Jarkko Vesikansa: ”Kommunismi uhkaa maatamme”. Kommunisminvastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950-1968” Poliittisen historian väitöskirja. Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta. Yliopistopaino, Helsinki 2004. 376 s.

Suomen toisen maailmansodan jälkeisen poliittisen historian tutkimuksesta on usein sanottu, että se on painottunut yksipuolisesti kolmeen kovaan koohon: Kekkoseen, Kremliin ja kommunisteihin. Näihin liittyy kysymys niin sanotusta suomettumisesta. Tämän lisäksi ovat myös puoluehistorioiden hankkeet päässeet taas liikkeelle, pisimmälle Maalaisliitto-Keskustapuolueen historia.

Jarkko Vesikansan väitöskirja asettuu debatissa poliittisesta historiasta risteyskohtaan. Se laajentaa näkökulmaa ohi traditionaalisimman poliittisen ja puoluehistorian tutkimuksen ja tuo tarkasteluun aivan uuden, vielä tutkimattoman poliittisen ryhmän – moiseen neitseellisen pellon kyntämiseen 1900-luvun poliittisen historian tutkija harvoin enää pääsee. Toisaalta Vesikansa ei edusta metodisesti mitään modernistista tai postmodernistista suuntausta eikä asetu uuden teorian toteuttajaksi. Hänen tutkimuksensa keskiössä ovat antikommunistinen mentaliteetti ja etenkin antikommunististen järjestöjen organisoituminen ja toiminta – Vesikansan käyttämän termin mukaan ”porvarillinen aktivismi”. Väitöskirjasta ilmestyi myös suppeampi ja populaarimpi versio ”Salainen sisällissota”. Pääasiallisena tutkimuskohteena on etenkin Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö sekä eräitä toisia, vastaavia tavoitteita ajaneita järjestöjä, kuten Vapauden Akateeminen Liitto ja ”Moraalisen Varustautumisen” MRA. Väitöskirja kuuluu tavallaan samaan trendiin, joka näkyy tohtori Jukka Tarkan kirjoissa EVAsta ja L. A. Puntilasta sekä tulossa olevassa Jari Leskisen teoksessa Sotavahinkosäätiöstä; kyseessä ovat ”suomettumisen” kulissientakaiset vastavoimat.

Kyseinen ”porvarillinen aktivismi”, joka vasemmiston silmissä varmaankin täytti ennakko-odotukset hämärässä naruja vedelleistä pahoista kapitalisti- ja teollisuusporvareista, on haastava tutkimuskohde sekä lähdeteknisesti että aatehistoriallisesti. Lähteet oli usein tuhottu, eikä toiminnan perään voitu itsekään huudella poliittisten suhdanteiden takia. Toiminnassa oli toisaalta järjestötyön ja asioiden hoitamisen rutiininomaista arkea, toisaalta julkisuutta kiehtovaa konspiratiivisuuden sivumakua. Lisäksi siinäkin ovat aiemmin mainituista kolmesta kovasta koosta kaksi, Kekkonen ja kommunistit, merkittävissä rooleissa, joskaan eivät varsinaisina pääkohteina. Mainittakoon myös, että vaikka asetelma toisaalta vastasi vasemmiston oikeaoppista ideologista kauhukuvaa, toisaalta sen tehokkain liittolainenkin löytyi työväenliikkeestä – asevelisosialisteista ja näiden kommunisminvastaisesta tiedustelutoiminnasta, etenkin niin sanotusta Puskalan toimistosta.

Vesikansan liikkeellelähtö on hivenen dramatisoiva. Hän aloittaa esipuheensa kuvaamalla ”laskeutumistaan kesällä 1994 pölyiseen kellariin” SYT:n vielä täysin hyödyntämätöntä arkistoa tutkimaan. Tästä tulevat kuivalle tutkijalle mieleen perinteiset otsikot ”uudet lähteet paljastavat”. Julkisuushan usein olettaa, että juuri löydetty lähde sisältää automaattisesti totuuden, josta on aiemmin vaiettu. Kun Vesikansa on vielä taustaltaan journalisti, pelot heräävät.

