanaan tuoma innostus laantui lakon jälkeen hintojen nousuun ja sosiaalidemokraattien keskinäisiin riitoihin. Oma merkityksensä oli kuitenkin sosiaalidemokraattien ja kommunistien lakon aikaisella yhteistyöllä ja puoluerajat ylittävällä ja ammattiyhdistystoimintaan innoittavalla yhteisellä kokemuksella. Olisiko niistä löytynyt edes muutamia esimerkkejä myös aikaisemmilta vuosilta?

Tarkan kuvauksen lisäksi olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän myös yleistävämpää ja pidemmälle aikavälille ulottuvaa pohdintaa edunvalvonnasta säännöstelytaloudessa. Ainakin ”normaalioloissa” palkanmuodostuksen taustalla vaikuttavat ”suuret voimat” jäävät nyt ylätason neuvottelukuvausten varjoon. On todennäköistä, että palkka- ja hintasäännöstely auttoi sodanjälkeistä jälleenrakennusta, mutta se myös jähmetti markkinoiden toimintaa, hidasti tuottavuuden kasvua ja välttämätöntä rakennemuutosta. Ehkä näihin kysymyksiin palataan laajemmin seuraavassa osassa, jonka tarkasteluajanjaksona Suomi muuttui ennätysmäisen nopeasti maatalousvaltaisesta maasta kohti teollisuus- ja palveluyhteiskuntaa.

Lopuksi on syytä pohtia, keiden historiaa on SAK:n historia. Monet lukijoista ovat entisiä tai nykyisiä järjestöaktiiveja, joiden arvokkaalle elämäntyölle historiantutkimus luo merkityksiä ja antaa perspektiiviä. On varmasti tietoinen valinta jättää paikallistason toiminta lähes kokonaan keskusjärjestön historian ulkopuolelle. Eikö SAK:n vuosisatainen voima ole kuitenkin syntynyt nimenomaan siitä, että tuhannet ja taas tuhannet miehet ja naiset ovat jaksaneet ahertaa luottamustehtävissä usein vaikeissa oloissa, monenlaisten paineiden keskellä? Keskusjärjestön historia olisi ollut erinomainen paikka tehdä tästä toiminnasta yleistyksiä liitto- ja ammattiosastohistorioiden perusteella ja avata kokonaan uusia näkökulmia. Näiden vaihtoehtojen pohdinta ei tietenkään muuta mihinkään sitä, että Tapio Bergholm on onnistunut hyvin valitsemallaan tiellä.

Matti Hannikainen

tutkija, Helsingin yliopisto