Aseveliyhteistyö käytäntönä ja optiona

Aseveliakseli ja kommunisminvastainen toiminta kylmän sodan Suomessa

Aseveliyhteistyön tausta oli sodissa. Erityisesti talvisota mursi vanhoja, vuonna 1918 muotoutuneita jakolinjoja. Talvisodassa realisoitui se uhka, johon porvarillisen Suomen ydinjoukot olivat valmistautuneet 1920- ja 30-luvuilla. Talvisodan myötä moni kommunismia sodan jälkeen vastustanut porvari ja sosi­aalidemokraatti vakuuttui kommunismin vaarallisuudesta ja arvaamattomuudesta. Talvisodan iskostama kommunismi-kuva vaikuttikin hiljaa, mutta vahvasti sodanjälkeisiin poliittisiin oloihin ja asetelmiin. Tämä korosti porvarien ja sosiaalidemokraattien aseveliakselin merkitystä.1  Kehitystä edesauttoi se, että porvarillinen oikeisto omaksui eheyttävämmän suhtautumisen vasemmistoa kohtaan.

Konkreettisempaa perustaa kylmän sodan aikaiselle kommunisminvastaiselle toiminnalle loivat erityisesti asevelijärjestöjen salaiset haarat SAT ja VIA. Ne loivat verkostoja, joiden merkitys näkyi sodanjälkeisessä kommunisminvastaisessa toiminnassa. Moskovan rauhan jälkeen perustettu Suomen Aseveljien Työjärjestö (SAT) ja jatkosodan sytyt­tyä toimintansa aloittanut Vapaus, Isänmaa, Aseveljeys -järjestö (VIA) keskittyivät kotirintaman mielialatyöhön harjoittaen salaista kommunisminvas­taista toimintaa julkisen aseveliliikkeen rinnalla. Monet porvarilliset kommunisminvastustajat, kuten Keijo Alho, Osmo Kupiainen, Kauko Leiponen, Veikko Loppi, L. Arvi P. Poijärvi ja Jussi Saukkonen olivat mukana Suomen Aseveliliiton (SAL) ja/tai SAT-VIA:n toiminnassa. Näin he perehtyivät yhteistyössä sosiaalidemokraattien kanssa salaiseen kommunisminvastaiseen toimintaan ja mielialojen muokkaukseen.

SDP:n kunnallisvaalijuliste vuodelta 1947, joka liittyi sosialidemokraattien “taistelevaan sosialidemokratiaan” kommunisteja vastaan. Kuva: Petri Tanskanen, Työväen Arkisto.

Asevelitoiminta merkitsi yhteiskuntajär­jestykselle lojaalin työväenliikkeen panoksen täysimääräistä hyödyntä­mistä ja porvarillis-sosiaalidemokraattisen kommunisminvastaisen organisaation muodostamista. Näin vuodelta 1918 periytynyt juopa kansallismielisten sosiaalidemokraattien ja porvariston väliltä lakaistiin historiaan. Sinipuna-akseli näki päivänvalon.2 

SAT-VIA:n johdon kokouksissa kohtasivat työväestön, työnantajien, virkavallan, politiikan ja puolustusvoimain vaikuttajat. Järjestöllä oli  eri yhteiskuntaryhmiä kiinteyttävä vaikutus, vaikka SAT-VIA oli profiililtaan porvarillisempi kuin sitä ympäröivä myytti on antanut ymmärtää. Työväestö muodosti enemmän toiminnan kohteen kuin aktiivitoimijoiden joukon.3  Porvarillis-sosiaalidemokraattista kommunisminvastaista järjestöä ei SAT-VIA:n jälkeen enää syntynyt. Kun sota oli ohi, porvarit ja sosiaalidemokraatit järjestäytyivät eri organisaatioiden taakse, vaikka epävirallinen yhteistoiminta kommunismin vastustamiseksi jatkuikin. Tämä kuvasti kuinka suomalainen järjestökulttuuri koostui aina 1960-luvulle saakka kommunistis-kansandemokraattisesta, sosiaalidemokraattisesta, maalaisliittolais-keskustalaisesta ja kokoomuslais-konservatiivisesta lohkosta.4 

Puntilan piiri keskeisenä verkostona

Vaaran vuosina sosiaalidemokraatit olivat keskeisessä osassa kamppailussa, jossa kommunisteilta katkaistiin siivet. Taistelu oli kovaa ja likaista. SDP puolusti kiivaasti enemmistöasemaansa ammattiyhdistysliikkeessä, ja SAK:ssa sosiaalidemokraatit turvasivat vallan väsymättö­mällä työpaikkatoiminnalla.5 

Vaaran vuosina aseveli­yhteistyö sai uusia muotoja. Aseveliakseli vaikutti varmaankin näkymättömästi luomalla yhdyssiteitä eri suuntauksia edustaneiden poliittisten vaikuttajien välille. Salaisempaa kommunisminvastaista toimintaa ajatellen kannattaa nostaa esiin pari ilmiötä. Sota-ajan propagandajohtajana tunnettu L. A. Puntila ryhtyi tiivistämään keväällä 1946 asevelipoliitikkojen yhteistyötä. Taustalla vaikutti sotasyyllisten puolustuskamppailu. Sotasyyllisten puolustaminen tiivisti muutenkin oikeiston ja asevelisosialistien rivejä ja loi pohjan vuosikymmeniä jatkuneelle Kekkos-vihalle.6 

