Huima kertomus Äänekoskelta – ja kronikka Vaasasta

Erik Relander: Sata vuotta huimaa toimintaa. Äänekosken Huima 1904-2004. Äänekosken Huima, Keuruu 2004. 573 s.

Vaasan Kiiston tie 1904-2004. Toim. Leo Sillanpää ja Antti Koski. Vaasan Kiisto, Vaasa 2004. 192 s.

Näinä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina lukuisat suomalaisen työväenliikkeen järjestöt viettävät satavuotisjuhliaan. 1900-luvun alussa vauhtiin päässyt ja kansainvälisen sosiaalidemokraattisen liikkeen osaksi ankkuroitunut työväenpuolue aloitti etenemisensä maamme työkansan keskuudessa sen poliittisena ja yhteiskunnallisena edustajana. Myös ammatillinen järjestäytyminen voimistui eri tavoin. Sosialidemokraattisia työväenyhdistyksiä perustettiin lukuisasti eri puolille maata, ja niiden sisällä alkoi pian eriytyä erilaisia toimintamuotoja, yhtenä niistä urheilu.

Keski-Suomen Äänekoskella teollistuminen pääsi vauhtiin 1890-luvun kuluessa ensin sahan ja puuhiomon, seuraavalla vuosikymmenellä paperitehtaan myötä. Forssan kokouksen jälkitunnelmissa seudun työväki perusti työväenyhdistyksen vuonna 1903 ja sen yhteyteen oman urheiluseuran vuotta myöhemmin. Nimeksi seuralle valittiin Huima, ja huima oli myös seuran kehitys tulevina vaiherikkaina vuosikymmeninä. Menestystä on tullut, minkä lisäksi seurassa tehty kasvatustyö on kohdistunut ajan saatossa tuhansiin seutukunnan nuoriin. Tänään Äänekosken Huima on Työväen Urheiluliiton suurin seura ja ansainnut ehdottomasti 100-vuotiskirjansa. Kirjoittajaksi seura valitsi amatöörihistorioitsija Erik Relanderin, jolle annettiin tehtäväksi laatia ”tasokas historiikki”.

Myös Vaasassa, silloisessa Nikolainkaupungissa, työväenyhdistys kävi pohtimaan vuonna 1904 oman urheiluseuran perustamista, ja toimeen tartuttiin. Uusi seura sai nimekseen Kiisto, joka sekin on tyypillinen työläisurheiluseuran nimi 1900-luvun alkuajoilta. Vaasan Kiisto teetti jo vuonna 1974 70-vuotishistoriikkinsa, suppean kronikkamaisen katsauksen, jonka toimitti seuran omiin vaikuttajiin pitkään lukeutunut Leo Sillanpää. Satavuotistaipaleen kunniaksi seura teetti uuden historiikin, joka koostui 70-vuotishistoriikin näköispainoksesta täydennettynä viimeisiä 30 vuotta käsittelevällä katsauksella toimittajanaan Antti Koski.

Olen toisissa yhteyksissä kirjoittanut siitä, miten esimerkiksi urheiluhistorian kartoittamisen alalla on oltava tilaa niin amatööri- kuin ammattihistorioitsijoiden töille. Kummallakin ryhmällä on oma tehtäväkenttänsä – pelkistäen sanottuna edelliset laativat historiikkeja ja jälkimmäiset tutkimuksia. Kummallakin esitysmuodolla on oma sijansa riippuen esimerkiksi tilaustöistä puhuttaessa teettäjän tavoitteista ja lukijan kannalta ajateltuna hänen odotuksistaan. Toisaalta kummatkin, myös tutkimukset, ovat parhaimmillaan erinomaisen lukijaystävällisiä – ja huonoimmillaan, myös historiikit, kaikkea muuta kuin helposti omaksuttavia. Silti on sanottava, että historiankirjoituksenkin alalla pätevät samat perustekijät, jotka ilmenevät ammattilaisten ja harrastajain välillä muillakin ammattialoilla. Nämä ajatukset nousivat mieleeni lukiessani Relanderin laajaa kertomusta Äänekoskelta sekä Vaasan Kiiston satavuotiskronikkaa.

