Uusi varkautelaisten historia

Hannu Itkonen: Varkautelaisten vuosisata. SKS, Helsinki 2004. 480 s.

On jännittävää sekä lukea että kirjoittaa keskeiseltä osin samasta aiheesta tehdystä tutkimuksesta, josta itse on kirjoittanut yli 40 vuotta sitten. Vaikka dosentti Hannu Itkosen tutkimus kattaa myös ajan Varkauden tulosta kaupungiksi, siis vuoden 1962 alusta, nykypäiviin, jota ei ole vuonna 1963 ilmestyneessä Hannu Soikkasen Varkauden historiassa, niin uusi teos kattaa 293 sivua samoja vuosia. Lisäksi myös Varkauden kaupunkia käsittelevän osuuden kysymyksenasettelu on lähtökohdiltaan, jopa hyvin erilaista, kuin vuonna 1963 ilmestyneessä historiassa. Osin tämä selittyy siitä, ettei samasta aiheesta ja ajanjaksosta kannatakaan kirjoittaa samanlaista historiaa. Mutta tämä varaus kattaa mielestäni vain osan erilaisuudesta. Suurin syntyy siitä, että tutkimusten välillä on vähän yli 40 vuotta. Tänä aikana paikallishistorian ja historian yleisemminkin lähestymistapa, kysymyksenasettelu ja käsiteltävät alat ovat muuttuneet.

Kirjojen nimet kertovat jo muutoksesta. Itkosen teos on otsikoitu Varkautelaisten vuosisata, kun taas kirjoittamani on nimeltään Varkauden historia. Nimien erilaisuus kertoo korostuseroista. Itkonen lähestyy Varkautta nimenomaan varkautelaisten näkökulmasta sillä tavoin, että he ovat toimijoita. Minulla taas yhteiskunnan rakenteet ja instituutiot ovat sekä lähtökohtia että rajattuja toiminnan kenttiä. Vaikka Varkauden historiassa on paljon varkautelaisia nimeltä mainittuina, jopa paikoin enemmän kuin Itkosella, niin heidät on mainittu ensi sijassa ryhmänsä edustajina, sosiaaliryhmän, ikäryhmän jne. Keskeistä on useissa tapauksissa heidän toimintansa reunaehtojen asettaminen tai toimintakenttänsä määrittely. Varkauden historiassa kuvataan ja useimmiten vielä numeroina ns. rakenteita, väestörakennetta, elinkeinorakennetta, sosiaalirakennetta. Talouden asettamat tiukat ehdot niin Varkauden tehtaalle kuin sitten vuodesta 1928 kauppalalle ja eri tavoin ryhmitetyille varkautelaisille pyritään jatkuvasti esittämään.

Oli tavallaan luontevaa, että teollisen yhteiskunnan paikallishistoriassa talous- ja sosiaali- sekä väestöhistoria olivat keskeisiä. Siihen ei tarvinnut olla moderni. Tähän aikaanhan uusi historia merkitsi sosiaalihistorian nousua. Oli luontevaa jo tällöin esittää rakenteita, vaikka Antero Heikkinen ja Heikki Ylikangas niitä korostivat vuonna 1971.

On selvää, että Varkauden historia edustaa oman aikansa paikallishistorian kirjoittamisen valtavirtaa. Se on niin sanoakseni sukupolven kirja. Itkosen teos taas selvästi sijoittuu uudempaan sosiaalihistoriaan, jonka aloitti tunnettu sosiaalihistorian tutkija Lawrence Stone arvostelemalla aikaisempaa rakenteiden korostamista varsinkin väestöhistoriassa. Hänen mukaansa rakenteista nousi deterministinen suhtautuminen ja varsinkin vähäväkisten ihmisten ratkaisujen merkitys ja yksilöllisyys hävisivät. Itkosen Varkautelaisten vuosisadassa yksilöiden panos on suurempi ja nimenomaan toimijat ovat tärkeitä. Vaikka Itkonen on peruskoulutukseltaan sosiologi ja voisi siitä lähtökodasta olettaa, että rakenteet nousisivat enemmän esille, niin näin ei tapahdu. Viime aikoina on sosiologiassa, mm. Risto Alapuro on tehnyt sen, kaivattu toimijoita, joiden on katsottu aikaisemmin puuttuneen. Toki Hannu Itkonen on Varkautelaisten historiassa ennen kaikkea historiantutkija ja kirjoittaja.

