Ulla-Maija Peltonen Työväentutkimus elää
ja voi hyvin VUODEN TYÖVÄENTUTKIMUS 2004 -palkinto, jota on jaettu
vuodesta 1997 vuorovuosin harrastajatutkimukselle ja ammattilaistutkijalle,
jaettiin tänä vuonna harrastajatutkimukselle. Palkinnolla halutaan korostaa
työväenperinteen merkitystä sekä tukea ja kannustaa alan tutkijoita ja harrastajia.
Työväentutkimuksen
varhaisimpia klassikkoja ovat Esko Aaltosen ”Vanhan Forssan elämää”, jonka
uusintapainos sai nimen ”Entisajan Forssaa ja sen väkeä” (I–II 1932–1933),
Heikki Wariksen ”Työläisyhteiskunnan
syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle” (I–II 1932–1934) ja Unto
Kanervan ”Pumpulilaisia ja pruukilaisia” (1946). Sen jälkeen on tullut monta jo
klassikon aseman saavuttanutta työväen elämään, aatteisiin, perinteeseen ja
historiaan liittyvää tutkimusta. Perinne ymmärrettiin
akateemisissa piireissä 1950-luvulle asti talonpoikaiseksi maaseudun
kansanperinteeksi, johon kaupunkien tai teollisuustaajamien perinne ei
kuulunut. Kansatieteilijä Ilmar Talve
totesi vuonna 1958, että teollistumista ja maalta muuttoa voidaan kyllä tutkia
tilastollisesti, mutta ihmisestä itsestään, hänen sopeutumisestaan uuteen
miljööseen ja kulttuurikuvaan on tietoa
liian vähän. Hänen johdollaan käynnistettiin Turun yliopistossa 1959 uitto-,
saha-, metsä- ja käsityöläisten, rautatieläisten, merimiesten ja palkollisten
muistitiedon keruu. 1960-luvun kynnyksellä käynnistyivätkin laajat
työväenperinteen tallennushankkeet. Näistä Työväen Muistitietotoimikunnan,
Kansan Arkiston ja SKS:n kansanrunousarkiston vuoden 1918 sisällissodan
muistitiedon keruuhankkeet olivat mittavimpia. 1980-luvulla havahduttiin
siihen, että rakennemuutokset yhteiskunnassa edellyttivät työväenkulttuurin
pelastustoimia, joilla voitaisiin edistää työväenperinteen ja historian asemaa
yhteiskunnassa. Työväenperinne–Arbetartradition
ry perustettiin vuonna 1983 toteuttamaan useita erillishankkeita. 1980-luvulla
käynnistyi uudenlainen työväen historian ja perinteen tutkimustoiminta. Tutkiva
opintopiiri -idea ”Kaiva siitä, jossa seisot” (Sven Lindqvist: ”Gräv där du
står” 1978) tuli Suomeen muistitietohistorian tutkimusvirtauksen myötä.
Poliittisen historian dosentti, myöhemmin professori Jorma Kalela käynnisti
”Paperiliiton historiahankkeen” vuonna 1981. Sen ideana oli akateemisen ja
ei-akateemisen muistitietohistorian tutkimuksen yhdistäminen. Tämän jälkeen
perustettiinkin vuonna 1984 ”Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura”
edistämään yhteistyötä ammattitutkijoiden ja harrastajatutkijoiden välillä. Tutkimus saa vaikutteita
monelta suunnalta. Historian- ja perinteentutkimuksen kansainväliset suuntaukset
ovat tärkeitä työväentutkimukselle. Esimerkiksi muistitietohistoria (oral
history tai suullinen historia), arkipäivän historia, mentaliteettien historia,
mikrohistoria tai naistutkimus ovat vaikuttaneet rikastuttavasti myös
työväentutkimukseen. Monet suuntaukset olivat syntyessään vastareaktio vain
merkittävien tai vain poliittisesti tärkeiden henkilöiden tai tapahtumien
historian tutkimiselle. Tutkimuksissa alettiin käsitellä laajalti ns. alhaalta
