Työelämän muutetut arvot

Juha Siltala, Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava, Keuruu 2004. 551 s.

1970–1980-luvulla ammattiliittohistoriat henkivät maskuliinista voimankäyttöä ja -näyttöä. Teosten nimissä anottiin, taisteltiin, neuvoteltiin tai pyytämisen sijaan vaadittiin. Vielä muutama vuosikymmen sitten ylevä päämäärä kajasteli horisontissa. Turvallinen elämä oli mahdollista saavuttaa yhdessä. SAK:n 1930-luvulla tuottaman propagandaelokuvan hengessä oltiin liikkeessä, matkalla ”vastusten kautta voittoon”.

Työntekijöiden ja työntekijäorganisaatioiden uho, taistelutahto ja äänekäs edunvalvonta tyssäsivät 1990-luvun talouslamaan. Matka pysähtyi, suunta hukkui, voittoa tai edes torjuntavoittoa ei tavoiteltu, ja väestä tuli kovin hiljaista. Työelämän pelisääntöjen määrittelijöiksi jäivät yritykset. Säästöistä tuli mantra.

Taloudellisilla välttämättömyyksillä perustelemisesta on sittemmin tehty suomalaisessa talouselämässä taidetta. Tehostaminen, joustot ja tuottavuus selitetään sujuvasti säästämisellä. Lamasta aika toki jätti, mutta taloudellisen taantuman aikana rakennetut perustelut ja toimintamallit jäivät ja kehittyvät. Tehoja, joustoja ja tuottavuutta haetaan yhä hurjemmilla säästöillä. Ainoa, minkä annetaan estoitta 2000-luvun työelämässä kulua, on työntekijä.

Paistakoon aurinko aina

Juha Siltalan ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia” iskee työntekijän kulumisen ja kuluttamisen kenttään. Siltala kuljettaa teoksensa hyvinvointivaltioiden kulta-ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Hyvinvointivaltion kultakauden arvomaailmalle oli ominaista sosiaalisen integraation asettaminen talouden tehostamisen edelle. Tämä merkitsi täystyöllisyyden ideaa, työrauhaa ja työelämän reformeja. Säädelty kahdeksan tunnin työaika jätti kahdeksan tuntia myös ihmisenä oloon. Työntekijöiden joukkomittainen sosiaalisen nousun aika – luokkaretki – ajoittuu Suomessa 1960-luvulle ja hyvinvointivaltion laajeneminen aina 1980-luvulle. Siltalan luonnehtimaan palkkatyöläisten kulta-aikaan kuuluivat ”omistetut työpaikat”. Työpaikka oli jotain sellaista, mikä ei joka hetki ollut vaarassa ja sen tarpeellisuutta ei tarvinnut toistuvasti perustella. Palkkakin tuli ilman että rahoitus piti itse hankkia. Lomat ja palkat eivät olleet kiinni yksilöllisestä tinkimisvoimasta. Omistettu työpaikka myös vapautti työntekijät kiinnittämään huomiota välitöntä henkiinjäämistä laajempiin kysymyksiin. Siltala ei väitä kaiken olleen kultakaudella hyvin, eikä edes paremmin, mutta osoittaa taustalla olevan arvomaailman muutoksen.

Sittemmin pääoma aktivoitui, hyperkilpailu sai siivet. Siltalan mukaan kaikki tämä palkansaajien kustannuksella. Suomessa tulot jakaantuivat 1990-luvulla yhä epätasaisemmin. Halpatyöt, osa-aika- ja pätkätyöt sekä sosiaaliturvan heikentyminen ovat tosiasioita. Omistetuista työpaikoista siirryttiin jatkuvan koeajan työpaikkoihin. Kukaan ei voi olla varma työpaikastaan. Ei edes se, joka antautuu hetken tyrannialle ja on aina tavoitettavissa ja reippaana valmiina palvelemaan yritystä. Aina valmis -mentaliteetti johtaa työntekijöiden keskinäisen kilpailukyvyn kohotteluun, ilman että yritys siitä mitään maksaa.

