Pauli Kettunen

professori

Kirkuvan harmaa vuosikymmen

On useita 1970-lukuja

Vuosikymmenet eivät ole luonnonvoimia eivätkä historian toimijoita. Ne ovat ihmisten tekoa. Muistamme Karl Marxin sanoneen, että ihmiset tekevät itse oman historiansa perinnöksi saamissaan olosuhteissa. Ajanlasku kelloineen ja kalentereineen on ihmisten tekemä ja samalla myös peritty järjestys. Jäsennämme kokemuksiamme ja odotuksiamme vuosikymmenten mukaan. ”1970-luku” on kokemusten tulkitsemiseksi tehty rakennelma. Aikanaan se oli odotusten kokoelma: yhteiskunnallisessa suunnittelussa ja poliittisessa ohjelmatyössä tulevaisuutta ja tavoitteita määritettiin ja määritetään usein kalenterin aikamittojen mukaan.

1970-luku voi rakentua hyvin erilaisten kertomusten osana. Pituudeltaankin vuosikymmen voi vaihdella. Kalenterin orjuuden helpottamiseksi on tapana puhua pitkistä tai lyhyistä vuosikymmenistä tai vuosisadoista. 1970-lukujakin voidaan luoda pitkiä ja lyhyitä sen mukaan, mitä juonteita halutaan erityisesti seurata. Esimerkiksi niin sanotun reaalisosialismin romahduksen näkökulmasta pitkä 1970-luku voisi tarkoittaa vaihetta Tshekkoslovakiasta 1968 Puolaan 1980-luvun alussa. Oma mielekkyytensä maailmanmenon jäsentäjänä olisi myös ajanjaksolla, jossa alkukohtana olisi Pohjois-Vietnamin ja Vietkongin tet-hyökkäys amerikkalaisia vastaan 1968 ja päätekohtana Ronald Reaganin valinta Yhdysvaltain presidentiksi 1980 lähetystehtävänään lännen vieminen voittoon kylmässä sodassa.


EEC:n vastainen YYA-sopimusta tukeva mielenosoitusmarssi Suolahdessa vuonna 1973. Kuva: Kansan Arkisto


Vuosikymmenen mer­kitykset vaihtelevat sen mukaan, ajatellaanko sitä katkosten vai jatkuvuuksien kannalta. Maailmanlaajuisten ongelmien näkökulmasta 1970-luku voi näyttäytyä vuosikymmenenä, jolloin osoittautuivat todeksi 1960-luvun jälkipuolen varoitukset kasvun rajoista ja näkemykset globaalista keskinäisriippuvuudesta. Toisen maailmansodan jälkeen luotu kansainvälisen talouden järjestys, ns. Bretton Woods -järjestelmä, mureni 1970-luvun alussa. Samaan aikaan öljyntuottajamaiden toimeenpanemat öljyntuotannon rajoitukset ja öljynhinnan korotukset johtivat taloudelliseen kriisiin ja havahduttivat ”ensimmäisen maailman” rikkaatkin siihen, miten kestämättömälle pohjalle talouskasvu rakentui. Vuoden 1973 öljykriisin tunnelmissa Mitä Missä Milloin -vuosikirja keskittyi Tiede ja tekniikka -osastossaan maailman energiavarojen arviointiin ja Liikenne -osaston artikkelit arvioivat puukaasua auton polttoaineena sekä höyryautoa. Samassa yhteydessä oli kuva Neuvostoliitossa suunnitellusta ydin­ilmalaivasta, joka kuljettaisi 1800 matkustajaa.

Vuonna 1974 YK:n yleiskokous hyväksyi toiveikkaan julistuksen ”uudesta kansainvälisen talouden järjestyksestä”. Pian se voitiin todeta jokseenkin voimattomaksi muuttamaan maailmaa, ja seuraavalla vuosikymmenellä kirjainyhdistelmä UKTJ vaipui unholaan. 1970-luvun lopulla ihmisen ja ympäristön suhteet olivat joka tapauksessa aiempaa näkyvämmin poliittisessa päiväjärjestyksessä. Vuoden 1962 Kuuban kriisistä lähtien ydinsodan uhka ja sitä säännellyt ”kauhun tasapaino” olivat tuoneet vahvan maailmanlaajuisen ulottuvuuden tavallisten ihmisten arkeen ja tulevaisuuden ennakointeihin. Harrisburgissa Yhdysvalloissa tapahtui vuonna 1979 ydinvoimalaonnettomuus. Ydinvoiman rauhanomainenkin käyttö tuli 1970-luvun lopulta uudella tavalla poliittiseksi, kiistanalaiseksi asiaksi.