hahmottuvaa historiaa, ts. työläisten, naisten, lasten tai värillisten
historiaa. Tärkeää oli luoda kuva tutkittavien omasta historiakäsityksestä ja
totuudesta. Kysymyksen kuka kelpaa historiaan rinnalle tuli kysymys, mikä
kelpaa historiaan. Kysymysten avartuessa ja tarkentuessa tutkimuksen lähtökohdista
tuli vahvasti tieteidenvälisiä. Näin on myös työväentutkimuksessa. Vuoden Työväentutkimus 2004
raati, johon kuuluivat tutkijat Jyrki Helin, Oona Ilmolahti, Simo Laaksovirta
ja puheenjohtajana dosentti Ulla-Maija Peltonen, sai tehtäväkseen lukea ja arvioida
vuosina 2003 ja 2004 julkaistut työväen harrastajatutkijoiden työt. Tehtävä ei
ollut helppo, piti valita yksi tutkimus ylitse muiden, tutkimusten joukosta,
joita oli aikaisempiin vuosiin verrattuna paljon ja jotka olivat
poikkeuksellisen korkeatasoisia. Joukossa oli runsaasti tutkimuksia
paikallisesta ammattiyhdistystoiminnasta. Raati päätyi pohdintojen
jälkeen yksimielisesti Vuoden Työväentutkimuksen pääpalkintoon ja kahteen
kunniamainintaan. Valitut Vuoden Työväentutkimukset 2004 arvioivat ruohonjuuritason
näkökulmasta työväen perinnettä, omaa mennyttä, nykypäivää ja tulevaa
ymmärtävästi, mutta ei vailla kriittisyyttä. Vuoden Työväentutkimus 2004 Sadan vuoden mesta
Esa Långin tutkimus pohtii
moniäänisesti muurarin työn historiaa ja merkityksiä. Teos on otsikosta lähtien
persoonallinen. Lainaus osaston muurarien ammattiosaston 50-vuotishistoriikista
vuodelta 1955 kertoo peruslähtökohdan: Lahden kukoistus ”…on saavutettu
älyllisen tiedon, ammattitaidon sekä ruumiillisen kunnon yhteisillä
ponnistuksilla. Muurarien osuus tässä rakennustyössä on ollut merkittävä.
Oikeutetulla ylpeydellä voimmekin näyttää kaupunkiamme. Me olemme sen
rakentaneet.” Ammatti ja ammattiylpeys
kulkeutuivat usein suvussa, niin Långin suvussakin, ennen Esa Långia ja sen
jälkeenkin suvussa on ollut monta muuraria, rapparia ja laattamiestä. Teoksessa historian suuret
tapahtumat suhteutetaan ruohonjuuritasolle. Tutkimuskohteen tekeekin
elämänmakuiseksi lukuisat tarinat ja ”hurtti huumori mestoilta”,
rakennustyömailta eri aikoina, samoin kuvaukset arkisesta työstä, kamppailuista
ja pienistä huveista. Tutkimus kertoo rakennustyömaiden ja muurarina olemisen,
elämisen koko kirjon. Kirjassa myös naisapurit saavat ansaittua huomiota,
samoin työmenetelmien ja työvälineiden muutokset. Esiin nousevat raittiusasia
ja työturvallisuus, työkomennukset ja työnhaku niin kotimaassa kuin
ulkomaillakin. Pula-ajat ja ammattiyhdistysliikkeen sisäiset vaikeudet ja
voitot ovat luku sinänsä. Asiatiedot palkkojen, työaikojen, työsuojelun,
työmaiden sosiaaliolojen, luottamusmiestoiminnan kehityksestä – koko
edunvalvonnan kokonaisuudesta – ovat kohdallaan. Tutkimuksen lähteet ovat
monipuolisia; aineistona ovat pöytäkirjat, arkistodokumentit, muistitieto ja
kirjallisuus. Teos on nautittavaa luettavaa ja kokonaisuutena kunnianhimoinen
harrastajatutkimuksen taidonnäyte. Esa Lång: Sadan
vuoden mesta. Kertomus Lahden muurarien ammattiosaston toiminnasta sekä
tarinoita työmailta 1904–2004. Kuvitus ja taitto Kari Lång. Rakennusliiton
osasto no 604. Lahden muurarit. 2004. 264 s.
