Maria Lähteenmäki

FT, akatemiatutkija

Kansankodin rakentajanaiset

Liike- ja Virkanaisten Kansallisliitto julkaisi toukokuussa 1949 teoksen “The Finnish Women”, jonka tarkoituksena oli avata ulkomaalaisille lukijoille muutamia näkökulmia suomalaisten naisten humanitääriseen työhön. Samalla tekijät toivoivat, että teos auttaisi ymmärtämään paremmin Suomea ja suomalaisten naisten työpanosta kodeissaan ja yhteisöissään. Liiton puheenjohtajan, maisteri Anni Voipio-Juvasin kirjoittama esipuhe alkaa hieman yllättäen kuvauksella sosiaalidemokraattisen naisliikkeen grand old ladystä, Miina Sillanpäästä. Tämän lähes 83-vuotiaan torpparin tyttären, entisen tehtaalaisen, piian ja ensimmäisen naisministerin ylevä esiintyminen Helsingin yliopiston juhlasalissa professorien rinnalla helmikuussa 1949 oli ollut komeaa katseltavaa: Sillanpää oli noussut pohjalta huipulle ja siitä hänet palkittiin Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinnolla. Miina Sillanpään urakehitys oli kirjoittajan mukaan konkreettinen osoitus suomalaisesta demokratiasta ja sukupuolten tasa-arvosta. Merkittävää tässä on se, että ulkomaalaisille esiteltiin juuri työläisnainen suomalaiseksi ihannenaisen malliksi.

Uusi yritys politiikan näyttämölle

Edellä oleva esimerkki kuvaa yleisemminkin niitä tulevaisuuteen luottavia ja suomalaisen naisliikkeen yhtenäisyyttä korostavia ajatuksia, joita yhteiskunnallisesti aktiiveilla naisilla oli heti toisen maailmansodan jälkeen. Sotaa edeltävä kausi, sisällissodasta lapuanliikkeen nousuun, oli ollut monessa suhteessa raskasta aikaa naispoliitikoille. Jo eduskuntavaalit 1919 olivat olleet pettymys: läpi oli päässyt 17 naista, joista porvarillisia naisia oli vain seitsemän. Kaikkien aikojen pohjanoteeraus koettiin 1930 vaaleissa, jolloin eduskuntaan valittiin ainoastaan 11 naista, joista vain neljä oli porvarisleiristä. Vaikka kaikissa sotienvälisellä kaudella järjestetyissä vaaleissa vasemmiston naisilla oli enemmistö, eivät he kyenneet sitä täysipainoisesti käyttämään hyväkseen työväenliikkeen sisäisten linjariitojen vuoksi, näin etenkin 1920-luvulla. Sitä seuranneen vahvan oikeistosuuntauksen aikana porvarilliset naiset jäivät kotiin ja vasemmiston naisten työ liukui yhä selvemmin vallan keskiöstä (missä se oli ollut vielä vuosisadan alussa) poliittisen vallankäytön marginaaliin.

Näissä oloissa ei ollut ihme, että sodan jälkeen naisliike pyrki saamaan uutta puhtia toimintaansa. Aivan helppoa se ei ollut. Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa naiset saivat tyytyä samaan paikkamäärään kuin 1919 vaaleissa eli 17:ään. Se oli kaksi paikkaa vähemmän kuin ensimmäisissä 1907 vaaleissa. Porvarispuolueiden naisten hiljaiselo jatkui edelleen: eduskuntaan tuli valituksi vain yksi maalaisliittolainen ja rkp:läinen sekä kaksi kokoomuslaista naista. Ruotsalaisen kansanpuolueen naisille jälleenrakennuksen aika oli erityisen heikkoa: puolue ei saanut yhtään naista läpi 1954-66 vaaleissa. Maalaisliiton naiset sen sijaan alkoivat nousta verrattuna heikkoon autonomian ja sotienvälisen ajan tilanteeseen. Tuolloin maalaisliittolaisia naisia oli pääsääntöisesti vain yksi kulloisillakin valtiopäivillä. Puolueen valtakunnallinen naisjärjestö perustettiin 1941 ja rekisteröitiin heti sodan päätyttyä, mikä lienee innostanut naisia aktiivisempaan toimintaan myös valtakunnanpolitiikassa.