Puntila neuvotteli eri puolueita edustaneiden poliitikkojen kanssa piirin perustamisesta. Tavoitteena oli saada “poppooseen” edustajia kaikista ei-kommu­nisti­sista puolueista. Ulkopuolelle jätet­tiin ainoastaan hiljalleen muotoutunut Kekkosen lähipiiri eli myöhemmät K-linjalaiset, jotka kannattivat läheistä yhteis­työtä Neuvostoliiton kanssa ja kommunistien vetämistä hallitusvastuuseen. Maalaisliitosta Puntilan piiriin liittyivät maanviljelysneu­vokset Juho Koivisto ja E. M. Tarkkanen, jotka kuuluivat maalaisliiton oikeistosiipeen. Sosiaalidemokraateista piiriin astuivat Aleksi Aaltonen, Väinö Hakkila, Väinö Tanner sekä Tauno Suontausta. Kokoomuksesta toimintaan osallistui kansanedustaja Päiviö Hetemäki ja Edistyspuolueesta kansanedustaja Heikki Kannisto. Myös aiemmin RKP:tä edustanut Hjalmar Procopé kuului “poppooseen”.7  Poppoo piti yhteyttä myös keskeisiin asevelisosialisteihin, kuten Väinö Leskiseen, Penna Tervoon, Unto Varjoseen, Yrjö “Jahvetti” Kilpeläiseen ja Aarre Simoseen.8 

Puntilan piiri kokoontui vaaran vuosina jopa viikottain, myöhemmin noin ker­ran kuussa.9  Hetemäen mielestä piiri vaikutti merkit­tävästi kevään 1948 kommunistien (väitetyn) vallankaappauksen es­tämiseen, Fagerholmin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen muodostamiseen kesän 1948 eduskun­tavaalien jälkeen sekä hallituksen pystyssäpysy­miseen. 1950-luvun alkupuolella Puntilan piirin merkitys kulissien takaisessa pelissä väheni. Piiri alkoi muistuttaa “ham­paatonta paperitiikeriä”, jossa puitiin leppoisasti kahvittelun ohessa päi­vänpoliittisia kysymyksiä.10 

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti viritti porvareita muuhunkin kommunisminvastaiseen toimintaan. Puolustuskampanjaan kytkeytynyt ”Kagaali” -niminen organisaatio alkoi jarruttaa tiedotus- ja aktivointitoiminnan avulla kommunismin leviämistä ja käynnisti varotoimet miehityksen varalle.11  VIA:n piiristä Keijo Alhon johtamaan pieneen ryhmään tuli sosiaalidemokraatteihin lukeutunut Aito Anto.12 

Anto oli tärkeä yhdysside porvari­aktivistien ja sosiaalidemokraattien välillä. Hän mm. vuo­datti piirille sosiaalidemokraattien saamia tietoja kommunistien toimin­nasta. Keväällä 1947 Anto oli keskeisellä tavalla mukana SDP:n kuuluisassa “Jo riittää” -kampanjassa, ja hän luovutti aktivisteille ison kasan “Jo riittää” -tarroja, joilla SDP hyök­käsi kommunisteja vastaan. Viisikko liimaili tarroja innokkaasti pitkin kau­punkia.13  Keväällä 1948 aktivistiryhmä sai Aito Antolta nähtäväkseen kommunistien Helsinkiä koskeneen vallankaappaussuunnitelman. Se sisälsi yksityiskohtaisen kartan valtausoperaatiosta, jonka oli tarkoitus kohdistua kolmeen strategisesti tärkeään kohteeseen. Ryhmä toimitti kartan aina presidentti J. K. Paasikivelle saakka.14 

Porvarit irtautuvat sosiaalidemokraattien vanavedestä

Vaaran vuosien jälkeen kommunis­minvas­tai­nen taistelu hiipui, koska suuntataistelu oli ratkennut. Poliittinen rauhantila oli kuitenkin kaukana. Aseveliakselin merkitys näkyi 1950-luvun poliittisessa elämässä monin tavoin. Tuolloin profiiliaan nosti mm. Moraalisen uudelleenvarautumisen liike (Moral Re-Arma­ment eli MRA), joka veti puolueensa porvareita sekä joitakin sosiaalidemokraatteja, jotka halusivat kamppailla kommunismin uhkaa vastaan. Eräänlaista kolmatta tietä kovan kapitalismin ja kommunismin välillä kannattanut MRA alkoi vetää jyrkkää rajaa kommunismiin kylmän sodan hengessä. MRA:n suomalaisilla kannattajilla oli kommunisminvastainen ja länsimyön­teinen, usein anglofiilinen tausta. Liikkeen vankimmat kannattajat löytyivät talouselämän pii­ristä, mutta mukana oli myös sosiaalidemokraatteja, joten liike ylläpiti aseveliyhteistyön henkeä.

Pyrkimystä aseveliyhteistyön jatkamiseen MRA:n puitteissa kuvasi puhe, jonka Kone Oy:n sosiaalipäällikkö Osmo Vesikansa piti toukokuussa 1950 sosiaalidemokraattien iskujoukolle. Hän suositteli SDP:lle, ettei sen tullut ”ideologisen taistelun aikakaudella” palata marxilaisuuteen, koska se tarkoittaisi ”sulautumista kommunismiin”. Vesikansa ehdotti, että SDP kävisi kommunismia vastaan ”uudella, suuremmalla ideologialla”. Hän kuvasi MRA:ta ”maailman työläisten kaipaamaksi ja koko ihmiskunnan kipeästi tarvitsemaksi demokratiaa inspiroivaksi ideologiaksi”, jonka avulla suomalaiset saattoivat ”selviytyä voittajina ideologisessa sodankäynnissä ja luoda maailman, josta voidaan puhua suuren sosialidemokraatti P. A. Hanssonin tavoin kansankotina”.15  Kansankodin eli hyvinvointivaltion idea oli siis tuolloin iskostunut myös porvarien mieliin. Syynä oli epäilemättä kommunismin uhka.

Porvarit eivät 1950-luvun koittaessa halunneet kuitenkaan enää vain osallistua sosiaalidemokraattien käymän kommunisminvastaisen taistelun tukemiseen. Porvarit pyrkivät nostamaan jälleen profiiliaan – myös kommunismin patoamisessa, olihan aktivistien joukossa monia jo Akateemisessa Karjala-Seurassa toimineita, joiden antikommunismi oli vanhaa perua. Suomen sisäpoliittista asetelmaa leimasi tuolloin 1940-luvun lo­pun rintamajaon höllentyminen. Sosiaalidemokraatit taistelivat kahdella, jopa kolmella rintamalla. Kekkosen ensimmäisen hallituksen pe­rin­tönä vuoden 1951 eduskuntavaaleissa uudeksi rintamalinjaksi oli kohoa­massa porvarien ja sosialistien vastakohtaisuus. Tämä koetteli aseveliakselin lujuutta.

