Jarkko Vesikansa: ”Kommunismi uhkaa maatamme”.
Kommunisminvastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa
1950-1968” Poliittisen historian väitöskirja. Helsingin yliopisto,
Valtiotieteellinen tiedekunta. Yliopistopaino, Helsinki 2004. 376 s. Suomen toisen maailmansodan jälkeisen poliittisen
historian tutkimuksesta on usein sanottu, että se on painottunut yksipuolisesti
kolmeen kovaan koohon: Kekkoseen, Kremliin ja kommunisteihin. Näihin liittyy
kysymys niin sanotusta suomettumisesta. Tämän lisäksi ovat myös
puoluehistorioiden hankkeet päässeet taas liikkeelle, pisimmälle
Maalaisliitto-Keskustapuolueen historia. Jarkko Vesikansan väitöskirja asettuu debatissa
poliittisesta historiasta risteyskohtaan. Se laajentaa näkökulmaa ohi
traditionaalisimman poliittisen ja puoluehistorian tutkimuksen ja tuo
tarkasteluun aivan uuden, vielä tutkimattoman poliittisen ryhmän – moiseen
neitseellisen pellon kyntämiseen 1900-luvun poliittisen historian tutkija
harvoin enää pääsee. Toisaalta Vesikansa ei edusta metodisesti mitään
modernistista tai postmodernistista suuntausta eikä asetu uuden teorian
toteuttajaksi. Hänen tutkimuksensa keskiössä ovat antikommunistinen mentaliteetti
ja etenkin antikommunististen järjestöjen organisoituminen ja toiminta –
Vesikansan käyttämän termin mukaan ”porvarillinen aktivismi”. Väitöskirjasta
ilmestyi myös suppeampi ja populaarimpi versio ”Salainen sisällissota”.
Pääasiallisena tutkimuskohteena on etenkin Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki
-säätiö sekä eräitä toisia, vastaavia tavoitteita ajaneita järjestöjä, kuten
Vapauden Akateeminen Liitto ja ”Moraalisen Varustautumisen” MRA. Väitöskirja
kuuluu tavallaan samaan trendiin, joka näkyy tohtori Jukka Tarkan kirjoissa
EVAsta ja L. A. Puntilasta sekä tulossa olevassa Jari Leskisen teoksessa
Sotavahinkosäätiöstä; kyseessä ovat ”suomettumisen” kulissientakaiset
vastavoimat. Kyseinen ”porvarillinen aktivismi”, joka vasemmiston
silmissä varmaankin täytti ennakko-odotukset hämärässä naruja vedelleistä
pahoista kapitalisti- ja teollisuusporvareista, on haastava tutkimuskohde sekä
lähdeteknisesti että aatehistoriallisesti. Lähteet oli usein tuhottu, eikä
toiminnan perään voitu itsekään huudella poliittisten suhdanteiden takia.
Toiminnassa oli toisaalta järjestötyön ja asioiden hoitamisen rutiininomaista
arkea, toisaalta julkisuutta kiehtovaa konspiratiivisuuden sivumakua. Lisäksi
siinäkin ovat aiemmin mainituista kolmesta kovasta koosta kaksi, Kekkonen ja
kommunistit, merkittävissä rooleissa, joskaan eivät varsinaisina pääkohteina.
Mainittakoon myös, että vaikka asetelma toisaalta vastasi vasemmiston
oikeaoppista ideologista kauhukuvaa, toisaalta sen tehokkain liittolainenkin
löytyi työväenliikkeestä – asevelisosialisteista ja näiden
kommunisminvastaisesta tiedustelutoiminnasta, etenkin niin sanotusta Puskalan
toimistosta. Vesikansan liikkeellelähtö on hivenen dramatisoiva.
Hän aloittaa esipuheensa kuvaamalla ”laskeutumistaan kesällä 1994 pölyiseen
kellariin” SYT:n vielä täysin hyödyntämätöntä arkistoa tutkimaan. Tästä tulevat
kuivalle tutkijalle mieleen perinteiset otsikot ”uudet lähteet paljastavat”.
