Mikko Majander

VTT, SDP:n historiankirjoittaja

Irti punamullasta?

Rapsodia SDP:stä ja maalaisliitosta 1950-luvulla

Suomen historiaa jäsennettäessä on totuttu pitämään toista maailmansotaa sellaisena taitekohtana, jonka jälkeen kaikki muuttui niin sisä-, ulko- kuin yhteiskuntapolitiikassa. Mutta menneisyyttä voi hahmottaa toisinkin. Kansainvälisesti vertailtuna Suomen poliittisen järjestelmän jatkuvuudet yli sotavuosien murroksen pistävät suorastaan silmään.

SDP:n vaalijuliste vuoden 1954 eduskuntavaaleissa. Kuva: Petri Tanskanen, Työväen Arkisto.

Yhtä keskeistä pitkää kaarta voisi kutsua punamullan Suomeksi. Se alkoi vuonna 1937, kun politiikanteon uudeksi lähtökohdaksi hyväksyttiin, ettei maata voitu loputtomiin rakentaa sisällissodan määrittämien leirien pohjalta vaan yhteistyölle yli valkoisten ja punaisten blokkirajan.

Tiensä päähän tämä punamulta tuli 50 vuotta myöhemmin, jolloin ulko- ja sisäpoliittiset esteet sen vaihtoehdoille olivat murentuneet. Idänsuhteista ei ollut enää diskriminoimaan eri puolueita. Samalla Suomi oli avautumassa siitä suljetusta systeemistä, jossa sosiaalidemokraatit ja maalaisliitto/keskustapuolue olivat voineet jakaa kasvavaa kansallista kakkua omille taustaryhmilleen.

Punamulta oli suomalainen versio työläisen ja talonpojan liitosta, joka kuuluu 1900-luvun poliittisen historian suuriin iskulauseisiin. Klassisessa muodossaan sitä maalattiin pitkään vain pätkittäin (1937–39 ja 1951–58), ennen kuin koalitio vakiintui vasta 1970-luvulla kansanrintamahallitusten jatkeena. Ja kaikkiin näihin vaiheisiin liittyi ankaraa keskinäistä kähinää, väliin ottopoika-, virkamies- tai vähemmistöhallituksilla maustettuna.

Mutta lukuisista poikkeuksista huolimatta perusjännite kantoi. Toimivaan hallituskoalitioon tarvittiin sekä demokraattiset sosialistit huolehtimaan työläisistä ja palkansaajista että keskustapuolue edustamaan maaseutuväkeä ja porvarillista Suomea.

Yhteistyö

Punamullan olemus hahmottuu hyvin esiin 1950-luvun alkupuolen hallituskuvioista. Takana oli toistakymmentä vuotta poikkeuksellista aikaa. Sotavuosina puoluepolitiikka oli hautautunut laajaan kansalliseen koalitioon, ja rauhaan oli sopeuduttu kolmen suuren yhteistyöllä. K.-A. Fagerholmin ja Urho Kekkosen vähemmistöhallitusten aikana taas kävi selväksi, ettei pitkäjänteistä politiikkaa voitu harjoittaa ilman vakaata parlamentaarista enemmistöä.

SDP:n piirissä vallitsi vahvana käsitys, että punamulta oli se perusmalli, jonka puolue oli jo 1930-luvulla omaksunut tavoitteekseen. Yhteistyö maalaisliiton kanssa ymmärrettiin luonnolliseksi liittoutumaksi, sillä pitihän yhteisestä ohjelmasta olla helpompaa sopia pienviljelijäin, maatyöläisten ja muiden palkansaajien kesken kuin porvarien tai kommunistien kanssa.

Tästä näkökulmasta katsoen sodassa syntyneen aseveliakselin merkitystä on korostettu liiaksi. Työväestön mentaalisessa maisemassa kokoomus miellettiin vielä pitkään samaan kategoriaan työnantajien kanssa kovaksi oikeistoksi. Yhteisten rintamakokemusten sijaan muistettiin esimerkiksi lapualaisaikaa, jolloin esitettiin vaatimuksia jopa sosiaalidemokraattisen puolueen lakkauttamisesta.