Itse asiassa toteutuu kuitenkin päinvastainen tilanne. Väitöskirjan antama kuva ei todellakaan ole ylitulkitseva, ennemminkin kuvaus jää usein referoivaksi ja deskriptiiviseksi; tuntuu siltä, että tekijä olisi voinut panna enemmän omia tulkintojaan likoon. Metodisesti hän olisi voinut hyödyntää viholliskuva- ja toiseusteorioita, kun kyseessä oli nimenomaan defensiivinen, maailmankuvaansa ja yhteiskuntaansa uhkaa vastaan puolustava järjestö, joka oletti vastustajan sekä poliittisesti että arvoiltaan vaaralliseksi. Lisäksi Vesikansan rekonstruoiman ”porvarillisen aktivismin” käsite ja kriteerit jäävät hämäriksi, ja pohdinta toiminnan siteistä puolueisiin olisi voinut olla laajempaakin.

Vesikansan tutkimuksen ansioina on kuitenkin nähtävä elementtejä, jotka painavat paljon enemmän kuin puutteet. Hän ei näe antikommunismia pelkkänä reflektiona. Kommunismia ei vastustettu vain sen vuoksi, että haluttiin vastustaa ylipäätään jotakin tai että ei nähty maailmassa mitään muuta kuin kommunismi, ja se vaarana. Sen sijaan haluttiin puolustaa jotain itselle merkittävää ja arvokasta, jota tämä kommunismi uhkasi. Kenellekään ei tulisi mieleen edes olettaa antifasismia pelkäksi reflektioksi, jolla ei ole omaa sisältöä, omaa ideologiaa ja omia arvoja; antikommunismin osalta näin kuitenkin usein tehdään. Erittäin hyvä on Vesikansan huomio, kuinka 1970-luvun äärioikeistoksi nimitellyt ”eivät yleensä täyttäneet äärioikeistolaisuuden tunnusmerkkejä, mutta kylläkin neuvostopropagandassa äärioikeistolaisille tarkoitetun paikan”.

Lisäksi on myönnettävä, että Vesikansan kohde on poikkeuksellisen vaikea: sen jättämästä, usein aika viitteellisestä lähdemateriaalista on hankalaa tehdä samanlaista rakenneanalyysia ja dispositiota kuin järjestäytyneestä, säännöllisesti toimivasta ja paljon lähdemateriaalia tuottavasta puolueesta. Vesikansan kuvaama historia kuvaa poliittisen tapahtumisen pinnan alla vallinneita asetelmia: sitä, millaisia yhteiskunnallisia voimia poliittisessa todellisuudessa vallitsi, vaikka ne eivät näkyneetkään ulospäin. Kansainvälisestikin väitöskirja asettuu ansiokkaalla tavalla osaksi kylmän sodan tutkimuksen, erityisesti sen antikommunismin tutkimiseen keskittyvän haaran kenttään.

Erityisen kiinnostavana pidän sitä, kuinka esimerkiksi SYT:n ja puolueoikeiston suhtautumiserot hahmottuvat. SYT:n kaltainen ilmiöhän sai vastustajan propagandassa helposti ”äärioikeistolaisuuden” leiman. Antikommunistisessa yhden asian liikkeessä – jos SYT:iä voi hiukan karrikoiden sellaiseksi kutsua – kysymys vasemmistosta ja oikeistosta saattoi kuitenkin aivan aidosti joutua sivummalle, koska järjestön ei tarvinnut kilpailla kannatuksesta kenenkään kanssa eikä pohtia laajan tavoitekentän läpimenomahdollisuuksia – kuten Kokoomuksen puolueiden keskellä. Vaikka tietty oikeistolainen tai konservatiivinen mentaliteetti toki käy SYT:stä ilmi, asetelma johti esimerkiksi hyvin erilaisiin johtopäätöksiin suhtautumisessa presidentti Kekkoseen.

Loppusaldoksi jää toki edelleen epävarmuus. SYT:n varsinaisen toiminnan todellisia vaikutuksia – miten mikin tiedusteluraportti kehenkin vaikutti, oliko tietyllä rahansatsauksella todellista ratkaisevaa vaikutusta vai ei – on jokseenkin mahdotonta mitata. Mutta kenties Vesikansan kaikkein suurin ansio onkin, että hän ei ole pelännyt näitä aiheensa väistämättömiä vaikeuksia, vaan aikoinaan otti vaativan aiheen ja sitkeästi laati siitä uskottavan kuvan.