Oikeiston piirissä alettiin kyseenlaistaa SDP:n yksin­oikeutta vaaran vuosien saavutuksilla ylpeilemiseen. Kokoomuksessa laadittiin eduskunnan pöytäkirjojen pohjalta lentolehtinen nimeltä Kuka on taistellut kommunismia vastaan?, jossa korostettiin kokoomuksen ansioita vaaran vuosien kommunisminvastaisessa taistelussa. Kokoomuksessa asennoiduttiin kriittisesti sosiaalidemokraatteihin, jotka ”löivät rintoihinsa” ja väittivät ”porvarien vapisseen heidän selkänsä takana, kun he yksin etulinjassa iskivät kommunismia vastaan”. Kokoomus tähdensi taistelleensa eduskunnassa ”kärkijoukkona” kommunismia vastaan. Pahemmin kuin SDP:ta arvosteltiin kuitenkin Urho Kekkosta, jota syytettiin veljeilystä kommunistien kanssa. Kokoomus piti tätä ”vieraana ja käsittämättömänä” ja muistutti ”kommunistien valtakauden” kokemuksista.16 

1950-luvun alussa Kekkosen vastustaminen merkitsi monille porvareille ja oikeistolaisille lähes samaa kuin kommunismin vastustaminen – tai ainakin sen katsottiin palvelevan samaa päämäärää, Neuvostoliiton ja kommunistien vaikutusvallasta irtautumista. Samanlaisia epäilyksiä esiintyi SDP:n piirissä. Näin Kekkosesta tuli 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa sosiaalidemokraattien ja oikeistolaisten aseveliaktiivien päävastustaja kommunistien sijaan.17  Tämä luonnollisesti ylläpiti osaltaan aseveliakselia yhtenä poliittisen liittoutumisen mahdollisuutena. Aseveliakselin edustajilla oli edelleen yhteisiä vihollisia.

Sitä kuinka eräät porvariaktiivit suhtautuivat edelleen sosiaalidemokraatteihin lämpimämmin kuin kekkoslaisiin kuvaa katkelma SYT-säätiön perustamiseen osallistuneen Keijo Alhon julkaisemattomista muistelmista. Hän kirjoitti vuoden 1951 eduskuntavaalien jälkeen seuraavasti: “Kommunistien saamat viisi lisäedustajaa sumensivat iloamme hyvästä kokonaistuloksesta. Samoin meille oli ikävä yllätys kokoomuk­sen kärsimä tappio. Saimme kuitenkin lohdutukseksemme todeta, että ns. valtakunnallinen rintama, johon sisäl­lytimme myös osan maalaisliittoa, samaten kuin tietenkin demarit, yhä oli eduskunnan ylivoimaisesti vahvin ryhmittymä.”18 

Sosiaalidemokraattien ja SYT:n yhteydet

Kommunistien menestyminen vuoden 1951 eduskuntavaaleissa vauhditti valmisteluja, joilla pyrittiin tehostamaan kommunisminvastaista toimintaa.19  Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön perustamista käsitelleessä muistiossa todettiin, että ”viime vaalien jälkeen laaditut tilastot ja niiden pohjalla piirretty kartta osoittavat, ettei kommunismi ole taantumassa vaan, että se on jatkavasti lisäämässä kannatustaan”.20 

Aseveliyhteistyötä ajatellen talouselämän tukemaan säätiöön liittyi ristiriitaisia piirteitä. Toisaalta säätiö pyrki lujittamaan porvarien ja sosiaalidemokraattien yhteistyötä. Toisaalta kommunisminvastaisessa taistelussa ha­luttiin SYT:n avulla siirtyä SDP-vetoisesta toiminnasta “porvarillisille linjoille”. Porvarillisten puolueiden ja lehdistön puut­teeksi laskettiin hajanaisuus, suunnittelemattomuus ja keskinäinen nahistelu. Ilmassa oli paitsi asevelihenkeä myös valkoisen Suomen henkeä.

Suomalaisen Yhteiskunnan Tukea pystyttäessä sosiaalidemokraatit pyrittiin kuitenkin pitämään hankkeessa mukana. Sosiaalidemokraattien merkitystä korosti mm. entinen ulkoministeri Hjalmar Procopé . Hänen mielestään toiminta piti käynnistää yhteis­työssä sosiaalidemok­raattien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Procopé piti välttä­mättömänä, että järjestön “esikuntaan” saataisiin sosiaalidemokraattien edustaja. 21 

Säätiön perustamisvalmistelui­hin osallistuikin sosiaalidemokraatteja. Järjestön sääntöjä ryhtyi laatimaan sosiaalidemokraattinen oikeus­tieteen tohtori Tauno Suontausta. Hankkeessa olivat mukana myös Väinöt Tanner ja Leskinen.22  Vaikka SYT:n perustajat olivat yhteydessä SDP:n johtoon, säätiö oli hengeltään porvarillinen. Tätä kuvaa toukokuussa 1952 laadittu muistio, jossa kiinnitettiin huomiota eduskunnan porvarillisen enemmistön menettämisen vaaraan. Jos eduskunta muuttuisi vasemmistoenemmistöiseksi, “sosiaalidemokraattimme joutuvat suhteessaan kommunisteihin kestämättömään asemaan”. Porvarillinen enemmistö takasi muistion mukaan sen, että “sosiaalidemokraattimme voivat käydä varsin vapaasti taistelua työväestömme sielusta kommunistien kanssa”. Näin porvarillisen enemmistön menettäminen “merkitsisi nykyoloissa kiistattomasti kansandemokratiaan johtavan tien avautumista Suomelle”.23 