Tai sisällissotaa, kuten puolueneuvoston jäsen Konsta Mikkonen Kainuusta, jolla oli kokoomuksesta selvä mielipide: ”se puolue on synnissä siinnyt ja syntynyt.” Myös SDP:n puheenjohtaja Emil Skog tunsi ”hyvin suurta epäilystä koko kokoomukseen nähden. Se livertelee kauniisti. Niin liverteli vuonna 1917:kin – mutta 1918 kävi kurkkuun kiinni.”

Punamulta oli ensisijainen vaihtoehto yhtä lailla Fagerholmille kuin politiikkaan vankilasta palanneelle Väinö Tannerille, jonka mielestä maata ei voitu onnellisesti hallita ilman sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton yhteistyötä. Arvioiden takana oli politiikan huipulla pitkään rutinoitunutta kokemusta, jossa henkilötason antipatiat tai kilpailuasetelmat saivat väistyä laajempien perspektiivien tieltä.

Historiaa on kirjoitettu niin voimakkaasti sosiaalidemokraattien ja Kekkosen välisen kilpailun näkökulmasta, että toisenlaiset vivahteet ovat jääneet vastakkainasettelun varjoon. Parin vuoden pätkä punamultayhteistyötä tammikuusta 1951 alkaen tarjoaa esimerkiksi vaiheen, jolloin SDP ei mitenkään ensisijaisesti kammennut Kekkosta pääministerin paikalta.

Vastaavasti Kekkonen teki monessa kysymyksessä rajusti töitä sen eteen, että maalaisliiton oikeistosiipi ja MTK saatiin taipumaan sosiaalidemokraatteja tyydyttäviin kompromisseihin. Näistä ponnisteluistaan pääministeri sai myös tunnustusta sekä SDP:n hallitusryhmästä että puolueen kentältä.

Epäluottamus

Miksi tämä yhteistyö sitten ajautui avoimeen välirikkoon vuonna 1953? Vastaukseksi voi hahmottaa ainakin kuutta tekijää, joiden taustalla on rakenteellisena ulottuvuutena poliittinen valtapeli, sekä puolueiden että henkilöiden välillä.

Ensinnäkin i) punamultaa sovellettiin käytäntöön ankarassa etujärjestöjen paineessa. MTK ja Kekkosen vastustajat maalaisliitossa mobilisoivat tyytymättömyyttä tunnuksilla, joissa vaadittiin sulkua myöntyväisyydelle sosialistien edessä. SDP:n puolella oltiin vastaavassa helteessä ammattiyhdistysliikkeen taholta.

Puolueneuvostossa oli keväällä 1953 ”ruusujen sodan” makua, kun SAK:n pääsihteeri Olavi Lindblom kritisoi sosiaalidemokraattisten ministerien liiallista pehmeyttä. Penna Tervo huomautti jyrkkyyttäkin löytyneen, kun neljään otteeseen oli ajettu omia tavoitteita läpi hallituskriisillä uhaten.

Myös Väinö Leskinen suositteli vielä tässä vaiheessa malttia puhuen samaan hengenvetoon vakauttamisen kanssa nöyryydestä ja alistuvaisuudesta. Raflaavampien tavoitteiden esittäminen sopi hänestä paremmin ammattiyhdistysliikkeen luonteeseen kuin puolueelle, jonka tuli varoa kiristämästä asetelmaa liiaksi.

SAK:n paine oli omiaan ruokkimaan ii) sosiaalidemokraattien keskuudessa muutoinkin vahvistunutta käsitystä siitä, että maalaisliittoon ei voi luottaa. ”Kepu pettää aina!” on tuttu fraasi myöhemmiltä ajoilta, mutta sen henkinen pohja löytyy näiltä 1950-luvun alun vuosilta.

SDP:n näkökulmasta hallituskumppani ajoi häikäilemättömästi maataloustuottajien intressiä, mutta pyrki vesittämään sosiaalidemokraateille tärkeitä ratkaisuja, sellaisiakin, jotka sisältyivät hallitussopimukseen. Puolueen arvovalta ei kestänyt pitkän päälle sitä, että sen ministereihin suhtauduttiin kuin ottopoikiin.

