Kirsti Salmi-Niklander: Itsekasvatusta ja kapinaa. Tutkimus Karkkilan työläisnuorten kirjoittavasta keskusteluyhteisöstä 1910- ja 1920-luvuilla. SKS, Helsinki 2004. 552 s.

Karkkila vertautuu Kirsti Salmi-Niklanderin folkloristiikan väitöskirjassa Uuteen Englantiin, Skotlantiin ja Englannin Yorkshireen. Kaikkien näiden alueiden yhteisöillä on vahva kollektiivisen kirjoittamisen traditio, jossa käsinkirjoitetuilla lehdillä on ollut vahva asema. Ilmiön taustalla ei niinkään ole kirjallisen sivistyksen vahva perinne, vaan pikemminkin yhteisön eristyneisyys, marginaalisuus sekä jonkin tyyppinen murrosvaihe. Nämä kriteerit täyttyvät Karkkilassa vuosina 1914–1925, jolloin Högforsin sosiaalidemokraattisen nuoriso-osaston käsinkirjoitettua lehteä “Valistajaa” sananmukaisesti kirjoitettiin. Lehden ilmestymisaikaan ajoittuu monta karkkilalaisiakin enemmän tai vähemmän koskettanutta historiallista käännekohtaa: ensimmäinen maailmansota ja sen jälkeinen Euroopan poliittinen uusjako, Venäjän vallankumoukset ja Neuvostoliiton synty, Suomen itsenäistyminen, kansalaissota, työväenliikkeen jakautuminen ja poliittisten erojen jyrkentyminen, kieltolaki ja sitä seurannut pirtukauppa.

Sujuvasti toteutetussa väitöskirjassaan Salmi-Niklander tarkastelee ideologian ja mentaliteetin suhteita, suullisen ja kirjallisen kulttuurin murrosvaihetta paikallisyhteisössä sekä käsikirjoituskulttuurin merkitystä 1900-luvun Suomessa. Tutkimuksensa päälukujen otsikoiksi Salmi-Niklander on valinnut kolme Valistajassa 1920-luvulla yleistä nimimerkkiä. Kynä-otsikon alla tarkastellaan käsinkirjoitettujen lehtien poetiikkaa, kirjoittamisen käytäntöjä, lajityyppejä, kerronnan keinoja, parodiaa ja ironiaa sekä diskursseja. Otsikon Toveri alla käsitellään Valistajan ideologista sisältöä, suhdetta sotaan ja rauhaan, nuoriso-osaston poliittista radikalisoitumista ja uskonnon vastaisuutta. Kulkurityttö otsikoi sitoutumiseen ja irtautumiseen, työhön, matkoihin ja rakkauteen, liittyviä teemoja.

Kirja on nautinnollista luettavaa sellaisellekin, jolle Karkkila ei ole tuttu. Sen lisäksi, että lukija pääsee kurkistamaan karkkilalaistyöläisnuorten elämään, käsitellään teoksessa ylipäätänsä tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia teemoja. Esimerkiksi ajankohtaiset tutkimuseettiset kysymykset on kirjassa käsitelty mielenkiintoisella tavalla. Salmi-Niklander pohtii sitä, ovatko käsinkirjoitetut lehdet julkaisuja vai yksityisiä dokumentteja. Koskeeko niiden kirjoittajia tekijänoikeus vai tietosuoja? Tekijänoikeuteenhan kuuluu tekijän nimen julkaiseminen, kun taas tietosuoja takaa sen, että ihmisten nimiä ei julkaista. Vaikka lehden kirjoittajat esiintyvät nimimerkillä, on Salmi-Niklander päätynyt siihen, että käsinkirjoitettu lehti on julkaisu ja lehteen kirjoittaneella on tekijänoikeus tekstiinsä. Silti Salmi-Niklander pitää myös tietosuojan mielessään. Usein kirjoittajat ovat piilottaneet identiteettinsä nimimerkin taakse. Salmi-Niklander on kuitenkin pystynyt selvittämään kirjoittajien todennäköisen henkilöllisyyden toimittajatietojen, käsialanäytteiden ja tekstien tyylillisen vertailun avulla. Näitä salapoliisityönsä tuloksia tutkija ei kuitenkaan ole tietosuojasyistä paljastanut. Kirjoittajien taustatietoja käytetään ainoastaan tilastollisesti. Yksilöinä esitellään vain joitakin keskeisiä kirjoittajia, joista Salmi-Niklander on saanut tietoja joko heiltä itseltään tai heidän omaisiltaan. Kirjasta välittyy tutkijan tutkimuskohteeseensa kohdistuva kunnioitus.

Tutkimusaineiston – siis Valistaja-lehden – löytyminen on oma jännitystarinansa. Lehdet oli takavarikoitu heinäkuussa 1926, kun silloisen Uudenmaan läänin Pyhäjärven työväenyhdistysten nuoriso-osastot lakkautettiin kommunistisina ja niiden aineistot takavarikoitiin. 1930-luvun lopussa aineistot palautettiin järjestöille. Lehdet kuitenkin jäivät tuntemattomasta syystä edelleen poliisille. Lehdet lojuivat poliisilaitoksen ullakolla 1980-luvun alkuun saakka, jolloin ne löytyivät muuttosiivouksen yhteydessä. Onneksi lehdet eivät päätyneet kaatopaikalle niin kuin oli ensin määrätty, vaan nimismies antoi eräälle poliisille luvan toimittaa lehdet arkistoon. Aineisto päätyi Karkkilan työväentalolle, jossa se liitettiin työväenyhdistyksen arkistoon. Vuonna 1997 aineisto luovutettiin Työväen Arkistoon.

Kirsti Salmi-Niklanderin mukaan käsikirjoituskulttuuri oli Suomessa itsenäinen ilmaisutapa vielä 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Tapa toimittaa käsinkirjoitettuja lehtiä levisi työväenliikkeen mukana uusiin paikallisyhteisöihin ja uusille yhteiskuntaryhmille. Vaikka painetuilla teksteillä oli tärkeä asema, nuoriso- ja raittiusseurojen käsinkirjoitettujen lehtien määrä jopa kasvoi 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuvuosikymmeniin voimakkaasti. Käsinkirjoitetuilla lehdillä oli omia ilmaisukeinoja ja lajityyppejä, jotka pohjasivat yhtäältä suullisen kerronnan ja toisaalta kaunokirjallisuuden traditioon. Salmi-Niklander toteaakin käsikirjoituskulttuurin muodostavan tärkeän väliportaan painettujen tekstien ja suullisen kulttuurin välille. Käsinkirjoitetuissa lehdissä ei ainoastaan kopioitu tai jäljitelty painettuja julkaisuja, vaan ne mahdollistivat luovan kirjoittamisen ja innovatiiviset kokeilut.

Hanna Snellman

tutkija, Helsinki