Nostetaan nainen pöydälle

Oma pöytä. Naiset historiankirjoittajina Suomessa. Toim. Elina Katainen, Tiina Kinnunen, Eva Packalén ja Saara Tuomaala. Historiallisia Tutkimuksia 221. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005.

”Oma pöytä” on kokoomateos, jonka keskeiseksi tehtäväksi on asetettu nostaa esiin naisten työ suomalaisessa historiankirjoituksen historiassa. Lähtökohtana ovat historiantutkimuksen sukupuolittuneet käytännöt ja menneisyyden tulkinnat. Monille tuottaa yhä vieläkin vaikeuksia ymmärtää, että ”merkittävä menneisyys” on valtaan ja vallan rakenteisiin kytkeytyvä konstruktio. Monessa mielessä 1800-luvun porvarillinen ja nationalistinen ympäristö synnytti tieteellisen historiankirjoituksen ja miehet sen tekijöiksi. Kansakuntien identiteettiä ja valtioiden oikeutusta korostettiin esiin ja kytkettiin vallitsevaan sukupuolijärjestelmään, jossa naiset useimmiten suljettiin pois kansallisen poliittisen toiminnan piiristä. Akateeminen historiantutkimus oli miesten alaa, ja sekä oikeus tärkeän historian määrittelyyn että institutionaalinen hegemonia jatkuivat pitkään – ja jatkuvat yhä, ainakin jos kriteereinä käytetään vaikkapa naisten osuutta poliittisen historian ja Suomen historian professuureista.

Suomalaisessa historiankirjoituksessa miehinen valtavirta on näyttäytynyt ilmeisenä. Esimerkiksi Päiviö Tommilan ”Suomen historiankirjoitus. Tutkimuksen historia” (1989) ja Juhani Myllyn ”Kansallinen projekti. Historiankirjoitus ja politiikka autonomisessa Suomessa” (2002) kuvaavat hyvin näkemyksen perinteisistä (mies)historioitsijoista. Jos joku, niin historiankirjoituksen historia on otettu annettuna asiana ja sen toimijat valittu puhtaasti sitaatti-indeksi-logiikalla ja virallisen aseman mukaan. ”Oma pöytä” haastaa tämän konsensuksen tuodessaan perustellusti esiin toiset toimijat, suomalaiset naiset historiallisen tiedon tuottajina.

”Oma pöytä” on eräänlainen kansallisbiografia. Henkilöhistoriallinen lähestymistapa on ihmisläheinen ja mielenkiintoinen ja ehkä sikälikin paikallaan, että kirjassa todetaan juuri naisten valinneen usein henkilöhistorian näkökulman historian esittämiseen. Kirjassa varsinaisen pienoiselämäkerran ovat saaneet Tekla Hultin, Alma Söderhjelm, Liisi Karttunen, Tyyni Tuulio, Martta Salmela-Järvinen, Sylvi-Kyllikki Kilpi, Lolo Krusius-Ahrenberg, Katri Laine, Sisko Vilkama ja Maija Rajainen. Kuvattujen, osin hyvin erilaiset taustat ja toimintaympäristöt omaavien, henkilöiden kautta tulevat osuvasti esiin naisten edellytykset ja esteet ammattimaiseen historiankirjoitukseen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla. Kirjassa käsitellään myös koulutuksen, kirjallisuuden ja esimerkiksi käsikirjoitettujen lehtien roolia naisten historiatietoisuuden muokkaajina ja ilmentäjinä.

Siinä missä pienoiselämäkertoja voi pitää ”Oman pöydän” mielenkiintoisimpina otoksina, analyyttisessa katsannossa tärkeimmiksi nousevat kirjan johdantoluku ja kolme viimeistä lukua, joissa tarkastellaan kokoavasti ja rakenteellisesti sukupuolen merkitystä ja paikkaa historiallisen tiedon tuottamisessa ja akateemisissa instituutioissa. Yhtenä viitekehyksenä toimii naistutkimuksen/naishistorian edistyminen. Erityisenä ansiona on todettava, että esittämistavassa on koko ajan mukana vertailu kansainväliseen kehitykseen ja ylipäätään naisten rooliin historiallisen tiedon tuottamisessa läntisessä maailmassa. Tässäkään yhteydessä suomalainen todellisuus ei ole niin kovin erilainen; sukupuolijärjestelmien näkökulma ja siihen liittyvä menneisyyskuvien sukupuolittuneisuus avaavatkin kansainvälisen vertailun mielekkäällä tavalla.

Kirjan toimittajien kirjoittamassa johdantoluvussa keskeinen aihe on naisten suhde kansakunnan rakentamiseen ja osallisuuteen historian kertomisessa tilallisen ja sosiaalisen säätelyn kehikossa. Myös ja ehkä erityisesti sukupuolinäkökulmasta on mielenkiintoinen vastakkainasettelu talous- ja sosiaalihistorian ja valtiollisen/poliittisen historian välillä. Kolme viimeistä lukua muodostavat eräänlaisen rakenneanalyysin sotien jälkeisestä kehityksestä. Mervi Kaarninen tekee luvussa ”Pitkä tie professoriksi” yhteenvedon 1940-70-lukujen naistohtoreiden sijoittumisesta akateemisessa historiantutkimuksessa. Elina Kataisen katsaus naishistorian tutkimukseen ja opetukseen 1970- ja 80-luvuilla on tärkeä kuvatessaan naistutkimuksen juurtumista suomalaiseen akateemiseen ympäristöön. Saara Tuomaalan 2000-luvulle ulottuva osuus henkilöityy Irma Sulkusen ”tutkimuksellisen retken” analysointiin.

”Oma pöytä” on selväsanainen positionsa määrittelyssä, eikä pelkää esittää perusteltuja vaatimuksia tämän päivän akateemiselle maailmalle. Aikaa hurjaa onkin lukea, että jo 1920-luvulla naisten osuus valmistuneista historian maistereista oli liki 40 prosenttia. Heistä ei monikaan päätynyt jatkotutkijoiksi eikä juuri yksikään korkeampiin akateemisiin  virkoihin. Ja niin on, että vielä lähes 100 vuotta myöhemmin vallitsee yhä suuri epäsuhta erityisesti Suomen ja poliittisen historian professuurien ja näiden oppiaineiden opiskelijoiden sukupuolijakaumien välillä. Tällä on ”merkitystä naisopiskelijoiden ja nuorempien tutkijoiden omanarvontunnon kannalta”, kirjan toimittajat toteavat, ja tähän on helppo yhtyä.

”Omalla pöydällä” on kokoomateosten tapaan omat heikkoutensa, jotka johtuvat yksinkertaisesti kirjoittajien ja artikkeleiden määrästä. Muutaman parisivuisen artikkelin olisi huoletta voinut liittää laajempiin yhteyksiin. Tutkielmat on kirjoitettu ja toimitettu raskaimman akateemisen apparaatin mukaan, mihin ehkä julkaisufoorumikin on pakottanut. Jossain mielessä teoksesta voi sanoa, että osat ovat enemmän kuin kokonaisuus, eli raaempi toimittaminen tai peräti yhteiskirjoittaminen olisi tuottanut tiiviimmän esityksen. Tästä huolimatta ”Oma pöytä” on keskeistä luettavaa kaikille historiantutkimuksen ammattilaisille ja ylipäätään niille, jotka ovat kiinnostuneet historiallisten esitysten rakentumisen ehdoista ja sidonnaisuuksista. Suomalaisen historiankirjoituksen historiaa käsiteltäessä tätä teosta ei voi sivuuttaa.

 

Vesa Saarikoski

Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian määräaikainen professori