Vasemmistopuolueiden paikkajako muuttui sodan jälkeen merkittävästi, kun kommunistinaiset marssivat väellä ja voimalla politiikan näyttämölle ja suoraan eturiviin. Vuoden 1945 vaaleissa sosiaalidemokraattisia naisia valittiin seitsemän ja Skdl:n kuusi. Myöhemmissä jälleenrakennuksen ajan vaaleissa sosiaalidemokraatit pitivät pintansa vasemmistonaisten keskinäisessä mittelössä, vaikkakin 1951 ja 1958 vaaleissa paikkaluku heillä ja kansandemokraattisilla naisilla oli sama eli yhdeksän. Vasta 1962 vaaleissa kansandemokraattien määrä ylitti sosiaalidemokraattisten naisten lukumäärän. Tähän oli selkeä syy: sosiaalidemokraattinen naisliike jakaantui puoluehajaannuksessa kahtia ja kaksi sosiaalidemokraattia nousi eduskuntaan Tpsl:n riveistä.

Kaiken kaikkiaan naiskansanedustajien lukumäärä ja osuus vaihtelivat sodan jälkeen seuraavasti:

Lkm % Sdp Skdl Tpsl Ml Kok Rkp Lib

1945 17 8,5 7 6 - 1 2 1 -

1948 24 12,0 9 5 - 3 5 1 1

1951 29 14,5 9 9 - 4 5 1 1

1954 30 15,0 12 7 - 5 4 - 2

1958 28 14,0 9 9 - 5 4 - 1

1962 27 13,5 6 9 2 4 4 - 2

Jos Miina Sillanpää ahmi kiitosta ja kunniaa sodan jälkeen niin omiltaan kuin porvarisleiristäkin, oli kommunistinaisten valovoimaisin tähti jälleenrakennuksen aikana 1945 vaalien äänikuningatar Hertta Kuusinen. Hän oli todellisuudessa merkittävin poliittinen naisvaikuttaja sodan jälkeen. Hän toimi eduskunnassa kaikkiaan 26 vuotta, minkä lisäksi hän oli 1950-luvulla Skdl:n pääsihteeri, asema, johon muiden puolueiden naisilla ei omissa piireissään ollut mitään asiaa. Kuusisella oli perheperinteitä parlamenttityöstä. Hänen isänsä, Otto Ville Kuusinen, oli ollut valtiopäivillä autonomian aikana kolmeen otteeseen.

Lapset rakennustyömaalla. Perheellisten naisten vapauttaminen palkkatyöhön ei sujunut ongelmitta. Päivähoitopula näkyy Käpylän vanhainkodin rakennustyömaalla 2.9.1950. Kuvassa Anneli Siivonen, Inga-Kaarina Leijo ja Oili Leijo. Kuvaaja Yrjö Lintunen. Kansan Arkisto.

Skdl:n uusi poliitikkonaisten joukko oli muutenkin poikkeuksellisen kiinnostava. Kommunisteja olivat Kuusisen ohella tamperelainen Elli Stenberg, porilainen Olga Terho ja helsinkiläinen Tyyne Tuominen. He kaikki tulivat eduskuntaan vankilasta. Myös kaksi muuta Skdl:n kansanedustajanaista, sosiaalidemokraateista loikannut Kaisu-Mirjami Rydberg ja Anna Nevalainen, liittyivät Skp:een. Kuusisen tapaan Stenberg täytti kaikki keskeiset kunnon kommunistin kriteerit: hän oli opiskellut ja työskennellyt opettajana Neuvostoliitossa 1920-luvulla, maanalaisuuden kaudella hän oli vankilassa poliittisista syistä ja toisen maailmansodan aikana turvasäilössä. Myös Terho ja Tuominen olivat vankilassa 1930-luvulla ja jälleen sodan aikana.

Kaiken kaikkiaan kansankodin rakentajiin lukeutui hyvin erilaisen poliittisen arvomaailman omaavia naisia. Skdl:n riveihin kuului vuoden ajan myös virolaisen asianajajan tytär, kirjailija ja sittemmin Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki. Porvarillisista naisista pitkäaikaisia poliittisia naisvaikuttajia tulivat olemaan maisteri Margit Borg-Sundman ja insinööri Anna-Liisa Linkola kokoomuksesta, presidentin tytär, agronomi Kerttu Saalasti maalaisliitosta sekä edistyspuolueesta liberaaleihin siirtynyt toimittaja Irma Karvikko ja historianopettaja Armi Hosia. Sosiaalidemokraattien Sillanpäätä nuorempia tähtiä olivat muun muassa Tyyne Leivo-Larsson ja Meeri Kalavainen, jotka astuivat estradille 1948 vaaleissa. Seuraavalla vuosikymmenelle heidän rinnalleen nousi Sylvi Siltanen.