Länsivallat seurasivat mielenkiinnolla säätiön perustamisvalmisteluja. Brittien mielestä päävastuu kommunismin patoamisesta oli sosiaalidemokraattien harteilla,24  joten heitä kiinnosti erityisesti sosiaalidemokraattien osallistuminen säätiön toimintaan. Väinö Leskinen ja Aito Anto pitivätkin britit ajan tasalla. Anto näytti jo maaliskuussa 1952 briteille SYT:n perustamista koskevia papereita ja mainitsi, että mukana olivat mm. Johannes Virolainen, Päiviö Hetemäki ja Lauri Hyvämäki.25  Raportoidessaan toukokuun puolivälissä 1952 Lontooseen suurlähettiläs Andrew Noble kertoi, että sosiaalidemokraatit olivat osallistumassa säätiön toimintaan. Säätiön johtoelimeen tulisi kolme jäsentä SDP:stä, maalaisliitosta ja kokoomuksesta, kaksi RKP:stä ja yksi kansanpuolueesta.26 

SDP:n puoluesihteerin Väinö Leskisen kanssa käy­dyissä neuvotte­luissa SYT:n aktiivit pyrkivät selvittämään sosiaalidemokraattien kannan säätiön perustamiseen. Leskinen suhtautui  myönteisesti hankkeeseen. Hän lupasi SDP:n varauksettoman tuen ja avun SYT:lle, mutta torjui ajatuksen sosiaalide­mokraattien edustautumisesta sen hallituksessa tai valtuuskunnassa. Leskinen ei halun­nut tarjota kommunisteille täkyä, johon vetoamalla he voisivat käydä SDP:n kimppuun syyt­täen sosiaalidemokraatteja yhteistyöstä porvarien kanssa.27  Britannian edustajat raportoivat Leskisen ilmoittaneen, etteivät sosiaalidemokraatit osallistuisi säätiön toimintaan virallisesti, vaikka Leskinen “tiesikin kaiken” säätiöstä.28 

Säätiön näkyville paikoille nousi niin ko­koomuksen, maalaisliiton, Suomen kansanpuolueen kuin RKP:n jäseniä. Yhteyksiä sosiaalidemokraattein kuitenkin ylläpidettiin. Tämä liittyi etenkin kommunisminvastaiseen tiedustelutoimintaan, jossa sosiaalidemokraateilla oli kehittynein verkosto.

SDP:n järjestösihteerinä toiminut Puskala oli aloittanut kommunisteihin kohdistuneen vakoilutoiminnan jo 1940-luvulla, ensin SAT-VIA:ssa ja sitten SDP:ssa. Porvaritkin kytkeytyivät jo varhain mukaan toimintaan – luultavasti myös rahoittajina. Tietojen vaihtoa tapahtui molempiin suuntiin. Tämän voi päätellä SYT:n toiminnanjohtajan Osmo Kupiaisen Veikko Puskalalle maaliskuussa 1953 lähettämästä kirjeestä, jonka mukana hän toimitti tälle SYT:n tekemät tutkimukset SKDL:n kannatuksen syistä.  Heinäkuussa 1954 säätiö sai taas kopion SDP:n tiedustelun muistosta, joka koski SKP:n valvontajaoston vakoilutoimintaa, jota harjoitettiin ”ruplakommunisteihin” tukeutuen.29 

Myöhemmin Puskalan ja SYT:n yhteydet kehittyivät vielä kiinteämmiksi. Puskala erkaantui sosiaalidemokraattien hajaannuksen yhteydessä SDP:stä ja ajautui skogilaisten puolelle. Kun hän hieman myöhemmin irtaantui 1950-luvun lopulla skogilaisista, hänen verkostonsa muuttui vähitellen eräänlaiseksi SYT:n yhteistyökoneistoksi. Säätiön lisäksi Puskalalla oli yhteyksiä Supoon, Kekkoseen ja armeijan tiedusteluun. Puskalan hankkimat tiedot kulkivat kuitenkin ainakin osittain SYT:n kautta Supolle.

SYT toimitti Puskalalta saatuja tietoja raportteina “luottamuksellisille” tahoille, mm. tasavallan presidentille, suo­jelupoliisille, isänmaallisiksi katsotuille poliitikoille sekä työmarkki­najohtajille.30  Esimerkiksi eräät johtavat sosiaalidemokraatit saivat Puskalan raportteja nimenomaan säätiön kautta.31  Tämäkin kuvasi osaltaan aseveliakselin merkitystä.

Kulissien takaisia presidenttikuvioita ja apurahoja

Porvarit mielsivät aseveliakse­lin 1950-luvulla yhteiskunnalliseksi voimavaraksi, mutta myös uhkaksi omalle asemalleen. Etenkin 1950-luvun alussa SDP:n pelättiin voittaneen asevelijuntan ansiosta kannattajikseen porvareita, kun puolueiden väliset eroavuudet olivat hämärtyneet. Esimerkiksi vaaliaktivointiin osallistuneet porvarivaikuttajat yrittivät korostaa aatteellisia eroja muistuttamalla, että sosiaalidemokraatit edustavat “eräissä peruskysymyksissä porvarilliselle näkemykselle täysin vastakkaista suun­taa”. Porvareille muistutettiin myös, että SDP:n päämääränä oli “so­sialistisen Suomen rakentaminen”.32 

Sosiaalidemokraattien mielestä “ryhtiliikkeen” nousu liittyi porvarien pyrkimykseen kohota sodan päättymisen aiheuttamasta kuopasta. Pelko valtiovallan roolin lisääntymisestä talouselämässä sai SDP:n mukaan porvarit taistelemaan “sosia­lismin peikkoa vastaan”. Tämä oli varmasti pitkälti totta. Porvaririntamalle ilkeiltiin myös korostamalla SDP:n roolia kommunistivallankaappauksen torjumisessa.33 

Vuoden 1954 eduskuntavaalit merkitsivät erästä taitekohtaa kamppailussa Suomen hallitsemisesta. Tällä oli vaikutusta myös aseveliakselia ajatellen. Jos maalaisliitto ja kommunistit olisivat hävinneet vaalit, Sakari Tuomioja olisi todennäköisesti jatkanut pääministerinä ja maahan olisi syntynyt SDP:n ja porvaripuolueiden koalitiohallitus. Tuomioja olisi ollut tällöin luonteva Paasikiven seuraajaehdokas.34 

Vaalien jälkeen Kekkoseen  alettiin suhtautua yhä suurempana mahdollisuutena – ja tietenkin myös uhkana. SYT:n johto halusi kuitenkin pitää suhteet Kekkoseen säädyllisessä kun­nossa. Kupiainen oli vaikuttanut jo syksyllä 1953 siihen, että Karjalainen valittiin säätiön tiedo­tusjaostoon. Muutenkin kättä ojennettiin poikkeuksellisen vilkkaasti maalaisliiton suuntaan.