Siltala toteaa palkkatyön tulleen alkujuurilleen, kun sääntelyä puretaan ja yleissitovat työehtosopimukset muutetaan yrityskohtaisiksi. Työsuhde on riisuttu paternalistisesta ja poliittisesta sääntelystä. Riskin yrityksen tappioista kantaa työntekijä. Karkeimmillaan tämä merkitsee, että ravintolatyöntekijän voi kutsua tai jättää kutsumatta töihin sillä perusteella paistaako aurinko vai ei.

Pohjoismaisten työsuhteiden erityisyyden vaalimisen sijaan Siltala tohtii heittää suomalaisen työelämän globaaleihin yhtäläisyyksiin. Globaalikapitalismin mallimaana tunnetun Yhdysvaltojen työelämässä kajastelee huomisen Suomi, sillä Yhdysvaltojen tyyppiset matalapalkka- ja working poor -ilmiöt ovat jo nyt suomalaisten palvelualojen arkea. Siltalan kirjan termein silpputyöntekijöitä ja kertakäyttötyöläisiä. Ja useimmiten työn epävakaus on suhteessa sukupuoleen. Naisista tulee joustotyövoimaa, käytännössä alityöllisiä.

Ääni kantaa

Kirjassa on paljon sitaatteja ja vielä enemmän numeroita. Lukeminen vaatii ajoittain sitkeyttä, mutta palkitsee kyllä. Yli- ja alityöllistettyjen ääni, jonka Siltala antaa kirjassa suorina lainauksina kuulua, on myös kuultu. Kirjaa on kesään 2005 mennessä myyty 16 700 kappaletta. Ja se on paljon. Useasti massiivisen lähdeapparaatin ja 1200 nimikettä sisältävän kirjallisuusluettelon kirja tappaa kertaiskulla suuren yleisön kiinnostuksen. Tämän kynnyksen Siltalan teos on onnistunut ylittämään. Ja jos veikata saa, niin kirja on kiinnostanut nimenomaan toimihenkilönaisia.

Siltalan kovin isku kohdistuu kuitenkin vaikenemisen ja vaihtoehdottomuuden kulttuuriin. Talouselämää ei näillä lakeuksilla uhmata. Siltala rikkoo koodia, hän ei vaikene seurakunnassa. Ja mikä merkittävintä, taloudellinen ja poliittinen eliitti myös kuuli Siltalan. Työelämän huonontajat reagoivat. Ensimmäisten joukossa ehätti parahtamaan valtiovarainministerin eritysavustaja: Pertti Rouhia ryhtyi epäilemään kirjan informanttien edustavuutta ja että onko työelämä ylipäätään huonontunut. Rouhia vannoo turbokapitalismin nimeen, eikä näe työelämässä yli- ja alityöllistettyjä. Lopuksi hän niputtaa Siltalan teesit Marxin ”Pääoman” mukaisiksi, ja tätä kautta kestämättömiksi. Kiva selitys, yleispaha Marx. Siltala kuittasi ja ilmoitti olevansa imarreltu, kuten eittämättä jokainen Marxinsa tunteva.

Myös Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Pentti Vartia on noussut todistamaan. Hänkään ei työelämän huononemista tunnusta, vaan pyrkii vakuuttamaan erilaisilla tuotannon arvon nousun ja väestön demografisilla kehityskäyrillä ihmisten onnellisuutta. Henkeä kohden laskettu tuotto ei ikävä kyllä jakaudu tasan. Hyvä kakku katetaan ETLAn pöytään, paha kakku on arkipäivää työtätekevien arjessa.

Siltalan työelämän huonontumisen historia osui maaliinsa. Eliitin arvostelu nostatti ongelman kiistämisen. Ihan puhtaita jauhoja ei kieltäjällä pussissa ole. Yhdellä kirjalla ei vielä maailmaa muuteta, mutta humanistisyhteiskuntatieteilijöiden sanoissa on voimaa. Kieli on ase, jota sen taitajien pitäisi yleisemmin käyttää.

Anu Suoranta

tutkija, Helsinki