Näyttely Lenin-museossa syksyllä 2005:

Tampereen kommuuni 1905

Yrjö Sirola oli 1904–1905 Kansan Lehden toimittajana ja piti Tampereen työväentalolla luentosarjaa vallankumousten historiasta. Pariisin kommuunin historia kiinnosti erityisesti kuulijoita. Yhtäkkiä tulivatkin omat vallankumousajat.

Yrjö Sirola kertoo Moskovan entisessä puoluearkistossa säilytetyissä muistelmissaan: ”Eräänä päivänä lokakuussa 1905 marssimme kaupungintalolle, astuimme sen torille antavalle parvekkeelle, jonka reunat koristimme punalipuilla – aivan niin kuin olimme kuvista nähneet Pariisin kommuunia julistettaessa tehdyn.”

Pariisin kommuunin historia innosti tamperelaisia tovereita. Oli hyvä idea mennä kaupungintalolle. Siten he ottivat kaupungin haltuunsa. Se kävi aivan verettömästi. Venäläinen santarmiupseeri hävisi jonnekin ja hänen apulaisensa vietiin Viikinsaareen. Venäläinen poliisimestari matkusti pois. Sotaväkeä ei Tampereella tuolloin ollut. Oltiin valmiit vastaanottamaan kasakat Hämeenlinnasta kivisateella. Aseitakin haalittiin kasaan. Perustettiin punakaarti järjestystä ylläpitämään. Se oli sitten Pariisin kommuunin ensimmäinen työläisten aseellinen taistelujärjestö.

Mielialat kiihtyivät. Järjestettiin mielenosoituksia. Valittiin suurlakkokomitea, josta tuli kaupunginhallitus viikon päiviksi.

Seuraavana aamuna päätettiin suurlakkoon ryhtymisestä torikokouksessa, jossa vain yksi ääni nousi vastaan. Alas-huuto oli niin voimakas, että mies pyörtyi. Perustuslaillisten rivimiehet päättivät yhtyä työväen vaatimuksiin. Perustuslailliset perustivat oman yhteistoimintakomiteansa.

Tampereella valtaa pitäneet työläiset saivat kuulla, että Vilppulan asemalla oli asevaunu – aselaiva John Graftonin aseita – ja lähettivät laivan niitä hakemaan. He toivatkin lastin, joka pantiin erään perustuslaillisen kellariin ja vahdiksi molempien puolten edustajia.

Kaupungissa järjestettiin myös ammattiosastojen kokouksia, jotka esittivät poliittisia ja taloudellisia vaatimuksia. Porvaristo oli peloissaan ja kuvitteli jo hirsipuita ja giljotiineja. Se rauhoittui kun näki työväen vaatimusten toteuttamiskelpoisuuden.

Maaseudulle lähetettiin lähetit viemään vallankumouksen sanomaa. Jo kesällä 1905 Tampereella oli järjestetty sosialidemokraattisen naisliiton edustajakokous ja palvelijain liiton perustava kokous ”ilmassa leijailleen nuorekkaan kiihkeän ja kasvavan vallankumouksellisen hengen innoittamina”, kuten Aura Kiiskinen on muistellut.

Englannin konsuli pyysi Tampereella valtaa pitäneeltä suurlakkokomitealta kaupungista poistumislupaa. Yrjö Sirola ulkoasiainkomissaarina sellaisen lapun hänelle kirjoittikin.

Tampereella julkaistiin Yrjö Mäkelinin kirjoittama ”Punainen manifesti”. Se oli vallankumouksellinen julistus, jossa vaadittiin väliaikaisen hallituksen valitsemista avoimella äänestyksellä ja perustavan kansalliskokouksen koolle kutsumista. Siinä esitettiin ajatus Suomen eroamisesta Venäjästä. Julistus hyväksyttiin Helsingissä, Viipurissa ja muissa Suomen kaupungeissa.

