Työväenkysymys

Vuoden 1985 Väki Voimakas -julkaisussa on Pertti Haapalan artikkeli, jossa hän viittaa ns. työväenkysymykseen, joka aikoinaan synnytti laajaa yhteiskuntatutkimusta. Kun itse olen ryhtymässä tekemään tutkimusta läheisesti työväenliikkeeseen liittyvästä aiheesta, niin tuskinpa minäkään olen jokin ajastani ja paikastani irrallinen olento, vaan saattaapa olla, että ns. työväenkysymys on minussa halun synnyttänyt tutkimuksentekoon työväenliikkeestä. Kun Pertti Haapala viittaa kyseisessä yhteydessä työväenkysymyksellä kaupunkityöväestön muodostumiseen, kaupungistumiseen ja näiden mukanaan tuomiin sosiaalisiin ongelmiin, niin mitkä tekijät voisivat meidän oloissamme muodostaa työväenkysymyksen sisällöllisen aineksen?

Minusta työttömyys olisi selkeä osa työväenkysymystämme, sillä verrattuna vaikkapa mainittuun kaupunkityöväestön muodostumiseen, työttömyyskin irrottaa ihmisen niistä siteistä, joilla hän on ajatellut kiinnittyvänsä yhteisöön tai joilla hän on kiinnittynyt yhteisöön. Hän joutuu siten sellaiseen tilanteeseen, jossa hän on vailla toimintamalleja, sillä oletettavasti hänen ympäristönsä on häntä kasvattanut toimimaan yhteiskunnan osana työllään elantonsa hankkivana. Siten hän on joutunut tilanteeseen, jossa työllään elantonsa hankkiminen on ikään kuin hänelle mennyttä maailmaa, vanhaa perinnettä, jonka puuttuminen merkitsee kuitenkin toimintamallien puuttumista, sillä korvaavia toimintamalleja ei hän niin ikään pysty hyväksymään, koska yleensä työttömyyttä yhteisössämme käydyssä julkisessa keskustelussa pidetään vahingollisena ja ongelmana yhteisölle. Siksi työttömyyteen hän ei voi juurtua eikä kehittää toimintamalleja, sillä siihen toimintamallien kehittäminen on epätoivottavaa.

Minusta myös köyhyys on osa työväenkysymystä. Sellainen köyhyys, jossa unelmat paremmasta elämästä ovat jokapäiväisiä, mutta jossa päivien seuratessa toisiaan epätoivo kasvaa kun unelmat paremmasta jäävät vain unelmiksi. Sellainen köyhyys, joka koetaan epäoikeudenmukaiseksi, sillä yhteisömme on kuitenkin varustanut kasvattinsa erilaisilla tarpeilla, joiden täyttymättömyys jättää kokijalleen tunteen elämän epäonnistumisesta. Yhteisömme kasvattaa lapsensa haluamaan tiettyjä asioita ja tiettyjä puitteita elämälle, ja kun ne jäävät saavuttamatta, on tuon kasvatusopin mukaisena tuloksena pettymys itseen ja yhteiskuntaan, kun se ei tarjonnutkaan mahdollisuuksia tavoittaa kaikkea sitä, mihin se opetti pyrkimään. Köyhyys on näin ongelma ihmisille, jotka katsovat olevansa oikeutettuja parempaan, jotka pitävät tarpeitaan oikeutettuina. Ristiriita on olemassa siinä, että nuo oikeutetut tarpeet jäävät täyttymättä, lupaukset jäävät lunastamatta. Jos yhteisömme kasvattaessaan lapsiaan varustaa heidät tarpeilla hyvään elämään, mutta loppujen lopuksi yhteiskunta ei tarjoakaan mahdollisuuksia täyttää noita tarpeita, on olemassa ilmeinen ristiriita oikeutettujen vaateiden ja niihin tarjottujen vastausten välillä.

Sosiaalisista ongelmista puhutaan myös meidän päivinämme paljon ja osa niistä voidaan liittää yhteen työväenkysymyksemme kanssa. Siteiden kadottamista yhteisöön siihen työllä jäsentymisen kautta voidaan korvata vaikkapa runsaalla alkoholinkäytöllä, jolloin saadaan solmittua suhde edes johonkin sellaiseen, mikä määrittää päivien rytmiä ja joka tarjoaa välillä edes hippusen verran tyytyväisyyden tunnetta, joka tosin tyhjentynee ajan myötä jättäen silkan tyhjyyden tunteen tilalle. Lisäksi ihmisen mieleen ja sen terveyteen voisi otaksua vaikuttavan epäonnistumisen tunne ja toivottomuuden tunne tulevaisuuden edessä. Masennuksen vallatessa ihmisen hänen toimintakykynsä lamaantuu, mikä osittain lisää syyllisyydentunnetta, sillä yksilön tulisi olla aktiivinen, tarkoittaa se sitten vaikkapa aktiivista työnhakua. Tällöin noidankehä on valmis, kun ihminen masentuu olemattomista mahdollisuuksista taata itselleen omalla työllään eläkepäiviin saakka kohtuullinen toimeentulo. Masentuessaan hän menettää myös kykynsä yrittää, jolla pitää yllä edes ylpeyttä siitä, että ei ole itse loppujen lopuksi oman epäonnensa seppä, vaikkakaan ei oman onnensakaan. Tällöin sosiaaliset ongelmat olisivat osa työväenkysymystä, sillä sosiaaliset ongelmat ovat yhteiskunnan ongelmia ja ovat omiaan yhteiskuntaa järkyttämään ja heikentämään.

Jorma Kalelan artikkeli samaisessa Väki Voimakas -julkaisussa houkuttaa pohtimaan tutkijan lähtökohtaista tilannetta tutkimusprosessissaan ajatellen tutkijan olevan lähdössä määrittämään omasta elämänkäytännöstään käsin omaa paikkaansa, on se sitten naisena, taikka miehenä, taikka työväkeen kuuluvana, taikka marginaalissa elävänä, taikka eliitin jäsenenä. Lisäksi artikkelia lukiessa tulee miettineeksi ja ymmärtäneeksi artikkelin viestivän, että tutkimuksen kysymyksenasettelun tulisi rakentua tämän päivän ihmisten tiedollisille ja kokemuksia jäsentäville tarpeille. Näin ollen työväenkysymyksemme olisi lähtökohtani halulleni tehdä tutkimustani, joka liittyy työväenliikkeeseen ja sen yhteydessä esiintyviin merkityksiin, jotka ovat olleet osa tuota työväenliikettä. Minun tarpeeni yhteisöni jäsenenä, kokemukseni työelämästä työntekijänä suhteessa työnantajaan ja työelämän lainsäädäntöön ja yleensä lainsäädäntöön sosiaaliturvasta, sekä kokemukseni työn merkityksestä elämälle tai sen puutteen merkityksestä elämälle, ovat niitä tarpeita, joille etsin vastauksia tutkimukseni kysymyksenasettelun kautta. Olen siten jäsentämässä kokemuksiani tutkimuksellani ja ollen osa yhteisöäni, jäsennän myös yhteisöni jäsenten kokemuksia ja jäsennän yhteisöni työväenkysymystä, tuon argumentteja sen problematisoimiin elämän kohtiin.

Mia Hemming

Haapalan ja Kalelan artikkelit löytyvät Väki Voimakas – I – työväen historiaa ja perinnettä -julkaisusta, joka on julkaistu vuonna 1985 Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran toimesta ja Jouko Jaakkolan ja Olli Vehviläisen toimittamana.