Julkisuushan usein olettaa, että juuri löydetty lähde sisältää automaattisesti
totuuden, josta on aiemmin vaiettu. Kun Vesikansa on vielä taustaltaan
journalisti, pelot heräävät. Itse asiassa toteutuu kuitenkin päinvastainen
tilanne. Väitöskirjan antama kuva ei todellakaan ole ylitulkitseva, ennemminkin
kuvaus jää usein referoivaksi ja deskriptiiviseksi; tuntuu siltä, että tekijä
olisi voinut panna enemmän omia tulkintojaan likoon. Metodisesti hän olisi
voinut hyödyntää viholliskuva- ja toiseusteorioita, kun kyseessä oli nimenomaan
defensiivinen, maailmankuvaansa ja yhteiskuntaansa uhkaa vastaan puolustava järjestö,
joka oletti vastustajan sekä poliittisesti että arvoiltaan vaaralliseksi.
Lisäksi Vesikansan rekonstruoiman ”porvarillisen aktivismin” käsite ja
kriteerit jäävät hämäriksi, ja pohdinta toiminnan siteistä puolueisiin olisi
voinut olla laajempaakin. Vesikansan tutkimuksen ansioina on kuitenkin nähtävä
elementtejä, jotka painavat paljon enemmän kuin puutteet. Hän ei näe
antikommunismia pelkkänä reflektiona. Kommunismia ei vastustettu vain sen
vuoksi, että haluttiin vastustaa ylipäätään jotakin tai että ei nähty
maailmassa mitään muuta kuin kommunismi, ja se vaarana. Sen sijaan haluttiin
puolustaa jotain itselle merkittävää ja arvokasta, jota tämä kommunismi uhkasi.
Kenellekään ei tulisi mieleen edes olettaa antifasismia pelkäksi reflektioksi,
jolla ei ole omaa sisältöä, omaa ideologiaa ja omia arvoja; antikommunismin
osalta näin kuitenkin usein tehdään. Erittäin hyvä on Vesikansan huomio, kuinka
1970-luvun äärioikeistoksi nimitellyt ”eivät yleensä täyttäneet
äärioikeistolaisuuden tunnusmerkkejä, mutta kylläkin neuvostopropagandassa
äärioikeistolaisille tarkoitetun paikan”. Lisäksi on myönnettävä, että Vesikansan kohde on
poikkeuksellisen vaikea: sen jättämästä, usein aika viitteellisestä
lähdemateriaalista on hankalaa tehdä samanlaista rakenneanalyysia ja dispositiota
kuin järjestäytyneestä, säännöllisesti toimivasta ja paljon lähdemateriaalia
tuottavasta puolueesta. Vesikansan kuvaama historia kuvaa poliittisen
tapahtumisen pinnan alla vallinneita asetelmia: sitä, millaisia
yhteiskunnallisia voimia poliittisessa todellisuudessa vallitsi, vaikka ne
eivät näkyneetkään ulospäin. Kansainvälisestikin väitöskirja asettuu
ansiokkaalla tavalla osaksi kylmän sodan tutkimuksen, erityisesti sen
antikommunismin tutkimiseen keskittyvän haaran kenttään. Erityisen kiinnostavana pidän sitä, kuinka
esimerkiksi SYT:n ja puolueoikeiston suhtautumiserot hahmottuvat. SYT:n
kaltainen ilmiöhän sai vastustajan propagandassa helposti
”äärioikeistolaisuuden” leiman. Antikommunistisessa yhden asian liikkeessä –
jos SYT:iä voi hiukan karrikoiden sellaiseksi kutsua – kysymys vasemmistosta ja
oikeistosta saattoi kuitenkin aivan aidosti joutua sivummalle, koska järjestön
ei tarvinnut kilpailla kannatuksesta kenenkään kanssa eikä pohtia laajan
tavoitekentän läpimenomahdollisuuksia – kuten Kokoomuksen puolueiden keskellä.
Vaikka tietty oikeistolainen tai konservatiivinen mentaliteetti toki käy
SYT:stä ilmi, asetelma johti esimerkiksi hyvin erilaisiin johtopäätöksiin
suhtautumisessa presidentti Kekkoseen. Loppusaldoksi jää toki edelleen epävarmuus. SYT:n
varsinaisen toiminnan todellisia vaikutuksia – miten mikin tiedusteluraportti
kehenkin vaikutti, oliko tietyllä rahansatsauksella todellista ratkaisevaa
vaikutusta vai ei – on jokseenkin mahdotonta mitata. Mutta kenties Vesikansan
kaikkein suurin ansio onkin, että hän ei ole pelännyt näitä aiheensa
väistämättömiä vaikeuksia, vaan aikoinaan otti vaativan aiheen ja sitkeästi
laati siitä uskottavan kuvan. Vesa Vares Suomen historian professori (mvs), Tampereen
yliopisto
Mikko Majander: Pohjoismaa vai kansandemokratia?
Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944-51. SKS,
Helsinki 2004. 505 s. Mikko Majander tunnetaan poliittisen historian
raskaan sarjan tutkijana ja erityisesti SDP:n erikoistutkijana; nykyään hän
kirjoittaakin puolueen historian neljättä osaa. Hänen väitöskirjansa
”Pohjoismaa vai kansandemokratia” hyväksyttiin vuoden 2004 loppupuolella.
Väitöskirja oli monessa mielessä merkittävä, muodoltaan jopa uraa uurtava –
ensimmäinen ainakaan allekirjoittaneen tielle osunut artikkelimuotoinen
historia-alan väitöskirja. Täytyy myöntää, että esitarkastajana purnasin
tällaista suuntausta vastaan, enkä edelleenkään toivo sen tulevan alallamme
kovin yleiseksi. Tällä mielipiteellä ei kuitenkaan ole merkitystä sen kannalta,
kuinka hyvä tai huono tutkija Mikko Majander on ja kuinka hyviä tai huonoja
hänen tutkimustuloksensa ovat. Artikkelimuodon tuoma hajanaisuus ja
päällekkäisyydet, taiton ja lähdetekniikan vaihtuminen ynnä muut asiat
rasittavat lukijaa, mutta tämä lienee artikkeliväitöskirjassa väistämätöntä.
Lisäksi Majander on onnistunut hyvin kokoamaan perusajatuksensa artikkeliin
”Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa?”. Kokoava synteesi on tehty
varmastikin niin hyvin kuin se on mahdollista. ”Perinteinen poliittinen” historia, miellettynä
”kuninkaiden ja sotapäälliköiden” historiaksi, tai lievemmässä muodossa
diplomatian historia ja puoluehistoria, on monien alan älykköjen kielenkäytössä
kuopattu jo monta kertaa. Itse asiassa niin monta kertaa, että yhä enemmän
ihmetyttää, että tätä mielipidettä markkinoidaan edelleen kuin radikaalia
uudistusta. Tässä mielessä Majanderin tutkimus sijoittuu aihevalinnaltaan
vanhahtavien ”traditionalistien” ja ”epä-älyllisyyden” lohkoon. Uusien
suuntausten merkitystä yhtään aliarvioimatta olisin kuitenkin valmis sanomaan,
että Majanderin tutkimus on erittäin ansiokas, ja ”perinteiseen poliittiseen
historiaan” kriittisesti suhtautuvienkin on varmaan myönnettävä, että tällä
lohkollaan se edustaa hyvää tasoa. Majander on itse suhteellisen vaatimaton, jopa
vähättelevä teoksensa esipuheessa: ei mitään uusia merkittäviä lähdelöytöjä, ei
suuria uusia metodeja tai teorioita. Mitä työn problematiikkaan muuten tulee,
se voisi tosiaan olla hiukan laajempi, mutta synteesiluvun anteeksipyytelevä
sävy ei toki ole tarpeen. Majander nimittäin mainitsee, ettei hänenkään työnsä
”selvästikään ole se kaivattu synteesi, joka odottaa yhä kirjoittajaansa”, että
hänen aineistonsa eivät juuri poikkea niistä, joita muut ovat käyttäneet
aikaisemmin ja että hänen tarkoituksensa ei ole korvata tai kumota aiempia
tulkintoja. Hän ilmoittaa hakevansa ”oikeutusta” (lainausmerkit MM:n) työlleen
tuomalla tarkasteluun mukaan ”ulottuvuuksia, jotka ovat jääneet aikaisemmassa
valtavirrassa joko kevyiden mainintojen varaan tai kokonaan huomiotta” sekä
tuomalla uusia näkökulmia ja metodisia ratkaisuja. Lisäksi hän ilmoittaa
revisioivansa vakiintunutta periodisointia (aiemmin 1944-48) ja laajentavansa
maantieteellistä näkökulmaa. Hän onkin oikeassa siinä, että Skandinavia on
jäänyt tutkimuksellisen kiinnostuksen kohteena ”hämmästyttävästi katveeseen”. Luvussa
”Finland in the Cold War. The State of Research” Majander osoittaa
vakuuttavasti, että Suomen tapauksen tutkimista osana kylmää sotaa ei tule
turhaan vähätellä, vaan sen kautta avautuu monia aspekteja. Hän soveltaakin
eräissä kohdin niin sanottua ”heikon voiman” argumenttia: kaikki, etenkään
kaikki paikallinen, ei tapahtunut vain kahden supervallan tahdosta ja näiden
suunnitelmien mukaan, vaan pienemmät ja heikommat pystyivät usein manipuloimaan
supervaltoja omien etujensa edistämiseksi. Lyhyessä arviossa ei ole mahdollista mennä työn
yksityiskohtiin. Mainittakoon kuitenkin, että lopputuloksessa yhdistyvät
huolellinen arkistotyö, kyky nähdä suuria rakenteita, löytää uskottavat tulkinnat
sekä myös erinomainen tyyli kirjoittaa. Tosin sellaiset ilmaukset kuin
”punainen paavi”, ”telinevoimistelijan vetreys” ja ”sonta levisi
kenraalieverstin univormulle” ovat enemmän esitelmä- kuin väitöskirjakieltä.