Joulukuussa 1905 bolshevikit – Lenin, Stalin ja kumppanit – tulivat Tampereelle pitämään salaista konferenssiaan. Stalin on muistellut tapaamistaan Leninin kanssa:

“Ensimmäisen kerran kohtasin Leninin joulukuussa 1905 bolshevikkien konferenssissa Tampereella (Suomessa). Toivoin saavani nähdä puolueemme vuorikotkan, suurmiehen, joka ei ole suuri ainoastaan poliittisesti, vaan, jos niin voi sanoa, myöskin ruumiillisesti, sillä olin kuvitellut mielessäni Leninin jättiläiseksi, komeaksi ja edustavaksi. Millainen olikaan pettymykseni, kun sain nähdä aivan tavallisen, keskikokoa lyhyemmän miehen, joka ei kerrassaan mitenkään eronnut tavallisista kuolevaisista... On totuttu siihen, että ’suurmiehen’ täytyy tavallisesti myöhästyä kokouksista, että kokouksen osanottajat odottelisivat hänen ilmestymistään sydän kurkussa; ja juuri suurmiehen saapumisen edellä kokouksen osanottajat antavat merkkejä: ’tss...hiljaa...hän tulee’. Tuo juhlallisuus ei tuntunut minusta liialliselta, sillä se vaikuttaa, herättää kunnioitusta. Millainen olikaan pettymykseni, kun sain tietää, että Lenin oli tullut kokoukseen ennen edustajia ja oli johonkin nurkkaan vetäytyneenä tuttavallisessa keskustelussa, aivan tavallisessa keskustelussa mitä tavallisimpien konferenssin edustajien kanssa. En salaa, että se tuntui minusta silloin jonkinlaiselta eräiden välttämättömien sääntöjen rikkomiselta.” (Stalin. Teokset, 6. osa, s. 59-60).

Näitä kahta Venäjältä tullutta vallankumouksellista ei sattuma heittänyt Suomen sisämaahan. Suomalaiset oli vallannut poliittinen innostus. Sosialidemokraattinen liike kasvoi vauhdilla. Rakennettiin työväentaloja. Tampereen työväentalo valmistui vuonna 1900. Työväenlehtien levikki kasvoi rajusti. Tamperelainen Kansan Lehti oli vahva vaikuttaja. Työväenteatterit keräsivät innokasta yleisöä. Naiset taistelivat äänioikeudesta. Tampere oli vallankumouksellinen keskus.

Lenin totesikin vuonna 1913: “Kun Suomessa näemme kulttuuria, sivilisaatiota, vapautta, lukutaitoa, sivistyneitä naisia ja niin edelleen, niin näin on vain sen vuoksi, että Suomessa ei ole sellaista ’yhteiskunnallista vitsausta’ kuin on Venäjän hallitus.” (Lenin. Teokset 19. osa, s. 127).

Poliittinen innostus valtasi Tampereelle tulleet venäläiset sosialistitkin. Leninin puoliso Krupskaja on muistellut Tampereen tunnelmia vuonna 1905:

“Joulukuun puolivälissä pidettiin Tampereen konferenssi. On valitettavaa, etteivät konferenssin pöytäkirjat ole säilyneet. Millainen innostus vallitsikaan! Vallankumous oli silloin kuumimmillaan, jokainen toveri oli suuren innostuksen vallassa, kaikki olivat valmiit taisteluun. Väliajoilla opeteltiin ampumaan. Yhtenä iltana olimme suomalaisten joukkokokouksessa, joka pidettiin soihtujen valossa, ja kokouksen juhlavuus vastasi täydellisesti edustajien mielialaa. Tuskinpa konferenssin yksikään edustaja on voinut unohtaa sitä...” (N.K. Krupskaja. Muistelmia Leninistä. Helsinki 1969. s. 51).

Tampereella vietetty joulunseutu vuonna 1905 jätti jälkensä myös bolshevikkien kansallisuuspolitiikkaan. Lenin lupasi suomalaisille toimia Suomen kysymyksessä suomalaisten tahdon mukaisesti, kun hänen johtamansa puolue pääsee Venäjällä valtaan. Stalinista puolestaan tuli ensimmäinen kansallisuusasiain kansankomissaari neuvostohallitukseen.

Aimo Minkkinen

Lenin-museon johtaja