 

Vesa Vares

Suomen historian professori (mvs), Tampereen yliopisto

 

Mikko Majander: Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944-51. SKS, Helsinki 2004. 505 s.

Mikko Majander tunnetaan poliittisen historian raskaan sarjan tutkijana ja erityisesti SDP:n erikoistutkijana; nykyään hän kirjoittaakin puolueen historian neljättä osaa. Hänen väitöskirjansa ”Pohjoismaa vai kansandemokratia” hyväksyttiin vuoden 2004 loppupuolella. Väitöskirja oli monessa mielessä merkittävä, muodoltaan jopa uraa uurtava – ensimmäinen ainakaan allekirjoittaneen tielle osunut artikkelimuotoinen historia-alan väitöskirja. Täytyy myöntää, että esitarkastajana purnasin tällaista suuntausta vastaan, enkä edelleenkään toivo sen tulevan alallamme kovin yleiseksi. Tällä mielipiteellä ei kuitenkaan ole merkitystä sen kannalta, kuinka hyvä tai huono tutkija Mikko Majander on ja kuinka hyviä tai huonoja hänen tutkimustuloksensa ovat. Artikkelimuodon tuoma hajanaisuus ja päällekkäisyydet, taiton ja lähdetekniikan vaihtuminen ynnä muut asiat rasittavat lukijaa, mutta tämä lienee artikkeliväitöskirjassa väistämätöntä. Lisäksi Majander on onnistunut hyvin kokoamaan perusajatuksensa artikkeliin ”Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa?”. Kokoava synteesi on tehty varmastikin niin hyvin kuin se on mahdollista.

”Perinteinen poliittinen” historia, miellettynä ”kuninkaiden ja sotapäälliköiden” historiaksi, tai lievemmässä muodossa diplomatian historia ja puoluehistoria, on monien alan älykköjen kielenkäytössä kuopattu jo monta kertaa. Itse asiassa niin monta kertaa, että yhä enemmän ihmetyttää, että tätä mielipidettä markkinoidaan edelleen kuin radikaalia uudistusta. Tässä mielessä Majanderin tutkimus sijoittuu aihevalinnaltaan vanhahtavien ”traditionalistien” ja ”epä-älyllisyyden” lohkoon. Uusien suuntausten merkitystä yhtään aliarvioimatta olisin kuitenkin valmis sanomaan, että Majanderin tutkimus on erittäin ansiokas, ja ”perinteiseen poliittiseen historiaan” kriittisesti suhtautuvienkin on varmaan myönnettävä, että tällä lohkollaan se edustaa hyvää tasoa.

Majander on itse suhteellisen vaatimaton, jopa vähättelevä teoksensa esipuheessa: ei mitään uusia merkittäviä lähdelöytöjä, ei suuria uusia metodeja tai teorioita. Mitä työn problematiikkaan muuten tulee, se voisi tosiaan olla hiukan laajempi, mutta synteesiluvun anteeksipyytelevä sävy ei toki ole tarpeen. Majander nimittäin mainitsee, ettei hänenkään työnsä ”selvästikään ole se kaivattu synteesi, joka odottaa yhä kirjoittajaansa”, että hänen aineistonsa eivät juuri poikkea niistä, joita muut ovat käyttäneet aikaisemmin ja että hänen tarkoituksensa ei ole korvata tai kumota aiempia tulkintoja. Hän ilmoittaa hakevansa ”oikeutusta” (lainausmerkit MM:n) työlleen tuomalla tarkasteluun mukaan ”ulottuvuuksia, jotka ovat jääneet aikaisemmassa valtavirrassa joko kevyiden mainintojen varaan tai kokonaan huomiotta” sekä tuomalla uusia näkökulmia ja metodisia ratkaisuja. Lisäksi hän ilmoittaa revisioivansa vakiintunutta periodisointia (aiemmin 1944-48) ja laajentavansa maantieteellistä näkökulmaa. Hän onkin oikeassa siinä, että Skandinavia on jäänyt tutkimuksellisen kiinnostuksen kohteena ”hämmästyttävästi katveeseen”.