Äänekosken Huiman 100-vuotishistoriikin kirjoittanut Erik Relander ilmoittaa työnsä esipuheessa, että lähtökohtana on ollut kirjoittaa urheiluseura ”Huiman asioiden lisäksi rakastama[sta]ni Äänekoskesta vähän muutakin mielestäni kertomisen arvoista”. Lisäksi hän sanoo, että ”vähän pelottaa”, toteutuiko tilaajan tavoite tasokkaasta historiikista. Katsotaanpa.

Kirjan rakenne on siten kaksijakoinen, että ensin Relander piirtää noin 200 sivulla yleiskuvan Äänekosken Huiman satavuotisista vaiheista, minkä jälkeen hän käy saman aikajakson uudelleen läpi kunkin seuran ohjelmassa olleen urheilumuodon – muun muassa yleisurheilu, hiihto, paini ja koripalloilu – yksityiskohtaisten vaiheiden kautta. Henkilöä, joka on kiinnostunut seuran kokonaiskehityksestä ilman keskittymistä urheilumuotokohtaiseen syventymiseen, kiinnostaa tietenkin kirjan alkuosa. Eri urheilumuodoista kiinnostuneet löytävät puolestaan oman osuutensa teoksen lajikohtaisesta jälkiosasta. Lisäksi kirjan lopussa on viiden, seuran vaiheissa eri aikoina eri tavoin mukana olleen henkilön omia muisteluksia sekä luettelot seuran toimihenkilöistä ja menestyneistä ja palkituista urheilijoista. Kirjan historiikkimainen jaottelu yleisosaan ja lajiosaan on kieltämättä monien äänekoskelaislukijoiden mieleen, mutta esitystavassa on kuitenkin myös ongelmia.

Kun kyseessä on yli 500-sivuinen ja sadan vuoden aikajakson sisältävä järkäle, lukijaystävällisin ja informatiivisin jaotteluratkaisu koko kirjalle olisi ollut tutkimusteoksissa yleisesti käytetty, pääluvuittain kronologisesti, mutta niiden sisällä systemaattisesti eri aihealueiden mukaan tapahtuva jaottelu. Tällöin sekä koko pitkä aikajakso että seuran eri toiminta-alueet olisivat olleet lukijan omaksuttavissa helposti ja jäntevinä kokonaisuuksina. Myöskään toistoja ei olisi tullut. Relanderin teoksen alkuosan yleisesittelyn (s. 13-196) suuri ongelma on sen sisäinen hahmottumattomuus. Siitä on vaikea saada tiukkaa otetta, jolloin myös asiakokonaisuudet jäävät hajanaisiksi. Politiikka, toimihenkilöt ja heidän vaikutuksensa, seurakulttuuri ja organisaation vaiheet – sekä myös jo tässä osuudessa urheilumuotojen vaiheet eräiltä osin – ovat kaikki kyllä esillä mutta sirpaleisesti esitettynä, jolloin eri osa-alueiden kehityskulun hahmottaminen käy lukijalle lähes mahdottomaksi.

Yhtenäisimmät esitykset Relander tarjoaa seuran ja poliittisen kehityksen suhteista – ”ensimmäisen erän” 1920- ja 1930-luvuista ( s. 83-92) ja ”toisen” 1940- ja 1950-luvuista. Muutoin yleisosuuden kaikki alaluvut sisältävät lähes kaikkea mahdollista, eivätkä esimerkiksi otsikot auta lukijaa yhtään. Muutama esimerkki: luku ”Niitä näitä pöytäkirjoista ja pöytäkirjan lehdiltä” kertoo kyllä luvun sisällöstä, mutta siinäpä se ongelma onkin. Ollaan 1920- ja 1930-luvuilla, ja Relander on löytänyt tammikuun 10. päivältä 1934 seuran merkkimiehiin kuuluneen Emil Salmelinin muistiinpanoista muun muassa merkinnän: ”Dallapé soitti radiossa”. Myös seuran pöytäkirjoista tekijä on poiminut erilaisia mainintoja yksittäisistä tapahtumista ja toimista. Luvut ”Aarne Nyholm seuran peräsimessä”, ”1970-luku: suurseuran arkea ja juhlaa” sekä ”Jalkapalloilijat aallon harjalla” kertovat kaikesta mahdollisesta seuran vaiheissa, ensin mainittu lähinnä 1960-luvulta, keskimmäinen otsikkoa noudattaen seuraavalta vuosikymmeneltä ja jälkimmäinen 1980-luvulta. Myös näissä luvuissa on pitkiä osuuksia pelkkiä pöytäkirjapoimintoja.

