Juha Koskinen

HuK., Helsinki

Ruhtinas Pjotr Kropotkin tutkimusmatkalla Suomessa 1871

Pjotr eli Peter Kropotkin (1842–1921) kuuluu maailmanhistoriaan ja maailmankirjallisuuteen. Hänet tunnetaan ennen kaikkea anarkismin aatteellisena kehittäjänä. Vähemmän tunnettua on, että hän oli myös merkittävä maantieteilijä ja geologi. Suuri yleisö tuntee Kropotkinin hänen klassikon aseman saavuttaneista muistelmistaan Anarkistin muistelmat, jonka ensi painos ilmestyi Englannissa 1899 englanninkielisenä. Teos käännettiin pian monille kielille, ja siitä on otettu lukuisia uusintapainoksia. Muistelmat ovat merkittävä ajankuvaus Venäjän oloista ja Euroopan sosialistisesta liikkeestä.

Pjotr Kropotkin 1842-1921.

Ruhtinaanpojan tie Paashikoulusta Siperiaan

Pjotr Kropotkin syntyi Moskovassa vanhaan venäläiseen ruhtinassukuun. Ikivanhalla suvulla oli historiaa, nimeä ja perintöomaisuutta, mutta se oli menettänyt merkitystään Romanovien hallituskaudella. Vuonna 1857 nuori Kropotkin meni 14-vuotiaana Paashikouluun Pietarissa. Elitistinen koulu valmisti sotilas- ja hoviuralle. Siellä vallitsi ankara kuri ja vanhempien oppilaiden pennalistinen mielivalta. Kouluaikana Kropotkin tutustui nousussa olleisiin luonnontieteisiin ja myös kiellettyyn kirjallisuuteen, muun muassa Herzenin teoksiin.

Venäjällä elettiin keisari Aleksanteri II:n uudistuspolitiikan kautta. Koulutusjärjestelmää uudistettiin, maaorjuus lakkautettiin ja hallintouudistuksia pantiin alulle. Kropotkin ihaili aluksi ”vapauttajatsaaria”, mutta suunnan kääntyessä vuoden 1862 tienoilla taantumukselliseksi hän pettyi. Vanhoillisten palautettua asemiaan poliisivalta nousi kukoistukseensa, kotietsinnöistä ja radikaalien vangitsemisista tuli arkea.

Paasheilla oli upseeriksi nimityksensä jälkeen oikeus valita rykmentti, jossa halusivat palvella. Tovereidensa ja opettajiensa suureksi yllätykseksi Kropotkin valitsi palveluspaikakseen Amurin ratsastavat kasakat. Kropotkin toimi 1862–1867 Itä-Siperiassa sekä yksikkönsä upseerina että hallinto- ja tutkimustehtävissä Irkutskissa, Baikalin ympäristössä ja Lena-joen varsilla. Hallintouudistukset, joiden suunnittelussa ja alkuunsaattamisessa hän oli mukana, hautautuivat lopulta turhauttavasti Pietarin virastojen hyllyille. Loppuvaiheessa Kropotkin työskenteli lähinnä maantieteellisissä tutkimustehtävissä.

Pietariin paluunsa jälkeen Kropotkin opiskeli seuraavat viisi vuotta ja teki tutkimustyötä. Laajojen mittausten ja muistiinpanojensa pohjalta hän sijoitti Siperian vuorijonot kartalle huomattavasti aiempaa tarkemmin kohdilleen. Työnsä ansiosta Kropotkin saavutti kuuluisuutta maantieteen piirissä. Hän sai paikan Veänäjän Maantieteellisen seuran fysikaalisen maantieteen osaston sihteerinä.

Geologin-maantieteelliselle tutkimusmatkalle Suomeen

Suomen suuriruhtinaskunta kiinnosti Venäjän luonnontieteilijöitä. Venäjän Tiedeakatemia ja Maantieteellinen Seura lähettivät maahan tutkimusretkikunnan. Tiedeakatemiaa edustivat kenraali, geologi Helmersen ja Siperian tutkija Frederick Schmidt ja jälkimmäistä seuraa Kropotkin. Viborgs Tidningissä kaupunkiin saapuneiden matkalaisten joukossa mainitaan 17.6.1871 tulleina muun muassa kenraali ”Helmensen” ja ”Kroposkin”. Viipurista retkue jatkoi Punkaharjulle. Tutkimuskohteena oli Suomen maaperä siitä löytyvine jääkauden jälkineen. Tästä syystä erityisesti harjut kiinnostivat tutkijoita. Tieteessä jääkausiteoria oli vielä varsin uusi.