Ministerinpaikat aukenevat

Vaikka naisten eduskuntapaikkojen kasvu tuntui etenevän nihkeästi, tapahtui sodan jälkeen selkeä henkinen läpimurto naispoliitikkojen urakehityksessä: ministerinpaikat alkoivat avautua myös heille. Kansainvälinen Miss Suomemme, Miina Sillanpää, oli tosin avannut tämänkin kentän jo 1926 ja häntä vielä aikaisemmin, kapinavuonna 1918, ministerin salkkua olivat kantaneet sosiaalidemokraatit Hilja Pärssinen ja Hanna Karhinen. Jälkimmäisiä virallinen historiankirjoitus ei tosin ole tunnustanut ministeriksi. Nyt, toisen maailmansodan ankarien sotakokemuksien jälkeen, otettiin kuitenkin askel, joka tuli merkitsemään uuden ulottuvuuden ja vaikutusväylän avautumista naispoliitikoille. Vuosien 1945-65 välisenä aikana kaikkiaan yhdeksän naista pääsi tähän merkittävään tehtävään. Tämä oli kuitenkin vasta alkua: 1966-86 naisministereitä oli jo 14 ja 1987-2003 kaikkiaan 32. Ministerinpaikkojen lisäksi poliitikkonaisille alkoi avautua myös korkeita virkapaikkoja, mitkä omalta osaltaan herättivät naisissa kasvavaa kiinnostusta poliitikon ammattia kohtaan.

Tyyne Leivo-Larsson toimi v. 1948 pääministeri Reino Kuuskosken sijaisena tämän Yhdysvaltain matkan aikana. Kuva: Työväen Arkisto.

Vasemmiston naiset aloittivat ministeriurat ennen sotaa ja näin tapahtui myös sodan jälkeen. Hertta Kuusinen nimitettiin toukokuussa 1948 salkuttomaksi ministeriksi valtioneuvoston kansliaan ja Sdp:n Tyyne Leivo-Larsson toiseksi sosiaaliministeriksi heinäkuussa samana vuonna. Leivo-Larssonin ministeriputki jatkui menestyksellisesti siihen saakka kunnes hän siirtyi ensimmäiseksi naispuoliseksi suurlähettilääksi Osloon 1958. Kokoomuksen ensimmäinen naisministeri astui toimeensa vasta 1962, jolloin 1930-luvulla eduskuntauransa aloittanut Kyllikki Pohjala valittiin ministeriksi. Maalaisliiton ensimmäinen naisministeri valittiin 1953.

Hyvinvointia koko kansalle

Sotaa seuraavana parinakymmenenä vuotena Suomen elinkeinorakenne uusiutui nopeammin kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Sekä maalaisyhteisöjen että kaupunkien yleisilme muuttui rajusti: maaltamuutto, siirtolaisuus, viestimien ja autoistumisen kehitys ja kulttuurinen murros muunsivat väkisin agraarista ja osin sodan runtelemaa Suomea uuteen muotoon. Tämä muutos näkyy hyvin myös eduskuntatyössä. Naisten harjoittaman politiikan pääpaino oli koulutusjärjestelmän kehittämisessä: uudistustyössä hyöri 1940-50-luvulla ainakin neljä koulukomiteaa. Merkittävä uudistus tällä saralla oli kunnallisten keskikoulujen perustaminen 1957, mikä tuli olemaan lähtölaukaus vielä suuremmalle koulujärjestelmän demokratisoimispyrkimykselle, peruskouluun siirtymiselle.