Aseveliyhteistyön henkeä yritettiin samanaikaisesti ylläpitää kulissien takaisissa kuvioissa, jossa Kekkoselle etsittiin sopivaa vastaehdokasta. Keijo Alho oli varmistunut Puntilan piirissä jo vuonna 1953 käydyssä keskustelussa, ettei Kekkonen kelvannut sen jäse­nille Paasikiven seuraajaksi. Näin käynnistyi operaatio mitat täyttävän vastaeh­dokkaan löytämiseksi ja syntyi Kerho 56:ksi ristitty ryhmä.35  Kyse oli samantyyppisestä hankkeesta, joka toteutui sittemmin Honka-liitossa.

Kerho 56:n, jonka lempinimenä oli Kerho Ukkonen, lisäksi Kekkosen valinnan estämistä valmisteltiin eräissä muissakin ryhmissä, joihin kuului porvareita ja sosiaalidemokraatteja. Erääseen poppooseen kuuluivat Matti Virkkusen ja Keijo Alhon lisäksi sosiaalidemokraattien Väinö Leskinen ja Aarre Simonen sekä taustalla Väinö Tanner.36  Näistä hankkeista ei lopulta tullut mitään, mutta ne osoittavat, kuinka monet vaikuttajat laskivat toivonsa aseveliakselin varaan.

Säätiön 1950-luvun toiminnasta löytyy paljon muitakin merkkejä aseveliyhteistyön hyödyntämisestä. Esimerkiksi säätiön tutkimustoiminta polkaistiin liikkeelle Lauri Hyvämäen ja Aito Anton johdolla.37  SKDL:n kannatusta selvittäneiden tutkimusten pohjalta käynnistettiin myös “laboratoriokokeilu” Karkkilassa. Sillä pyrittiin vähentämään kommunistien vaikutusvaltaa Högforsin tehtailla.38  Kun tilanteesta neuvoteltiin tehtaan johdon kanssa, neuvonpidossa päädyttiin siihen, että tehtaan olisi kehit­ettävä henkilöstö­politiikkaansa, pe­rustettava tehdaslehti, selvitettävä työosastojen voimasuhteet sekä yritettävä saada muilta paik­kakunnilta enemmän sosiaalidemokraattisia työläisiä.39 

Säätiö jakoi 1950-luvulla myös apurahoja, joista osansa saivat sosiaalidemokraatit. Filosofian lisensiaatti Mauno Koivisto sai vuonna 1954 100.000 markan eli 2600 euron apurahan. Hänen tukemistaan perusteltiin sillä, että Koiviston tutkimusaihe “Työsuhteet Turun satamassa” oli tärkeä SYT:n kannalta. Lisäksi perusteluissa kiitel­tiin nuorta sosiaalidemokraattia siitä, että hän “on osoittanut poikkeuksellista lahjak­kuutta opiskelemalla lyhyessä ajassa ruumiillisen työn tekijästä filoso­fian lisensiaatiksi”.40 

Koiviston apurahaan vaikuttivat luonnollisesti myös poliittiset syyt. SYT:n piirissä varmaankin tunnettiin Koiviston ansiot vaaran vuosien kommunisminvastaisessa taistelussa Turun satamassa. ”Suomen rikkuriksi no 1” kommunistien haukkuma Koivisto oli välillä ollut työnantajienkin palkkalistoilla ja laatinut myös heille tilanneraportteja, jotka koskivat kommunistien aikeita. Koivisto markkinoikin Turun sataman sosiaalisia suhteita käsitellyttä tutkimustaan konkreettisilla hyödyillä, jotka kiinnostivat edelleen  SYT:n piirissä toimineita.41 

SYT:n apurahoja arvostelivat etenkin kommunistit. Esimerkiksi Vapaan Sanan pakinoitsija Utelias arveli, että asevelisosialisti Yrjö “Jahvetti” Kilpeläinen oli saanut 200.000 markan (5200 euron) apurahan, koska oli “siksi pönäkästi tukenut tätä vuorineu­voskapitalistien yhteiskuntaa”.42  Palkitseminen liittyi lähinnä haluun ylläpitää SDP:n kykyä padota kommunisteja, mutta tämä oli tietenkin yhteydessä myös yhteiskuntajärjestelmän puolustamiseen.