Kropotkin lähetti matkakirjeitä havainnoistaan väliaikaisraportteina Maantieteelliselle Seuralle. Seuran julkaisuissa ilmestyi jälkikäteen tiedonantoja Kropotkinin raporteista, ja otteita näistä ilmestyi myös Suomen lehdissä. Nuorta Joensuun kaupunkia Kropotkin kuvaili: Kaupungin paikalla oli 23 vuotta aiemmin ollut vain neljä talonpoikaistaloa. Nyt Joensuu oli kolmen kadun ja 800 asukkaan kaupunki, jossa oli 60 oppilaan koulu, kirjakauppa ja pieni teatteri. Maantieteilijän mukaan kaupunki sai kiittää nopeasta kehityksestään ympäristönsä suuria metsävaroja, täältä alkoi raakapuun tie maailmantalouteen.

Joensuusta Kropotkin suunnisti kaupunkia lähellä sijaitsevalle Höytiäiselle, joka oli geologisesti mielenkiintoinen tutkimuskohde. Järvi oli laskettu 12 vuotta aiemmin, ja Kropotkin tutki viisi vuorokautta veden alta paljastunutta järvenpohjaa. Pohjois-Karjalasta yhden miehen tutkimusretkikunta palasi Viipuriin ja matkasi Helsinkiin, mihin pysähtyi toviksi, kunnes siirtyi edelleen Turkuun. Sitten matkamies ylitti meren ja jatkoi geologisia tutkimuksia Ruotsissa. Siellä hän tapasi myös kuulun suomalaistaustaisen maantieteilijä-tutkimusmatkailija A. E. Nordenskiöldin. Loppukesästä Kropotkin kirjoitti Tukholmasta matkansa jatkosuunnitelmista. Hän aikoi matkata Pohjanlahden itärannikkoa myöten pohjoiseen Raaheen ja edelleen Kajaaniin sekä tutkia Helsinki–Hämeenlinna-radan ja Pietarin-radan varret.

Kropotkin palasi Suomeen jatkamaan tutkimuksiaan. Kaikkialla hän tutki harjuja ja muita luonnonmuodostumia. Muistelmissaan hän kertoo matkustaneensa kaksipyöräisillä vaunuilla ja heiluneensa moukarinsa kanssa sorakuopilla. Tampereen Sanomien matkustavaisten luettelon mukaan pietarilainen Kropotkin saapui kaupunkiin 6.8.1871, ja sanomalehti Hämäläisen mukaan pietarilainen geologi Kropotkin saapui Hämeenlinnaan 7.9.

Häme oli antoisa tutkimusalue, siellä kun oli sekä harjuja että rataosat maan kummastakin tuolloisesta radasta. Rataleikkaukset olivat monin paikoin avanneet harjut kuin valtaisiksi ulkolaboratorioiksi. Hämeenlinnan–Helsingin väliä kohtaan Kropotkin tunsi niin suurta mielenkiintoa, että hän kulki koko sadan kilometrin matkan radanvartta jalan.

Suomen torppareiden kova työ ja laiha elanto

Muistelmissaan Kropotkin kertoo Suomen vaikuttaneen häneen suuresti niin luontonsa kuin kansansakin puolesta. Pitkillä matkoillaan hän tutustui kansanelämään ja yhteiskunnallisiin oloihin eri puolilla maata. Kokemukset ja havainnot mietityttivät häntä ihmisenä yhtä paljon kuin tutkijanakin.

Kropotkinia kosketti suomalaisen talonpojan suuri työtaakka. Talonpoika (ehkä oikeammin torppari) joutui tekemään valtavasti työtä peratessaan ja raivatessaan kivistä maata pelloksi. Kropotkin olisi halunnut varustaa talonpojan uudenaikaisin amerikkalaisin maanviljelykonein. Kannonnostokone olisi ollut viljelijälle suureksi avuksi. Tiede auttaisi maamiestä käyttämään uudenaikaisia lannoitusmenetelmiä.

Kropotkin oli ajatuksissaan valmis kirjoittamaan Suomesta maantieteellisen kirjan ja opettamaan talonpojan viljelemään maata. Mutta talonpoikaparalle ei maksanut mitään vaivaa puhua koneista, kun tällä ei riittänyt kunnolla leipääkään elääkseen sadonkorjuusta toiseen. Kaikkialla näkyi kurjuutta ja kamppailua leipäpalasta.