Ilmapiiriä myrkytti myös iii) keskinäinen sanasota. Yhteistyöhön ryhdyttäessä oli tulkittu kuuluvaksi asiaan, että molemmin puolin pyritään hillitsemään hallituskumppanin haukkumista. Malttia riitti noin vuoden päivät, kunnes julkisuuteen nousi joukko skandaaleja, jotka olivat liian herkullisia jättää käyttämättä kilpailijan lyömiseen.

Opposition ohella myös maalaisliitossa otettiin riemu irti siitä, että Tervo erehtyi esiintymään juovuksissa sotakorvausten päättymisjuhlassa Messuhallissa. Sen päälle pari SDP:n ministeriä joutui eroamaan hallituksesta vanhan salaputkijutun vuoksi. Puolueen niskaan yritettiin kaataa myös niin sanottujen hyväntekeväisyyskauppojen epäselvyydet, joita tosin löytyi muidenkin tililtä.

Maalaisliitossa erityisesti Veikko Vennamo esitteli varhaista kutsumustaan rötösherrajahtiin. Sosiaalidemokraatit näkivät näiden ikävien sattumusten paisuttelussa sairaalloisia piirteitä, joilla yritettiin häpäistä koko SDP puolueen vaikutusvallan rajoittamiseksi.

Sosiaalidemokraatteja hiersi myös se, että iv) Kekkonen pyrki varaamaan ulkoasioiden hoidon kauppapolitiikkaa myöten omaksi reviirikseen. Pääministeri saattoi vetäistä pyjamansa taskusta merkittävän ulkopoliittisen puheen, jonka valmistelusta oli presidentti J. K. Paasikiven lisäksi paremmin perillä Neuvostoliiton edustajat kuin hallituksen ulkoasiainvaliokunta.

Tällaisissa välistävedoissa heijastui v) presidenttipeli, joka yli 80-vuotiaan Paasikiven sairastellessa sai jo akuutteja muotoja. Monen silmään Kekkonen oli kolminkertaisena pääministerinä päässyt kasvattamaan arvovaltaansa kohtuuttomiin mittoihin, eikä SDP:n ministereistä tuntunut löytyvän hänelle riittävän jämäkkää vastapainoa.

Urho Kekkonen ja Väinö Leskinen. Kuva: Työväen Arkisto.

Välirikko

Punamullan sisään ladatut jännitteet käänsi kriisiksi vi) taloudellinen laskusuhdanne. Kompromissipolitiikka alkoi takertua kurkkuun, kun sen kyytipojaksi ei ollut lisää jaettavaa eri osapuolille.

Kekkonen sitoutui talouspolitiikassa deflatoriseen ohjelmaan, joka myötäili työnantajien ja oikeiston toiveita. Siinä esitettiin valtion menojen supistamista tavalla, johon sosiaalidemokraattien ei voitu tosissaan uskoa suostuvan. Punamulta kaatui kesällä 1953, mutta pääministeri itse jatkoi keskustalaisen vähemmistöhallituksen voimin.

Kun Kekkonen oli aikaisemmin pannut itsensä peliin sosiaalidemokraattien kanssa harjoitettavan yhteistyön puolesta, niin miksi hän nyt käänsi kelkkansa? Huoli maan taloudesta oli varmasti aito, mutta linjaukseen taisi sisältyä myös taktisia laskelmia. Pääministerillä kun oli tarve parantaa mainettaan porvarien silmissä, ei vähiten tulevia presidentinvaaleja ajatellen.

SDP:ssä uusi tilanne oli toisille järkytys ja toisille tilaisuus. Punamultamiehet pitivät mysteerinä, miksi maalaisliitto oli ryhtynyt yhtäkkiä koukkaamaan oikealta ohi jopa kokoomuksesta ja työnantajista. Skogin mielestä poliittinen elämä oli mennyt sekaisin; panokset olivat suuret ja asialla ”hurjia häikäilemättömiä miehiä, jotka osaavat melko lailla pelaamisen taidon”.