Huomattava esityksellinen ongelma liittyy seuran eri urheilumuotojen vaiheita koskevaan kuvaukseen. Koska Relander on sijoittanut yleisosuuteenkin huomattavan määrän eri lajeja koskevaa tekstiaineistoa, myös lajikuvaus muodostuu sirpaleiseksi. Osa tiedoista on yleisosuudessa, osa lajikuvausosuudessa, jolloin kokonaisuus jää jälleen hajanaiseksi. Osittain esiintyy myös toistoa. Sinänsä eri urheilumuotojen erikoisosuudet ovat toimivaa kuvausta ja varsinkin paikkakuntalaisille kiintoisaa luettavaa.

Tekijä on valinnut kirjoitustyylikseen rennon, monin paikoin kansankielisen esitystavan, joka voi paikka paikoin tuntua oudolta, mutta joka ei lukijan siihen totuttua enää häiritse, vaan pistää iloisesti hymyilemään. Silmään pistävät kuitenkin sellaiset huomautukset kuin vaikkapa: ”Tuo Äänekosken Vapaa Työväenyhdistys ei ollut jäsenmäärältään aivan mitätön pikkupulju.” (s. 89) tai: ”Seurasi kahden vuoden ajanjakso 1928-29, jolloin riitapukarit hakkasivat toinen toistaan kuin vierasta sikaa ja porvaria siinä sivussa.” (s. 85) Toisaalta Relander on löytänyt esitykseensä myös monia osuvia ja hersyviä lainauksia, jotka ovat paitsi hauskoja myös kiintoisasti informatiivisia ajankuvia. Sellainen on esimerkiksi Emil Salmelinin päiväkirjamerkintä osallistumisestaan nuorisoseuran kesäjuhlien murtomaajuoksuun vuonna 1913: ”En jaksanna juosta vaikka kahesti söin ennen juoksua. Löin varpaani välillä rautatiekiskoon että oli kauan turtana ja siinä höyhäkässä kaaduin ja sain juosta yhellä jalalla näyttääkseni että osaan silläkin tavalla mennä.” (s. 41) Relanderilla on esityksessään myös useita pidempiä ja toimivia kertomuksia eri henkilöiden vaiheista. Mainittakoon vaikkapa kuvaus Huiman ainoasta työläisolympiakisoihin päässeestä urheilijasta, painija Otto Savolaisesta, joka voitti hopeaa Wienin kisoissa 1931. (s. 319-325)

Erik Relanderin teos Äänekosken Huiman sadan vuoden vaiheista on paitsi kyseisen seuran kertomus, myös monin tavoin paikkakunnan yleisiä vaiheita esittelevä esitys. Niin eri kylien ja tiettyjen fyysisten paikkojen kuvausta kuin myös eri henkilöiden esittelyä on runsaasti. Lukuisat paikkakuntalaisten nimet eivät kerro ulkopuoliselle paljoakaan, mutta oman paikkakunnan ihmisille, joille teos onkin ensi sijassa tarkoitettu, ne ovat varmasti antoisaa havainnoitavaa. Sukulaisten ja tuttujen vaiheita on aina kiintoisaa seurata ja vieläpä painetussa sanassa. Huiman historiikki on myös omaleimainen kotiseutukirja.