Yleisesti ottaen Majander kuitenkin edustaa perinteisen poliittisen historian
ja uusien näkökulmien erinomaista synteesiä. Etenkin havainto identiteetin
merkityksestä ja samastumiskohteiden hausta (missä suhteessa Itä-Euroopalla ei
ollut suomalaisten silmissä mitään todellista kilpailukykyä Skandinaviaan
verrattuna) on hyvin osuva. Tutkimuksen ”suuri vastaus” paljastuu sitten osaksi
pääotsikon kysymystä: Suomesta ei tullut kansandemokratiaa juuri siksi, että se
oli Pohjoismaa. Itse lisäisin tähän vielä sen, että Stalin saatiin lopulta
uskomaan, että Suomi oli Pohjoismaa (ja hiukan aiemmin Hitlerkin). Ehkä
rajauksestaan johtuen Majander nostaa käydyn yhteiskunnallisen ja poliittisen
taistelun ratkaisijoiksi pohjoismaisuuden lisäksi sosiaalidemokraatit ja
Paasikiven; sen sijaan porvarillinen puoli jää muuten hyvin marginaaliseen
asemaan. Onkin tietenkin totta, että porvaripuoli ei ole
Majanderin tutkimuskohteita eikä hänen tehtävänsä ole kirjoittaa näiden
historiaa; kuitenkin on pakko epäillä, mahtoiko vasenkaan laita elää niin
hermeettisesti omissa piireissään, etteikö taustoitukseen olisi voinut panostaa
enemmän. Työväestön piirissä epäilemättä käytiin etulinjan taistelu, eivätkä
sitä olisi porvarit voineet käydäkään. Mutta toisaalta keskiluokan asema
”ensimmäisen tasavallan” yhteiskuntarakenteiden ja mentaliteetin kuljettajana
läpi kriittisten vuosien on suomalaisessa tutkimuksessa vielä lähes kokonaan
laiminlyöty tarkastelukohde. Edes suomalaisen yhteiskunnan kommunismin
vastaisia vastavoimia luetellessaan Majander ei juurikaan kiinnitä huomiota esimerkiksi
Osmo Jussilan esille tuomaan virkamiesten asemaan ja viivytystaktiikkaan
sosialisointiohjelmien ja muunkin radikalismin torpedoijina. Majander tekee myös aiemmasta tutkimuksesta osuvia,
kriittisiä havaintoja, etenkin luvussa ”Finland in the Cold War: The State of
Research”, mutta myös pitkin matkaa muissa artikkeleissa. Hän ei liiku omassa
tutkimuksessaan missään tyhjiössä, vaan hyväksyy osan aiemmista
tutkimustuloksista ja kritisoi toisia – syyllistymättä kuitenkaan lähihistorian
tutkimuksessa usein esiintyneeseen kilpailevien näkökulmien yksisilmäisyyteen
tai itsetarkoitukselliseen arvosteluun. Muutamissa kohdin pistot ovat ehkä
hiukan suoraviivaisiakin, mutta niihin on helppo yhtyä. Majander on
sijoitettava sen poliittisesti motivoituneen debatin yläpuolelle, jota on
monien lähihistorian teksteistä käyty. Mikko Majander on kuitenkin ehkä tehnyt
väitöskirjallaan itselleen yhden vaikeuden. Sen jälkeen odotusten SDP:n
historian seuraavasta osasta on pakko olla korkeita. Vesa Vares Suomen historian professori (mvs), Tampereen
yliopisto |