Aseveliakseli säilyy optiona

1960-luvulla aseveliakseli oli SYT:n näkökulmasta tarkasteltuna heikoimmillaan. Kaikkialla näin ei ollut, esimerkiksi aseveliakselista tunnetun Tampereen kunnallispolitiikassa 1960-luku edusti akselin kultakautta. SYT:n oli vaikea löytää yhteisiä projekteja sosiaalidemokraattien kanssa. Edes Honka-liitto, joka muuten symbolisoi edelleen jatkunutta sinipunayhteistyötä, ei herättänyt kovin suurta vastakaikua SYT:ssä. SYT teki selvän pesäeron Honkaan. Kekkoseen yhteyksiä pitänyt vuorineuvos R. Erik Serlachius totesi SYT:n valtuuskunnalle, että “säätiömme on syrjässä presidentinvaaleihin liittyvästä vaalitoiminnasta”. Tätä Serlachius perusteli sillä, että “eihän nimittäin ole mahdollista, että presidentiksi voitaisiin valita kommunisti”.43 

Jonkinlaisena aseveliaktivis­min jälkisoittona voi pitää kesällä 1962 järjestettyjen kansainvälisten nuorisofestivaalien vastustamista. Kyseessä oli Neuvostoliiton tukema suurtapahtuma, jonka vastustaminen synnytti yhteistoimintaa SDP:n ja kokoomuksen nuorten, työnantajien, ylioppilasjärjestöjen ja SYT:n välille.44 



Kansainvälisten nuorisofestivaalien vastustaminen synnytti yhteistoimintaa SDP:n ja kokoomuksen nuorten, työnantajien, ylioppilasjärjestöjen ja SYT:n välille. Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII rauhan ja ystävyyden festivaalin avajaiskulkueen osanottajia Helsingissä 31.7.1962. Kuvaaja Yrjö Lintunen. Kansan Arkisto. Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliiton käytössä olleita “Me emme osallistu - We do not participate” kylttejä. Työväen keskusmuseon kokoelmat.

Nuorisofestivaalien jälkeen asennemurros voimistui ja aseveliakselia ylläpitänyt antikommunismi heikkeni. SDP alkoi myös tähyillä SYT:n kauhuksi uusin silmin SKDL:n suuntaan. SDP:n ja SKP:n suhteisiin vaikutti keskeisellä tavalla sosiaalidemokraattien johdon uusiutuminen. Kesällä 1963 SDP:n puheenjohtajaksi valittiin Rafael Paasio ja samalla Leskinen jätettiin puoluetoimikunnan ulkopuolelle. Tämä ei silti merkinnyt esteiden poistumista sen enempää sosiaalidemokraattien puoluesovinnon kuin kommunistiyhteistyön tieltä. Paasio oli vanha antikommunisti, joka suhtautui epäillen kommunisteihin, vaikka asettuikin lopulta kannattamaan kolmen suuren eli SDP:n, maalaisliiton ja SKDL:n hallitusta. Vielä jyrkempää vastustusta ilmeni SDP:n oikealla laidalla.45 

SKP:n hajaannus ja vasemmistoyhteistyön näköalat vaikuttivat SYT:n vaalisuunnitelmiin. Kunnallisvaaleja edeltävästä toiminnasta valmistui keväällä 1963 muistio, jonka mukaan pääpaino olisi laitettava sosiaalidemokraattien työpaikkatyön tukemiseen. Suurimmat odotukset piilivät siinä, että SKP:n “epävakaisuus” heijastuisi laajemmin SKDL:n kenttään. Suunnitelman mukaan toiminnasta vastaisivat SDP:n kunnallis- ja aluejärjestöt ja kohteina olisivat Kemi, Oulu, Hämeenlinna, Kajaani, Joensuu ja mahdollisesti Hyvinkää ja Turku. Listalla oli kokouksia, juhlia, valistustilaisuuksia sekä tiedotustoimintaa työpaikoilla ja asuinalueilla.46 

Eduskuntavaaleissa 1966 suurvoittajaksi nousi SDP. Kolmannen kerran yksikamarisen eduskunnan historiassa valtiopäiville tuli vasemmistoenemmistö. Sosialistisen yhteiskuntapolitiikan etenemiseen liitettiin pelkokuva itsenäisyyden heikkenemisestä suhteessa Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen porvarit olivat mieltäneen sosiaalidemokraatit pitkälti liittolaisiksi yhteiskuntajärjestelmän säilyttämiseksi käydyssä taistelussa. Kun ammattiyhdistysliike eheytyi, molemmat suuret vasemmistopuolueet nousivat samaan hallitukseen ja vasemmistolaistumistendenssit voimistuivat SDP:ssä, hälytyskellot alkoivat soida. SKP:n häviötä pidettiin SYT:n piirissä “hyvin myönteisenä”, mutta eduskunnan “vasenkätisyyttä” ”suurena vaarana”. “Tilanne pakottaa SDP:n tekemään sellaista, mitä se ei muuten tekisi”, joten edessä siinsi “painajainen koko vaalikaudeksi”, SYT:ssä arveltiin.47 

1960-luvun lopulla sosiaalidemokratia vaikutti kääntyvän pelottaville, aiempaa vasemmistolaisemmille ja ennakoimattomammille urille. Vielä puoluehajaannuksen päätyttyä SDP:n opiskelijaliitto oli sitoutunut tiukasti leskiläiseen linjaan, joten liikkeen suunta vaikutti kääntyvän nopeasti. SYT:ssä karsastettiin etenkin uusmarxilaisia virtauksia, joiden voimasta tihkui varoittavia tietoja. Radikaalit pälkäneläiset vaikuttivat olevan aivan toista maata kuin luotettaviksi kumppaneiksi koetut asevelisosialistit. Kehityksen pelättiin suistavan koko valtakunnan yhä kaltevammalle pinnalle.

1970-luvun myötä aseveliakse­lin puitteissa harjoitettu äärivasemmiston vastustaminen vahvistui jälleen. Työnantajaporvaristo ja sosiaalidemokraattien johto löysivät toisensa mm. Puskalan tiedustelun kautta. 1970-luvun alussa työnantajat epäröivät, kannattiko Puskalan toiminnan rahoittamista jatkaa. Ennen lopullisia ratkaisuja työnantajien johtajat halusivat kuunnella sosiaalidemokraattien käsityksen asiasta. Kalevi Sorsa kertoi tuolloin luottavansa raportteihin ja kannatti hänen rahoittamisensa jatkamista. Tämä vaikutti työnantajien näkemyksiin, ja Puskalalle annettiin jatkoaika.48  Näin raporttien välittämistä jatkettiin 1980-luvun alkupuolelle saakka.