Asetelma oli kuin katettu Leskiselle, johon sosiaalidemokraattien keskuudessa saatettiin viitata pienellä pilkalla ”meidän suurmiehenämme”. Puoluesihteeri oli myös kuullut kutsumuksen ja valmis haasteeseen, kuten hänen tokaisustaan puolueneuvostolle saattoi tulkita: ”Kyllä se arvovalta Kekkosenkin ympäriltä joskus karisee!”

Nyt oli aika tehdä profetiasta totta. SDP omaksui kesällä 1953 johtoajatukseksi osoittaa, että Suomessa voitiin politiikkaa hoitaa muutenkin kuin Kekkosen ja maalaisliiton johdolla. Uutta hallituspohjaa etsittäessä harkittiin taktista avausta jopa kommunisteihin päin, mutta sille eivät lämmenneet sen paremmin omat kuin amerikkalaiset ystävät.

Jäljelle jäi yhteistyö oikeiston kanssa, jota Leskinen lähti myymään sosiaalidemokraattien keskuuteen. Hän vakuutti kokoomuksen muuttuneen 1930-luvun ajoista ja suhtautuvan hallituskipeyttään joustavasti ohjelmallisiin kysymyksiin. Tanner antoi tukea haukkumalla epäluotettavan maalaisliiton kapeakatseisuutta: ”he näkevät maailman semmoisena, kuin se heidän navettansa katolta näkyy”.

Skoginkaan ei auttanut kuin niellä vanhat ennakkoluulonsa ja asettua puolustamaan liittolaisten hakemista oikeistosta, sillä muuten ”joudumme enemmän tai vähemmän Kekkosen koron alle”. Tavoitteena ei kuitenkaan ollut haudata punamultaa, vaan ainoastaan asettaa rajat maalaisliiton ylivallalle. Myös Leskinen linjasi, kuinka pysyvä diskriminointi ei olisi vain taktisesti vaan myös aatteellisesti ja parlamentaarisesti väärin.

Kenttäväki epäili herrojen kanssa marjaan lähtemistä, sillä siinä saattoi työmieheltä mennä ”sekä marjat että ropeet”. Eikä sitä ollut tehdassaleissakaan helppoa selittää, miksi sosiaalidemokraatit halusivat yhteistyötä kokoomuksen kanssa. Mutta toisaalta maalaisliitto oli pohjoiskarjalaisen Eino Romppaisen sanoin ”monijyväinen letukka”, jota sieti pitää vähän karanteenissa ja kylvettää ennen saunassa käyntiä.

Taistelu

Sosiaalidemokraattien ajama vallankeikaus jäi syksyllä 1953 puolitiehen. Pääministeriksi nousi kyllä heidän toivomansa Sakari Tuomioja, mutta tämän ei onnistunut koota enemmistöhallitusta. Oikeistovoimiin nojanneen puolipoliittisen toimitusministeristön tärkeimmäksi tehtäväksi tuli luotsata maa uusiin vaaleihin.

Ennen kuin niihin päästiin, SDP:ssä seurattiin lojaalista oppositioasemasta käsin kiinnostuneena, kuinka ulkopolitiikan hoito sujui pitkästä aikaa ilman Kekkosta. Heijastuisiko hänen sivuuttamisensa idänsuhteisiin, niin kuin moneen kertaan oli viitattu ja pelätty presidenttiä myöten.

Helpotus oli suuri, kun Tuomiojan hallitus sai nopeasti sovituksi Suomen ja Neuvostoliiton välisestä kauppavaihdosta ja muistakin järjestelyistä. Moskova osoitti näin säilyttävänsä toimivat vaihtoehdot myös sen tilanteen varalta, että sen suosikki joutuisi Helsingissä sivuraiteelle.

Sosiaalidemokraatit hymisivät tyytyväisyyttään, kun idänkortti näytti menettävän merkitystä poliittisena lyömäaseena. Kekkosen ja maalaisliiton muistuttaminen kaiken katoavaisuudesta oli siten hyvällä alulla. Hankkeen varsinainen koetinkivi oli kuitenkin maaliskuulle 1954 määrätyissä eduskuntavaaleissa, joiden tuloksesta riippui paljon, myös punamullan tulevaisuus.