Tekijä on pyrkinyt sitomaan Äänekosken Huiman vaiheet myös laajempiin kokonaisuuksiin. Niin poliittiset tapahtumat ja Huiman merkitys TUL:oon kuuluvana työläisurheiluseurana kuin myös vuosikymmenten saatossa tapahtunut liikunta- ja järjestökulttuurin muutos seuran kannalta katsottuna tulevat toki esiin, kunhan lukija vain löytää niitä koskevat kohdat tekstin joukosta. Samoin urheiluseurojen vaiheet laajemminkin Huiman vinkkelistä tarkasteltuna. Relander tuo esiin tutkija, tätä nykyä professori Hannu Itkosen tekemän jaon urheiluseuratoiminnalle. Ensin oli 1800-luvun lopulta 1930-luvulle ulottunut yhtenäiskulttuurin kausi, jota seurasi 1960-luvun lopulle jatkunut harrastuksellis-kilpailullinen kausi, jota seurasi 1980-luvun lopulle kestänyt kilpailullis-valmennuksellinen kausi. Viimeiset puolitoista vuosikymmentä seuroissa on eletty eriytyneen toiminnan vaihetta. Tarkkaavainen lukija löytää samat kehityspiirteet Relanderin teoksen sivuilta myös Huiman vaiheissa. Tämän jaon varaan olisi voinut rakentaa myös historiikin jaon päälukuihin. Äänekosken Huima on aina ollut yleisseura ja sellaisena tarjonnut toimintaväylän lukuisien urheilumuotojen harrastajille. Seuran juniorityö on ollut kannustavaa ja tulosta on saatu. Kirjan sivuilta löytyvät kuvaukset Huiman saavutuksista lukuisissa eri yhteyksissä, joista suurelle yleisölle on tuttua ennen muuta loistava menestys koripalloilussa pelin erikoisseurojen joukossa.

Verevää, elämänmakuista tekstiä säestää ja kaikin puolin tukee Relanderin kirjan erinomainen, runsas kuvitus. Se pitää sisällään paitsi pakollisia potretteja myös kuvia urheilusuorituksista, juhlista, viehättävistä tanssiesityksistä ja erilaisista tapahtumista. Kuvitukseen kuuluvat myös lehtileikkeet ja pilakuvapoiminnat. Värikuvaliitekin löytyy.

Erik Relanderin esitys Äänekosken Huiman satavuotisista vaiheista on jämäkkä historiikki. Seura tilasi tekijältä ”tasokkaan historiikin” ja sai omassa sarjassaan täysin vertailun kestävän teoksen. Tietyistä edellä mainituista esityksellisistä ongelmista huolimatta kirja jättää lukijalleen myönteisen vaikutelman. Siitä huolimatta, että kokonaisuuksien hahmottaminen onkin eräin osin työlästä, lukija saa kuitenkin rautaisannoksen Äänekosken Huiman historiaa ja kuvauksia seuran ihmisten elämänvaiheista. Kyseessä on huima kertomus Äänekoskelta.

Kirjanen Vaasan Kiiston vaiheista on sen sijaan perinteinen oman väen miesten laatima suppeahko, kronikkamainen historiikki, jonka seura on saanut kokoon vähällä vaivalla. Sekä alkuperäinen vuoden 1974 katsaus että viimeiset kolme vuosikymmentä kattava, joskin sivumäärältään laajempi esitys ovat varsinaisesta kirjoitetusta tekstistä, erilaisista katsauksista ja muisteluista, vuosikertomuspoiminnoista sekä nimi- ja tulosluetteloista koottu kuvaus. Kuitenkin seuran vaiheet ovat ajan saatossa olleet kiintoisat ja liittyneet tiiviisti maan työväenliikkeen yleiseen kehitykseen. Esimerkiksi lapualaisvuosina seuran piirissä voitiin tuntea muilutusten voima ja lakkautetuksi tuleminen kommunistisena järjestönä. Uuteen alkuun päästiin vasta 1940-luvun lopulla. Kiiston vaiheissa olisi riittänyt selvittämistä yhden perusteellisen tutkimuksen tai huiman historiikin verran.

Erkki Vasara

poliittisen historian dosentti, Helsingin yliopisto