Kolme erilaista kertomusta sosialidemokratian paikallisista vaiheista

 

 

Jorma Viitanen: Aatetta jaloa ja kulttuurin paloa. Piirteitä Saarijärven työväenyhdistyksen toiminnasta 1904-2004. Saarijärven työväenyhdistys ry. Saarijärvi 2004. 352 s.

Väinö Saarinen: Oikeus vaikuttamiseen. Sosialidemokratiaa Uotilassa ja etäämpänäkin.  Uotilan työväenyhdistys. Rauma 2004. 376 s.

50 vuotta sosialidemokraattista järjestötoimintaa Vantaan Rajakylässä ja Länsimäessä. Toim. Vesa Karvinen. Länsimäki-Rajakylän sosialidemokraatit ry. Vantaa 2004. 140 s.

Viime vuosisadan ensimmäisinä vuosina vauhdittunut työväenyhdistysten ja niiden alaisten urheiluseurojen, monin paikoin myös näytelmäseurojen perustaminen on näinä aikoina tiennyt ja edelleen tietää monien satavuotishistoriaprojektien käynnistymistä. Monet hankkeet ovat myös jo valmistuneet ja tuottaneet työväenliikkeen historiasta kiinnostuneille enemmän tai vähemmän muhkeita historiateoksia. Monissa hankkeissa on kirjoittajan rooli langennut paikallisille, itsekin yhdistyksen riennoissa mukana olleille vaikuttajille, joita ovat innoittaneet arkistojen aarteille omat muistumat tapahtumista ja teettäjän luottamus ”omaa miestä” kohtaan.

Saarijärveläisen kunnallispoliitikon ja paikallisen työväenyhdistyksen vaikuttajan Jorma Viitasen teos ”Aatetta jaloa ja kulttuurin paloa” on kertomus keskisuomalaisen Saarijärven työväenyhdistyksen vaiheista vuosina 1904-2004. Kirjoittaja on historiantutkimuksen amatööri, mutta esikuvansa hänelläkin on. Esipuheessaan hän kertoo käyttäneensä paikallisia tapahtumia taustoittavan ”valtakunnallisen viitekehyksen” laadinnassa apunaan pääasiassa professori Hannu Soikkasen  ja tohtori Lasse Lehtisen tutkimuksia. Ja muuan väitöskirja tulee mieleen myös Viitasen oman työn nimestä. Toisaalta hänen teoksensa nimi kuvaa kirjan sisältöä hyvin, sillä työssä paneudutaan paitsi Saarijärven työväenyhdistyksen yleisiin vaiheisiin myös runsaasti sen kulttuuritoimintaan, muun muassa näyttämöharrastukseen.

Viitasen noin 350-sivuinen työ jakautuu 18 päälukuun, jotka etenevät pääosin kronologisesti, mutta myös teemoittain. Ratkaisu ei ota oikein toimiakseen, kokonaisuudesta tulee esityksen rakennetta ajatellen horjuva. Esimerkiksi sellaiset päälukujen otsikot kuin ”Maailmansotien välinen aika”, ”Näytelmäseura 1919-1944”, ”Piirteitä toiminnasta maailmansotien välissä”, ”Saarijärven työväen näyttämö 1945-1967” ja ”Laskua ja nousua 1950-1970-luvuilla” kertovat, mistä on kyse – ensin mainittu luku käsittelee lähinnä yhdistyksen talon vaiheita ja siihen liittyneitä taloudellisia asioita ja kolmas tässä mainittu luku organisaatiota, jäsenmääriä ja hieman toimintaa. Eri aikajaksojen tapahtumia kuvataan osittain hajotetusti eri yhteyksissä, ja toisaalta osa pääluvuista keskittyy tiettyihin aihealueisiin osan kertoessa kaikesta mahdollisesta tiettyinä vuosikymmeninä. Otsikointikaan ei usein auta tietämään, mitä luvuissa tarkkaan ottaen käsitellään. Useimmat pääluvuista jakautuvat muutamaan alalukuun.

Saarijärven työväenyhdistys perustettiin paikkakunnalle, joka sata vuotta sitten oli luonnollisesti ennen muuta maataloudesta elantonsa saavan väestön aluetta. Talolliset, torpparit ja maatyöläiset perheineen muodostivat tasaisesti keskenään jakautuen 75 prosenttia pitäjän asujaimistosta. Teollisuustyöväestöön kuului vain kuutisen prosenttia asujaimistosta. Työväenyhdistykselle oli näissä oloissa sijansa, ja tultuaan perustetuksi sen keskuudessa alettiin pian käydä aatteellista keskustelua. Perustettiin puhujaseura ja koettiin yhteenkuuluvuutta maan nousevaan työväenliikkeeseen. Pian alkoi myös näyttämöharrastus ja oman talon hankinta. Viitanen kuljettaa Saarijärven yhdistyksen vaiheita omaan tapaansa rinnan yleisen kehityksen kanssa. Lukija kokee paikallisen ja yleisen yhteydet. Lapuanliikkeen vuosista Saarijärven työväenyhdistyksen näkökulmasta hän jää kuitenkin kaipaamaan lisää. Tältä osin esitys on erittäin suppea, vaikkei pelin henki toki jää epäselväksi. Oikeistoväki esimerkiksi kutsui työväentaloa Moskovaksi.