Vaalikampanjasta tuli kiihkeä hegemoniataistelu, joka päättyi ratkaisemattomaan tasapeliin. SDP säilytti asemansa suurimpana puolueena ja sai yhden lisäpaikan, mutta maalaisliitto voitti kaksi, kasvatti äänisaalistaan kilpailijaansa enemmän ja työntyi paikkamäärässä lähes rinnalle. Kokoomus taas kärsi selvän tappion.

Korkeisiin odotuksiin nähden tulos oli sosiaalidemokraateille suuri pettymys. Tällaisen tuloksen varassa oli vaikea haastaa punamultaa ainoana mahdollisena enemmistöhallituksen pohjana, vaikka Leskinen yritti yhä pitää esillä yhteistyötä kokoomuksen kanssa.

Käytännössä SDP tyytyi lähinnä blokkaamaan Kekkosta, johon kohdistui nyt kaikki kamppailussa kertynyt kauna. Leskinen kiteytti henkilökohtaisen kokemuksensa pohjalta, kuinka Kekkonen oli häikäilemätön, epäluotettava ja maan kannalta vaarallinen, ”sekä poliittisesti että maalaisliiton johtajana sosialidemokratian vihamies numero I”. Tällaista miestä ei voitu hyväksyä pääministeriksi, vaikka hän osoitti valmiuttaan ”melkein minkälaiseen hallitusohjelmaan tahansa”.

Mutta monen sosiaalidemokraatin mielestä suhteet maalaisliittoon oli ajettu tarpeettoman tiukkaan hakaukseen, myös Kekkoseen, joka oli todennäköisen ja toivotun hallituskumppanin voimakas johtajapersoonallisuus, haluttiin sitä tai ei. Kenttäväen mukaan riidat oli riidelty ja aika taas katsella politiikkaa ”miesmäisesti”. Flirttailu kokoomuksen kanssa oli kostautunut, kun sitä oli käytetty vaaleissa tehokkaasti SDP:tä vastaan.

Suomen Sosialidemokraatin pilapiirtäjän Stefanin piirros vuodelta 1957 (päiväämätön): “ Näin meidän kannalta tämä hintojen koroitus oli pitkä askel vakauttamisen tiellä”. Työväen Arkisto.

Kompromissi

Maa palasi keväällä 1954 punamultapohjalle, mutta pääministeriksi istutettiin RKP:n Ralf Törngren ikään kuin puskuriksi SDP:n ja maalaisliiton väliin. Asetelma ei tyydyttänyt ulkoministeriksi nimitettyä Kekkosta, joka halusi rakentaa kuningastietään kohti presidentinlinnaa hallituksen keulapaikalta.

Sosiaalidemokraattien piirissä alkoi kasvaa houkuttelevaksi ajatus siitä, että Kekkosen pyrkyryydestä pääministeriksi mitattaisiin ulos maksimaalinen hyöty työväenliikkeelle mieluisana hallitusohjelmana. Tällaista pelikuviota oli harkittu aikaisemminkin.

Kaupat tehtiin lokakuussa 1954. Ja siihen hallitukseen meni Leskinenkin, vaikka muutama kuukausi aiemmin hän oli pelännyt maakuntien naurua ja SDP:n arvovallan menetystä, jos sosiaalidemokraatit osallistuisivat vielä Kekkosen viidenteen.

Vaihtoehtojen etsinnästä huolimatta Suomi oli siten tiukasti kiinni punamullassa. Seuraavan kerran konseptin väljentämistä yritettiin tosimielellä vuonna 1958, jolloin Fagerholmin kolmannen hallituksen laajapohjainen kokeilu päättyi yöpakkasiin ja niiden surulliseen sulatteluun.

Mutta silloin sosiaalidemokraatit olivat ehtineet jo tehdä suurimman virheensä sitten vuoden 1918 tammikuun, riidellä oman puolueensa rikki tavalla, joka jätti valttikortit hallitus- ja valtapeleissä vastustajien käsiin. Se lykkäsi SDP:n nousua punamultayhteistyön hegemoniseksi osapuoleksi lähes kymmenellä vuodella.