1970-luvun alussa vanhaa aseveliakselia yritettiin muutenkin palauttaa kunniaan. Työnantajat ja sosiaalidemokraattiset ammattiyhdistysjohtajat omaksuivat salaisen neuvottelukulttuurin, jonka avulla kommunistit syrjäytettiin ratkaisevista työmarkkinaneuvotteluista. STK:ssa alettiin puhua ”demariovesta”, jonka kautta sosiaalidemokraatit astelivat salaisiin neuvotteluihin, joissa sovittiin työmarkkinaratkaisujen perusteista. Sosiaalidemokraattien enemmistöaseman varmistamiseksi STK tuki heitä myös rahallisesti. Näin raha ja tiedustelu yhdistivät sosiaalidemokraatteja ja työnantajia aina 1970-luvulle saakka.49 

1970-luvun tapahtumat kuvaavat, kuinka aseveliakseli säilyi läpi kylmän sodan yhtenä yhteistyön muotona ja vaihtoehtona. Sen merkitys vaihteli poliittisten suhdanteiden mukaisesti, mutta sen perintöön oli mahdollista turvautua. Aseveliakseli oli kuitenkin usein vain optio, ei kehitystä pyörittänyt akseli.

 

 

Työväen Arkiston 95-vuotisjuhlaseminaarissa “Työväenliike 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa” pidettyyn esitelmään perustuva artikkeli Artikkeli julkaistaan lähdeviitteineen myös Työväentutkimus-lehden verkkoversiossa osoitteessa www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/tt2005/

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 1 Vasara, Erkki, Valkoisen Suomen urheilevat soturit. Suojeluskuntajärjestön urheilu- ja kasvatustoiminta vuosina 1918-1939. 1997, 688, 698-701. Rentola, Kimmo, Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1944. 1994, 16 ja 208. Mylly, Juhani, Aseveljen mieli ja Paasikiven Suomi. Teoksessa Ja kuitenkin me voitimme. Sodan muisto ja perintö (Toim. Lauri Haataja). Jyväskylä 1994, 202.

 2 Rentola 1994, 255 ja 421-422. Lindbohm 1982, 24.

 3 Vuopala, Karoliina, SAT/VIA. Suomen Aseveljien Työjärjestö/Vapaus Isänmaa Aseveljeys -järjestön toiminta Suomessa 1940-1944. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2000, 94, 108.

 4 Siisiäinen, Martti, Suomalainen protesti ja yhdistykset. Tutkimuksia yhdistyslaitoksen kehityksen ja protestijaksojen suhteesta suurlakosta 1990-luvulle. Jyväskylä 1990, 48-59.

 5 Majander, Mikko, Internationaalien välissä. SAK ja kylmä sota kansainvälisessä ammattiyhdistysliikkeessä 1947-51. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 1990, 135.

 6 Tarkka, Jukka, Suomen sotasyyllisyyskysymys ja liittoutuneiden sotarikospolitiikka vuosina 1944-1946. Porvoo 1977, 258-264.

 7 Alho, Keijo, julkaisemattomat muistelmat. Valtiotieteiden tohtori Kari Alhon hallussa, 1981, 201-219. L. A. Puntilan tekemä Päiviö Hetemäen haastattelu 6. ja 15.10.1964 sekä 30.12.1965. Puntilan kokoelma Kansio 28 B. Kansallisarkisto (KA).

 8 Eskola, Seikko, Tiedettä, taidetta, aatetta. Suomen kulttuurirahasto Suomen kulttuurissa. Keuruu 1991, 132. Alho 1981, 226-227.

 9 Eskola 1991, 132. Pöysä, Jorma, Talouspolitiikalle luotiin raameja sodan paineessa, Keijo Alhon haastattelu. Kauppalehti 28.6.1994.

 10 Alho 1981, 416 ja 423.

 11 Supon muistio SYT:n perustamisesta 14.3.1953. UKA 21/50. TPA.

 12 Alho 1981, 189-193, 197-199 ja 311.

 13 Alho 1981, 191-193 ja 311. Uola, Mikko, “Suomi sitoutuu hajottamaan… Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. Artiklan perusteella. Vammala 1999, 160. Myös Erkki Olavi Tuominen (SKP) kertoi syyskuussa 1974 pitämässään esitelmässä “Rauhan ja vapauden liiton” propagandatoiminnasta. Liiton julisteen olivat hänen mukaansa kirjoittaneet “eräät entiset satiaiset” ja sitä levittivät huhtikuussa 1946 kokoomuksen nuoret. ”Taantumusvoimien toiminta demokraattisen kehityksen ehkäisemiseksi Suomessa”, syyskuu 1974. Erkki Olavi Tuomisen kokoelma. Kansan Arkisto.

 14 Alho 1981, 211, 344-347, 336-339.

 15 Sosiaalipäällikkö Osmo Vesikansan – joka on isoisäni – alustus Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen järjestämillä toimitsijakursseilla Työväen Akatemiassa 25.5.1956. Olavi Lähteenmäen arkisto 7.10. Isänmaalliset liikkeet. SYT:n SKP:stä, SKDL:sta ja yleensä kommunismista keräämää tietoa 1950-56. TMA.

 16 Kuka on taistellut kommunismia vastaan? Eduskunnan pöytäkirjat kertovat N:o 2. Kansallisen kokoomuksen keskustoimisto. Helsinki 1951. Kokoomuksen arkisto, Julkaisut 1948-51. PTA.

 17 Salminen, Juhani, Asevelijuntta. Kertomus asevelisukupolven kommunismin vastaisesta taistelusta 1940-1959. Jyväskylä 1996, 205.

 18 Alho 1981, 379-381, 385.

 19 Asiamuistio Klaus Kurjessa 10.3.1952 pidetystä neuvottelusta. Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön arkisto (SYTa) Kansio 67. KA.

 20 ”Keskuselimen perustamisesta kommunismin vastaista toimintaa varten”, 18.2.1952 laadittu muistio. SYTa Kansio 67. KA.

 21 Hjalmar Procopén kirjoittama muistio “Kommunismin vastustamiseksi perustettavasta järjestöstä (“Yhteisturva” = Y.T)” . SYTa Kansio 67. KA.