Sotavuosien jälkeen Saarijärven työväenyhdistys kulki sos.dem. puolueen virallisia polkuja pitkin. 1950-luvun lopulla sen piiristä ei löytynyt ”skogilaisia”, ja puolueen naisjärjestön jouduttua puolueopposition käsiin Saarijärven naisosasto erosi sos.dem. naisjärjestöstä ja liittyi uuteen, puolueen virallisella kannalla olleeseen järjestöön. Kuusikymmenluvun alussa työväenyhdistys oli omalta osaltaan mukana Honka-rintamassa. Jorma Viitanen on ollut Saarijärven sosialidemokraattisen työväenliikkeen aktiivivaikuttaja vuosien ajan, ja hänen kaltaistensa toiminnan miesten ja naisten kertomus on myös hänen kirjansa. Teos on järjestöpainotteinen ja tuo voimakkaasti esiin yhdistyksen kulttuurityön ja elämän työväentalolla ja askareet sen piirissä ja hyväksi. Sellaisena esitys onkin mukaansatempaavaa luettavaa. Olisi kuitenkin toivonut enemmän tarkastelua myös käytännön poliittisesta työstä kunnalliselämässä. Sen esittely jää suhteessa muuhun käsittelyyn varsin suppeaksi. Teoksen lopussa ovat liiteluetteloina muun muassa yhdistyksen johtokunnat sadan vuoden ajalta, huvitoimikunnat, näyttämötoimikunnat ja jopa yhdistyksen Näyttämön esittämät näytöskappaleet oheistietoineen.

Omanlaisensa, todella erikoisen lukukokemuksen tarjoaa rehtori, kunnallisneuvos Väinö Saarisen kirjoittama yli 370-sivuinen esitys Rauman maalaiskunnan työväenyhdistysten, ennen muuta Uotilan työväenyhdistyksen niin ikään satavuotisista vaiheista. Saarinen, joka itse on ollut Uotilan työväenyhdistyksen johtopaikoilla vuosikymmenet, toteaa teoksensa ”Oikeus vaikuttamiseen” esipuheessa, että ”kirjan sisältämän laajahkon aineiston vuoksi sisällysluettelo on yksityiskohtainen, jotta kirja olisi käytettävissä ’käsikirjan’ kaltaisestikin”. Mielenkiintoisesti ilmaistu. Sisällysluettelohan vain kertoo kirjan sisällön lukuihin jaettuna. Mutta – kirja todellakin on jaettu osiin peräti yksityiskohtaisesti.

Varsinainen leipätekstiosuus, joka käsittää sivut 15-280 eli 265 sivua, jakautuu 70 (seitsemäänkymmeneen) päälukuun, jotka puolestaan jakautuvat yhteensä 318 (kolmeensataankahdeksaantoista) alalukuun. Esitys on niin sirpaleinen, että asiakokonaisuuksien hahmottaminen on käytännössä mahdotonta. Esimerkiksi alaluku 55.4. otsikolla ”Uotilan terveysaseman vihkiäiset” on kokonaisuudessaan seuraava: ”Rauman kansanterveystyön kuntayhtymän rakennuttama terveysasema, joka koulujen oppilaiden lisäksi palvelee ensisijaisesti Nihattulan, Kollan, Tarvolan, Uotilan ja Äyhön asukkaita.” (s. 239) Kaikkein lyhin alaluku on kuitenkin alaluku 60.1. ”Johtokunta juhlavuonna 1996”, joka ei sisällä tekstiä lainkaan. Otsikkoa seuraa välittömästi seuraavan alaluvun 60.2. otsikko ”Musiikkia, monipuolisesti”. (s. 248) Viereisellä sivulla tosin on valokuva kahdeksasta henkilöstä, jotka ilmeisesti olivat johtokunnan jäseniä vuonna 1996. Ainakin joukossa ovat kuvatekstin mukaan puheenjohtaja, teoksen kirjoittaja Väinö Saarinen, sekä rahastonhoitaja. Tässä yhteydessä on huomautettava, että kirjan lopusta ei löydy esimerkiksi johtokuntien jäsenistöjä vuosittain. Puheenjohtajat ja rahastonhoitajat ovat kyllä esillä kuvien kera.

On oikein, että tekijä pyrkii yhdistämään paikalliset tapahtumat laajempiin yhteyksiin, työväenliikkeen ja maan historian yleisiin vaiheisiin, mutta valitettavasti – ja osittain hajanaistavan disposition vaikutuksesta – vierailut valtakunnallisen historian puolella eivät aina kunnolla yhdenny paikalliseen tarkasteluun. Yleisten tapahtumien tarkastelu jää irrallisen esittelyn asteelle. Lisäksi vierailut yleisen historian puolelle eivät ole linjassa keskenään. Esimerkiksi siinä missä tekijä kuvaa sos.dem. puolueen nousua sisällissodan jälkeen ja 1920-luvun poliittista kehitystä Tannerin hallitukseen asti sivujen 62-65 kahdessa omassa pääluvussaan ja niiden yhdeksässä alaluvussa, hän käsittelee lapuanliikkeen ajat pelkkinä alalukuina Oikeistovoimien paineessa -nimisessä luvussa (s. 78-83) , joka toisaalta pitää sisällään myös kuvauksen Uotilan yhdistyksen laulavista kisälleistä ja näytelmäryhmästä.  