Luvussa ”Finland in the Cold War. The State of Research” Majander osoittaa vakuuttavasti, että Suomen tapauksen tutkimista osana kylmää sotaa ei tule turhaan vähätellä, vaan sen kautta avautuu monia aspekteja. Hän soveltaakin eräissä kohdin niin sanottua ”heikon voiman” argumenttia: kaikki, etenkään kaikki paikallinen, ei tapahtunut vain kahden supervallan tahdosta ja näiden suunnitelmien mukaan, vaan pienemmät ja heikommat pystyivät usein manipuloimaan supervaltoja omien etujensa edistämiseksi.

Lyhyessä arviossa ei ole mahdollista mennä työn yksityiskohtiin. Mainittakoon kuitenkin, että lopputuloksessa yhdistyvät huolellinen arkistotyö, kyky nähdä suuria rakenteita, löytää uskottavat tulkinnat sekä myös erinomainen tyyli kirjoittaa. Tosin sellaiset ilmaukset kuin ”punainen paavi”, ”telinevoimistelijan vetreys” ja ”sonta levisi kenraalieverstin univormulle” ovat enemmän esitelmä- kuin väitöskirjakieltä. Yleisesti ottaen Majander kuitenkin edustaa perinteisen poliittisen historian ja uusien näkökulmien erinomaista synteesiä. Etenkin havainto identiteetin merkityksestä ja samastumiskohteiden hausta (missä suhteessa Itä-Euroopalla ei ollut suomalaisten silmissä mitään todellista kilpailukykyä Skandinaviaan verrattuna) on hyvin osuva.

Tutkimuksen ”suuri vastaus” paljastuu sitten osaksi pääotsikon kysymystä: Suomesta ei tullut kansandemokratiaa juuri siksi, että se oli Pohjoismaa. Itse lisäisin tähän vielä sen, että Stalin saatiin lopulta uskomaan, että Suomi oli Pohjoismaa (ja hiukan aiemmin Hitlerkin). Ehkä rajauksestaan johtuen Majander nostaa käydyn yhteiskunnallisen ja poliittisen taistelun ratkaisijoiksi pohjoismaisuuden lisäksi sosiaalidemokraatit ja Paasikiven; sen sijaan porvarillinen puoli jää muuten hyvin marginaaliseen asemaan.

Onkin tietenkin totta, että porvaripuoli ei ole Majanderin tutkimuskohteita eikä hänen tehtävänsä ole kirjoittaa näiden historiaa; kuitenkin on pakko epäillä, mahtoiko vasenkaan laita elää niin hermeettisesti omissa piireissään, etteikö taustoitukseen olisi voinut panostaa enemmän. Työväestön piirissä epäilemättä käytiin etulinjan taistelu, eivätkä sitä olisi porvarit voineet käydäkään. Mutta toisaalta keskiluokan asema ”ensimmäisen tasavallan” yhteiskuntarakenteiden ja mentaliteetin kuljettajana läpi kriittisten vuosien on suomalaisessa tutkimuksessa vielä lähes kokonaan laiminlyöty tarkastelukohde. Edes suomalaisen yhteiskunnan kommunismin vastaisia vastavoimia luetellessaan Majander ei juurikaan kiinnitä huomiota esimerkiksi Osmo Jussilan esille tuomaan virkamiesten asemaan ja viivytystaktiikkaan sosialisointiohjelmien ja muunkin radikalismin torpedoijina.

Majander tekee myös aiemmasta tutkimuksesta osuvia, kriittisiä havaintoja, etenkin luvussa ”Finland in the Cold War: The State of Research”, mutta myös pitkin matkaa muissa artikkeleissa. Hän ei liiku omassa tutkimuksessaan missään tyhjiössä, vaan hyväksyy osan aiemmista tutkimustuloksista ja kritisoi toisia – syyllistymättä kuitenkaan lähihistorian tutkimuksessa usein esiintyneeseen kilpailevien näkökulmien yksisilmäisyyteen tai itsetarkoitukselliseen arvosteluun. Muutamissa kohdin pistot ovat ehkä hiukan suoraviivaisiakin, mutta niihin on helppo yhtyä. Majander on sijoitettava sen poliittisesti motivoituneen debatin yläpuolelle, jota on monien lähihistorian teksteistä käyty.

Mikko Majander on kuitenkin ehkä tehnyt väitöskirjallaan itselleen yhden vaikeuden. Sen jälkeen odotusten SDP:n historian seuraavasta osasta on pakko olla korkeita.

 

Vesa Vares

Suomen historian professori (mvs), Tampereen yliopisto