Itkosen teoksessa eräät tärkeät toimijat, mm. Walter Ahlström, Kuopion liikenteen perustaja Einari Halonen ja myös kylähulluksi luonnehdittava Lassi Vänninen, ovat saaneet oman lukunsa. Sanoisin että 1960-luvun alussa ei Lassi Vännisestä olisi voinut kirjoittaa, ehkä hänet olisi voinut mainita. Silloin Varkaudessa elettiin vahvaa kasvun kautta - sekä yleensä taloudellisen kasvun että paikkakunnan. Uuden yleiskaavan optimistisin versio sisälsi todella muhkeat kasvuluvut. Siihen historiakuvaan ei sopinut Lassi Vännisen kaltainen, siihen sopivat paikkakunnan kehitystä eteenpäin vieneet taloudelliset, poliittiset, tällöin erityisesti työväenliike, ja sivistykselliset voimat.

Toinen erottava tekijä ovat tämän jälkeen tapahtuneet historian aluevaltaukset, joihin kuuluvat mm. naisten, lasten ja poikkeavien historia. Tässä yhteydessä Lassi Vänninen on luonnollinen. Politiikan ja myös työväenliikkeen sekä kansanliikkeiden historian näin vallan tai sitten vuoden 1918 syvän jakautumisen eheytymisen näkökulmasta. Itkosen teos on lähtökohdiltaan ristiriitaisempi ja moni-ilmeisempi. Siinä heijastuu yksilöllisyyden nousu. Sitä voisi luonnehtia postmoderniksi, vaikka käsite on monella tavoin rasitettu. Tutkimuksen arvopohja nousee useasta lähtökodasta, kun vuoden 1963 Varkauden historia lähtee paikkakunnan kasvun ja kehityksen näkökulmasta.

Hannu Itkonen eroaa edellisestä kirjoittajasta myös siten, että hän on syntyperäinen varkautelainen. Hän aistii ilmapiirin ja mentaliteetin, joka pysyi vieraana muulta tulleelle. Toki kuusankoskelaisessa ympäristössä kasvaneelle Varkaudessa oli myös tuttua. Hannu Itkosella on ollut paremmat lähtökohdat ja paremmat lähteet tuoda henkilöitä historiaan.

Itkosen teoksessa tulee esille konkreettinen historiantutkimuksen edistyminen. 1960-luvun alussa ei ollut ilmestynyt Jaakko Paavolaisen terroritutkimuksia, ja siksi Varkauden historiassa liikuin ikään kuin sokossa. Toki sain selville varsinkin punaisen terrorin uhrit ja valkoisen laajuudenkin suurin piirtein, mutta kokonaiskuva suhteessa koko maan lukuihin ei hahmottunut. Itkonen voi nousta Varkauden tapahtumien yläpuolelle. Asian arkaluonteisuus tuntui vielä 1950-luvun lopussa siten, että silloinen kauppalanjohtaja, joka ei ollut paikkakuntalainen, vaan helsinkiläissyntyinen varatuomari Eino E. Salmi, katsoi, ettei ollut viisasta asettaa historiatoimikuntaa. Hänen mielestään siellä ruvettaisiin kiistellen kirjoittamaan vuodesta 1918. Hän ulkopuolisena arvioi, että on parempi kun sen kirjoittaa ulkopuolinen. En tiedä, mitä hävisin ja mitä voitin, ehkä varkautelaisten tukea hävisin.

Luettuani Itkosen tutkimuksen voin todeta, että historiantutkimus muuttuu ja että se on tiettyyn rajaan, mutta vain tiettyyn rajaan, menneisyyteen työnnettyä nykyisyyttä. Se menee eteenpäin. Lohdullista näin vanhakantaisen kirjoittajan näkökulmasta on, että ne peräkkäin luettuina osin täydentävät toisiaan.

Hannu Soikkanen

emeritusprofessori, Helsinki