Esitystapa on valitettavasti niin sirpaleinen, ja kirjoittajan tyyli käsitellä sekaisin työväenliikkeen yleisen historian, maamme poliittisen historian ja tutkimansa paikallisen toiminnan vaiheita  siinä määrin lukijan mieltä tekstin äärellä hajottava, että esityksen käyttö käsikirjana tekijän ajatusten mukaisesti on sekin vaikeaa. Rauman seudun työväenyhdistysten toiminnasta ei saa minkäänlaista harmonista ja kokoavaa kuvaa yhdellä eikä kahdellakaan lukemisella. Pienistä palasista lukija voi toki sellaisen rakentaa kynä ja vihko käsillä muistiinpanoja tehden ja itse asioita yhdistellen, mutta kyseisen tehtävän antaminen lukijalle ei liene ollut tämänkään kirjan teettäjien tarkoituksena. Järjestöllisen kuvauksen osuus on sitä paitsi tässäkin työssä liiaksi korostunut käytännön poliittisen työn tarkastelun kustannuksella.

On selvää, että harrastelijahistorioitsijalta ei voi edellyttää samanlaista tutkijanotetta kuin yliopistokoulutetuilta historiankirjoituksen ammattilaisilta, mutta tässä yhteydessä on pakko sanoa, että Väinö Saarinen on – ilmeisimmin liian lähellä tapahtumien kulkuja olleena – hajottanut Uotilan ja naapurustojen työväenyhdistysten vaiheet niin pieniksi episodeiksi, että ainakin ulkopuolinen lukija on esityksen kanssa helisemässä. Kirjoittajalla on kiistatta paljon tietoa tarjottavanaan ja myös kiintoisia mielipiteitä ja tulkintoja tapahtumien vuosta, mutta teoksen myönteiset ainekset hautautuvat ”yksityiskohtaisen sisällysluettelon” alle.  

Selville käy joka tapauksessa, että Raumankin suunnalla sosialidemokraattinen työväenliike on omissa puitteissaan kokenut samat suuret, eri tavoin maan yleiseen kehitykseen liittyneet tapahtumankulut kuin työväenliikkeen paikalliset voimat muuallakin. Samalla on tehty työtä niin kunnallispolitiikan kuin työväenkulttuurinkin saralla.

Kahta edellä esiteltyä huomattavasti suppeampi on Vesa Karvisen toimittama Vantaan itäisimpien kaupunginosien Rajakylän ja Länsimäen sosialidemokraattisen toiminnan 50-vuotishistoriikki. Vaikka tämäkin esitys on 140 sivustaan huolimatta jaettu peräti 16 lukuun, joista monet olisi voinut yhdistää esityksen jäntevöittämiseksi, kyse on kuitenkin edellisiä selvästi harmonisemmasta työstä. Silloisen Helsingin maalaiskunnan itäisimpien kylien kasvu viidessä vuosikymmenessä pääkaupunkiseutuun kuuluvan Vantaan kaupungin urbaaneiksi kaupunginosiksi tulee kirjasen sivuilta hyvin esiin, samoin sosialidemokraattisen paikallistoiminnan merkitys kehityksen kulussa. Kunnallispolitiikkaa on tehty ja monet eri kysymykset, joihin paikallinen puolueväki kunnan sosialidemokraattien rintamassa pyrki vaikuttamaan, ovat työssä helppolukuisesti esillä olipa sitten kyse vaikkapa koulu- tai liikenneasioista. Myös vuokralaistoiminta, nuorisotyö ja monet muut yhdistysten riennot puutarhapalstojen viljelyä myöten nousevat selkeästi esiin.

Näyttää tällä kertaa  – sekä tässä että toisessa arvostelussani – käsittelemieni teosten valossa siltä, että harrastelijahistorioitsijoiden laatimien esitysten suurin ongelma on töiden vähemmän toimiva rakenne. Toimivan disposition laadinta ei näytä onnistuvan. Silti käsitellyt työt kertovat toisaalta myös tunnollisesta paneutumisesta aiheeseen, pyrkimyksestä tuoda esiin oleelliset tapahtumat ja myös pohtia tekijöitä niiden taustalla. Hankalan esillepanon myötä lukijan on kuitenkin näiden töiden äärellä vaikea saada selkeää hahmoa tapahtumakuluille. Kiintoisaa kuvausta on kuitenkin paljon tarjolla, ja sehän on monille lukijoille töiden varsinaisessa kohderyhmässä, oma väen piirissä, aivan kylliksi.

 

Erkki Vasara

poliittisen historian dosentti, Helsingin yliopisto