Luonnon karuudesta Kropotkin siirtyi yhteiskuntaolojen pohdintoihin. Mitä paremmaksi talonpoika sai peltonsa, sitä suurempia veroja hän sai maksaakseen. Maamies perheineen järsi silti, vain kahdesti vuodessa leivottuja kivikovia ruisleipiään, söi runsaasti suolattuja silakoita ja joi kuorittua maitoa. Kansa oli Suomessa kuitenkin opinhaluista. Talonpojalla oli silmää myös luonnonkauneudelle, ja tunteensa hän ilmaisi laululla. Sivistyshalustaan huolimatta talonpojalle ei kirjoista olisi mitään apua, jollei hän olisi itsenäinen viljelijä.

Kropotkinin mukaan korkeatasoisen tieteen teossa liikuttiin ylevien tunteiden maailmassa. Tieteellisen työn, kansan köyhyyden ja alkeellisten olojen välinen ristiriita ahdisti Kropotkinia. Maailman elintarviketuotanto oli tarpeeseen nähden lopulta liian alhainen, minkä vuoksi varat tieteenharjoitukseenkin oli pohjimmiltaan pakko ottaa kansan suusta.

Mielenmuutos ja “yhteiskunallinen tiede”

Vastaisuudessa Kropotkin halusi tehdä vain sellaista tiedettä, jonka tulokset hyödyttäisivät kansan pohjimmaisia kerroksia. Lapsuudenkodissaan Kropotkin oli nähnyt maaorjuuden julmuuden, ruhtinasisällä kun oli tiloillaan ollut toistatuhatta ”sielua”. Siperiassa Kropotkin oli omien kokemustensa pohjalta turhautunut hallituksen uudistushaluun ja -kykyyn sosiaalisten olojen parantamisessa. Uudet ankeat lisäkokemukset Suomesta olivat lopullinen sysäys ruhtinaanpojan kehittymisessä julkivasemmistolaiseksi.

Kropotkin oleskeli Suomessa vuoden 1871 syksyyn. Muistelmissaan hän kertoo astelleensa parhaillaan juuri rakennettua rautatietä pitkin kohti Suomenlahden rannikkoa tarkkaillen huolellisesti ympäristöään löytääkseen siitä ensimmäiset merkit jääkauden jälkeisestä meren rannikosta, kun hän sai sähkösanoman. Venäjän Maantieteellinen seura pyysi häntä sihteerikseen, ja eroava sihteeri kehotti innolla häntä vielä hyväksymään tarjouksen.

Kropotkinin vanhat toiveet olisivat nyt toteutuneet, mutta mieli oli muuttunut. Muut tavoitteet olivat vallanneet ajatukset. Hän harkitsi vakavasti vastausta, ennen kuin sähkötti: ”Lämpimät kiitokseni, mutta en voi valitettavasti suostua.” Kyseinen rautatie oli tietenkin vasta rakennettu Riihimäki–Pietari-rata ja Kropotkin oli astelemassa jossain Salpausselällä.

Kokemukset Venäjästä muutoskyvyttömänä yhteiskuntana olivat syvällisiä. Monen muun sukupolvensa venäläisen tavoin Kropotkin etsi uudenlaista yhteiskuntamallia ratkaisuksi. Hän oli jo vuosia halunnut saada lähempiä tietoja Kansainvälisestä työväenliitosta eli Internationaalista. Venäjän lehdissä liitto mainittiin usein, mutta sen toimintaohjelman sisällöstä ei ollut sallittua puhua.

Kuriositeettina mainittakoon, että Tampereen Sanomissa oli 14.8.1871 uutinen Venäjältä, Netshajevin ryhmän oikeudenkäynnistä. Syytettynä olleet 87 salaliittolaista olivat tunnustaneet olleensa yhteydessä Genevessä päämajaansa pitävän kansainvälisen kapinaliiton kanssa.

Kieltäydyttyään tieteellisestä toimesta Kropotkin matkusti alkukeväästä 1872 Sveitsiin Zürichiin. Siellä hän liittyi Internationaalin paikallisosaston jäseneksi. Hänen elämässään alkoi aivan uusi jakso. Kropotkinista kehittyi ensin sosialisti ja sitten anarkisti.

LÄHTEITÄ

Kirjallisuus

Kropotkin, Pjotr: Anarkistin muistelmat. Erikielisiä painoksia eri vuosilta.

Cahm, Caroline: Kropotkin and the rise of revolutionary anarchism 1872–1886. Cambridge 1989.

Sanomalehtiartikkelit

Helsingfors Dagblad 24.8.1871

Hufvudstadsbladet 24.8.1871

Nya Pressen 15.3.1883

Finlands Allmänna Tidning 19.4.1872

Morgonbladet 14., 16. ja 18.8.1873

Kirjoittaja on helsinkiläinen hum. kand.