Toinen paljon huomiota saanut työsarka oli pyrkimys vapauttaa perheelliset naiset palkkatyöhön. Naimisissa olevien naisten asema oli puhututtanut naisedustajia jo ensimmäisistä valtiopäivistä alkaen. Se olikin ymmärrettävää, sillä vaimot olivat miestensä holhouksenalaisia aina vuoden 1930 avioliittolain uudistamiseen saakka. Sen jälkeen kun myös vaimot olivat saaneet täydet kansalaisoikeudet, alkoi heidän puuhaamisensa työmarkkinoille. Lama- ja työttömyyskausina ja oikeistosuuntauksen aikana tämä pyrkimys hieman heikkeni, mutta olojen tasaannuttua se jatkui entistä innokkaammin. Päivähoito- ja kodinhoitajajärjestelmän kehittäminen olivat keskeisiä osia tässä politiikassa. Ammatissa toimivia naisia oli Suomessa 1910 noin 36 % ammatissa toimivasta väestöstä, 1970 osuus oli 42 %. Suurin muutos koski nimenomaan naimisissa olevien naisten palkkatyöläisyyden kasvua, joka alkoi jo 1910-luvulla.

Sodanjälkeiseen uudistuspolitiikkaan kuului myös huomion kiinnittäminen vanhusten asemaan ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan nimissä myös raja- ja syrjäseutujen väestön heikkojen elinolojen korjaamiseen. Muun muassa poliittiset naisjärjestöt alkoivat 1950-luvulla perustaa valtakunnallisia liittoja aikaisemmin luotujen paikallisten vanhainkotiyhdistysten kattojärjestöiksi. Kehitysalueiden oloja alettiin kartoittaa moninaisten komiteoiden voimin ja ensimmäiset varsinaiset kehitysaluelait laadittiin pahimpaan rakennemuutoksen aikaan 1960-luvulla. Vasemmistopuolueiden naisten toiminta oli kaiken kaikkiaan 1940-50-luvulla hyvin kotikeskeistä ja sosiaalipoliittista: perheenemäntien talvipäiviä, ensikotitoimintaa, vanhustyötä, kotitalousvalistusta. Politiikan painopiste muuttui selvästi 1960-luvulle tultaessa. Kotitalouskurssit saivat jäädä historiaan ja poliitikkonaiset alkoivat suuntautua avarammille vesille: sosiaalisen työn ja opetuksen kehittämisen rinnalle nousivat yleinen talouspolitiikka, ulkopolitiikka, kehitysaluekysymykset.

Vuoden 1966 vaalit tulivat olemaan näiden uusia linjauksia vetävien naispoliitikkojen kannalta merkittävät: eduskuntaan tuli valituksi kaikkiaan 33 naista, mutta parempaa oli vielä tulossa. Vuoden 1970 “naisvaaleissa” ylittyi ensimmäisen kerran 20 %:n naisosuuden raja. Vasemmiston näkökulmasta tilanne muuttui sikäli, että nyt myös oikeiston naiset rynnivät politiikan kentälle aikaisempaa huomattavasti aggressiivisemmin. Jos tarkastellaan naiskansanedustajien poliittista jakautumista pitkällä, vuosien 1907-2003 perspektiivillä, havaitaan, että vuoden 1962 vaalit olivat ensimmäiset, jolloin eduskunnan naisenemmistö vaihtui oikeistolaiseksi. Sitä ennen ainoastaan ensimmäisissä vaaleissa (1907) oikeiston naisilla oli yhden paikan enemmistö. Vuoden 2003 vaaleissa sosiaalidemokraatit saivat eduskuntaan 24 naista, mutta vasemmistoliitto - jonka poliittisiin perinteisiin on kuulunut vahva naisedustus - ainoastaan viisi naista eli 26 % puolueen edustajista. Oikeiston naisia valtiopäiville tuli valittua 46 eli 61 % naisedustajista. Kun sodan jälkeen kansankodin rakentajanaiset olivat valtaosaltaan vasemmistolaisia, ovat euro-Suomen rakentajat paljon oikeistolaisempia. He ovat selvästi myös vähemmän sitoutuneita naisjärjestöihin, he ovat koulutetumpia, kielitaitoisempia ja taloudellisesti hyvinvoivempia kuin sodanjälkeiset kollegansa. Suomalaisen yhteiskunnan ja poliittisen ilmapiirin radikaali muutos sodanjälkeisestä kaudesta näkyy heidän profiileissaan erityisen hyvin. Kuitenkin, mikäli liike- ja virkanaiset valitsisivat nykypäivän naispoliitikoista kansainvälisille areenoille edustavaa Miss Suomea, olisi se epäilemättä edelleen sosiaalidemokraatti: monien rajojen rikkoja ja rakentaja presidentti Tarja Halonen.