 22 Serlachius SYT:n valtuuskunnan kokouksessa 7.12.1962. SYTa Kansio 5. KA.

 23 Muistio ”Perusnäkemyksiä”, 20.5.1952. SYTa Kansio 67. KA.

 24 Raportti, 2.9.1952. FO 511/126. PRO.

 25 Raportti 20.3.1952. FO 511/126. PRO.

 26 Noblen kirje J.H.Peckille, Helsinki 15.5.1952. FO 1110 / 481. PRO.

 27 Muistio SYT:n perustamisvaiheista. SYTa Kansio 67. KA.

 28 Raportti 23.9.1952. FO 511/126. PRO.

 29 Osmo Kupiainen Veikko Puskalalle, Helsinki 3.3.1954. Muut lähteneet kirjeet 1952-1995. SYTa Kansio 14. Puskalan muistio, 2.7.1954. SYTa Kansio 112. KA.

 30 Leo Kemppaisen haastattelu. Unto Hämäläinen,  Helsingin Sanomat 10.1.1993.

 31 Pauli Burmanin haastattelu 8.9.2003.

 32 Vaalipalvelun Suomen kansanpuolueelle toimittamaa materiaalia, “Uhkaavaa” 19.2.1954 ja “Motorisoitu kommunismi ja hiipivä sosialismi” 1.3.1954. Vuoden 1954 vaalipalvelun kirjeenvaihto. Puntilan kokoelma Kansio 87. KA.

 33 Sosiaalidemokraattien muistio 7.-8.3.1954 järjestetyistä valtiollisista vaaleista, 21.4.1954. 329.5, SDP:n T-osasto 1954. TA.

 34 Suomi, Juhani, Kuningastie. Urho Kekkonen 1950-1956. Keuruu 1990, 298. Lehtinen 2002, 239-240.

 35 Alho 1981, 426-433.

 36 Alho 1981, 448-460.

 37 SYT:n työvaliokunnan kokous 15.1.1953 Serlachius Oy:n konttorissa Eteläisellä Esplanadinkadulla. SYTa Kansio 8. KA.

 38 Lauri Hyvämäki vuorineuvos Gustav Arppelle, Helsinki 30.4.1953. Apuraha-asiakirjoja 1953. Apuraha-asiakirjoja: säätiön myöntämät tutkimusapurahat, säätiölle tulleet anomukset 1953-1959. SYTa Kansio 73. KA.

 39 PM. Laboratoriokokeilusta Karkkilassa, 24.3.1955, sekä PM. Neuvottelusta Karkkilassa vuorineuvos Arppen, teknisen johtajan Alanderin, insinööri Nissisen, opetusneuvos Rautavaaran sekä toiminnanjohtaja Kupiaisen ja Tynkkysen kesken, 30.9.1955. Päiväämätön muistio laboratoriokokeilusta Högforsin tehtaalla: Lähtökohtatilanne, tehtävä ja aikataulu. SYTa Kansio 125 ja (ensimmäinen muistio) Kansio 103. KA.

 40 SYT:n toimintakertomus vuodelta 1953. SYTa Kansio 10. Päätös apurahojen myöntämisestä vuonna 1954, SYT:n hallituksen kokous 16.2.1954. SYTa Kansio 2. Valtasen - samoin kuin Korsimon - apuraha myönnettiin puhelinkeskustelun perusteella. Se oli tarkoitettu maanpuolustushengen tilan tutkimiseen. Tutkimus palveli näin myös SYT:n toimintaa, SYT:n hallituksen kokous 29.5.1954. SYTa Kansio 2. KA.

 41 Professori Esko Aaltosen 28.10.1954 suosituskirje. Koiviston sivunmittainen tutkimussuunnitelma. Apuraha-asiakirjoja 1954. Apuraha-asiakirjoja: säätiön myöntämät tutkimusapurahat, säätiölle tulleet anomukset 1953-1959. SYTa Kansio 73. KA. Bergholm, Tapio, Puoluesoturin pettymys – Mauno Koivisto ja ahtausyrittäjät 1949-50. Historiallinen Aikakauskirja 2/1998. Lehtilä, Hannu, Tuntematon Koivisto. Keuruu 1998, 21-31.

 42 Vapaa Sana 21.5.1953 ja 11.6.1953.

 43 SYT:n valtuuskunnan kokous 31.5.1961, Serlachiuksen puhe. Kansio 8. SYTa. Myös Kupiaisen tekemät muistiinpanot Serlachiuksen puheesta otsikolla ”RES 31.5.1961”. SYTa Kansio 168. KA.

 44 Liite 1 Ilm. 5783, 30.9.1961. Ylietsivä A. Tasanen (28.9.1961). Supo amp XXXV D5. SUPO. Osmo A. Wiion haastattelu 27.3.2000.

 45 Lehtinen, Lasse, Aatosta jaloa ja alhaista mieltä. Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944-1981. Juva 2002, 413-422, 453-454.

 46 ”Yhteiskunnallisen aktiviteetin herättämisestä ja vahvistamisesta eräillä teollisuusseuduilla.” 4.3.1963. Kommunismin seuranta, raportteja, pääasiassa SKP:tä koskevia 1963-1965. SYTa Kansio 114. KA.

 47 Kupiaisen muistiinpanot keskustelusta Tuomisen kanssa 27.3.1966. AT+OK 1960-luvulta. SYTa Kansio 166. KA.

 48 SYT:n hallituksen kokous 12.8.1971, muistio “Kauniaisten Koivumäki”, 12.8.1971, sekä Kansallis-Osake-Pankin Aleksanterinkadun konttorin kirje SYT:lle, Helsinki 21.7.1971, lähettäjinä Eero Rautapää ja Ilpo Seppälä. SYTa Kansio 3. KA. Leif Fastin haastattelu 10.10.2003.

 49 Kahri, Tapani, Viheltääkö pilli? Työmarkkinamiehen muistelmat. Keuruu 2001, 106-110.