Vuoden Työväentutkimus 2004 kunniamaininta Kylät piipun varjossa Sunilan tarinat -perinteen
keruuhanke alkoi muutama vuosi sitten ja sai uutta puhtia tutkivan opintopiirin
muodossa 2003. Kimmo Keskisen vetämä opintopiiri kokosi yhteen vanhoja
sunilalaisia muistelemaan tehdasyhdyskunnan ihmisiä ja elämää, kirjoittamaan
omaa historiaansa. Suomen
teollistumisen historiassa Kotkan ja Kymin seutu ovat poikkeuksellisia. Vuosina
1871–1876 sinne rakennettiin yhdeksän sahaa. Sunila-teokseen koottiin
viidentoista kirjoittajan tekstit. Kertojina ovat Seija Freundlich, Ulla-Maria
Haikka, Unto Hartonen, Marjatta Jungell, Maija Kontula (1902–1979), Aino
Koponen, Eero Kärkkäinen, Esko Mäkelä, Veikko Ontermaa, Ulla Penttilä, Pirkko
Puisto, Anja Riikonen, Lempi Helena Sointio, Lea Strand ja 37 vuotta Sunilaa
kolunnut. Sunilan tehdasyhdyskunnan
elämä välittyy teoksessa 16-vuotiaan koulutytön päiväkirjamerkinnöissä vuodelta
1919, lapsuusmuistoissa 1930-luvulla ja sodan aikana, tehdas- ja palvelutyön
muistoissa, vapaa-ajanvietossa ja ympäristön tilassa sataman tuntumassa
1970-luvulle saakka. Yksi Sunilaa jäsentänyt tekijä oli haju: ”Isä pääsi
Sunilaan töihin ja haisee. Äiti sanoi, se on leivän haju” (Anja Riikonen). Tehdas tarjosi työn ja
asunnot, palveluja riitti moneen tarpeeseen. Paikkoja luonnehtivat nimet
”Suruttomien saari”, ”Rämpsänkylä”, ”Ruotsin puoli”, ”Siperia”, ”Pappila” tai
”Rauhala”, kadonnutta aikaa kuvaa tehtaan pillin huuto, joka kuului tuttuun
äänimaisemaan1960-luvulle asti.
Muutosten tuulet kuihduttivat tehtaan toiminnan ja hiljensivät
yhdyskunnan vähä vähältä. Sunilan tehdasyhdyskunta ja sen hajoaminen on vain
yksi esimerkki rakennemuutosten vaikutuksista suomalaisten elämäntapaan ja
perinteeseen. Teos ilmentää kirkkaasti ympäristön säilyttämisen merkityksiä
paikallisyhteisölle. Sunilan tarinat -hanke on ansiokas esimerkki toiminnasta
menneisyyden, oman perinteen ja itseymmärryksen lisäämiseksi. Tällaisille
hankkeille olisi kysyntää Suomessa laajemminkin. Sunila. Kylät piipun varjossa. Pro Sunila ry. 2004. 146 s. Vuoden Työväentutkimus 2004 kunniamaininta Kipinöivää ammattiyhdistyshistoriaa Reijo Hämäläinen luo
tutkimuksessaan monitasoisen kudelman paikallis- ja työyhteisön kasvusta
muuttuvissa oloissa. Tässä sadan vuoden tarinassa ammattialan muutokset
niveltyvät paikallisiin ja valtakunnallisiin tapahtumiin sekä ammatilliseen ja
poliittiseen työväenliikkeeseen. Kirjasta välittyy vahva kuva kulloisenkin
aikakauden todellisuudesta, selviytymisestä ja työstä. Lukija saa hyvän
tuntuman konepajan monipuoliseen ja aikaan sidottuun tuotantoon – Karhulassa on
valettu niin koneita nousevaa sahateollisuutta varten, kranaatteja sodan alla
ja sotakorvauksia sodan jälkeen, jäänsärkijöiden potkureita kuin
Sibelius-monumentin näköisosakin. Omista oikeuksista on taisteltu ja
omanarvontunto on säilytetty olosuhteiden paineessa ja sukupolvien vaihtuessa. Osaston historian kuvaamisen
ohella tekijä puolustaa myös ammattiyhdistysliikettä osana demokraattista
yhteiskuntaa. Hän tarkastelee tutkimuskohdettaan – Karhulan metallityömiesten
ammattijärjestöä – osana historiallista kehityskulkua ihmisiä kuunnellen. Teos
antaa tosiasioiden ja tapahtumien puhua puolestaan. Kirjassa on vahva
tutkimuksellinen ote, lähde- ja arkistoviitteet sekä muut tekniset
yksityiskohdat on tehty huolellisesti. Kieli on asiallista ja poikkeuksellisen
värikästä. Haastattelut, muistelmat ja kaunokirjalliset viitteet esimerkiksi
Väinö Riikkilän romaaneista tuovat tutkimukseen tason, joka pitää lukijan
otteessaan loppuun asti. Reijo Hämäläisen teos on osoitus siitä, että
ammattiyhdistyshistoriaa voi kirjoittaa mukaansatempaavasti tinkimättä
asiatiedoista ja viimeistellystä tyylistä. Reijo Hämäläinen: Karhulan kipinäsinko. Sata vuotta
metallityöväen ammattiyhdistystoimintaa Karhulassa. Karhulan metallityöväen
ammattiosasto no 13. 2003. 262 s. |