Suomessakin alkoi nousta ns. uusia liikkeitä, joiden toimintatavat poikkesivat organisaatiokeskeisistä, edustuksellisista, valtioon suuntautuvista vanhoista liikkeistä. Paikalliset aktiot ja julkisuuden hyväksikäyttö tulivat niissä etualalle. Forssan Koijärvellä lintujärven kuivatuksen vastustajat kahlitsivat itsensä vuonna 1979 kaivinkoneeseen eivätkä hätkähtäneet, vaikka poliisimies kysyi tunnetuimmalta mielenosoittajalta Ville Komsilta: ”Tietääkö se Komsi, että tämä on laitonta toimintaa?” 

Se 1970-luku, joka on vahvimmin iskostunut mieliin poliittis-kulttuurisena rakennelmana, koostuu kuitenkin hieman toisenlaisista ilmiöistä. Helpoimmin mieleen juolahtavia 1970-luvun määrityksiä lienee taistolaisen opiskelijaliikkeen nousu ja tuho. Myös Kekkoseen ajatukset kääntyvät vaivattomasti, kun 1970-luku mainitaan. Kekkosen johtajuuden vahvistuminen ja hänen otteensa kirpoaminen on ilmeinen ajanjakson määritys, esimerkiksi niin, että lähdetään vuoden 1973 poikkeuslaista, jolla Kekkosen kautta jatkettiin vaaleitta, ja päädytään hänen eroonsa elokuussa 1981 ja Mauno Koiviston valintaan seuraajaksi vuoden 1982 alussa. 


Urho Kekkonen ja Ylioppilasteatterin edustajia Vanhan ylioppilastalon kahvilassa 1970-luvun lopulla. Kuva: Veikko Koivusalo. Kansan Arkisto.


Ajanjaksojen, vuosikymmentenkin, määrittely riippuu näkökulmasta. Tällainen määritteleminen on osa kulloistakin nykyisyyttä, niin kuin historiallinen tieto ylipäätään on. 1970-luku määrittyy tätä nykyä toisin kuin joskus aiemmin. Se on osa vaihtelevia ja muuttuvia kertomuksia. Voitaisiinko tunnistaa joitakin julkista keskustelua hallitsevia Suomen kansallisen historian kertomuksia, joista 1970-luku tätä nykyä saa päällimmäisen merkityksensä?

Suomettumisen ja hyvinvointivaltion kertomukset

Julkisessa keskustelussa 1970-luku on määrittynyt ennen muita kahdesta suuresta kertomuksesta. Toisen teemana on suomettuminen, toisen taas hyvinvointivaltion kehittyminen. Edellisessä 1970-luku piirtyy pysähtyneisyyden ja poliittisen moraalin rämettymisen vuosikymmeneksi, jolloin suomalaiset päästivät Neuvostoliiton sekaantumaan Suomen asioihin enemmän kuin oli välttämätöntä. Jälkimmäisessä kertomuksessa taas 1970-luku kuvautuu hyvinvointivaltion rakentamisen huippukaudeksi, jolloin Suomessakin kehkeytyi pohjoismainen malli: tasa-arvoperiaatteelle ja sosiaaliselle kansalaisuudelle rakentuvat sosiaaliturvajärjestelmät, kattavat julkiset koulutus-, terveys- ja hoivajärjestelmät, liki täydelliseen järjestäytyneisyyteen perustuvat työmarkkinoiden neuvottelu- ja sopimusjärjestelmät, naisten kaksinainen sidonnaisuus hyvinvointivaltioon, joka luo sosiaalipoliittiset edellytykset ansiotyön ja äitiyden yhdistämiselle sekä työpaikat naisille sukupuolen mukaan eriytyneillä työmarkkinoilla.

Kumpaakin kertomusta ohjaavat myöhemmät tähystysaukot. Suomettumiskertomus kerrotaan Neuvostoliiton romahduksen jälkeisestä näkökulmasta. Siinä valaistuksessa syntyy dramaattinen kuva Suomen kansallisesta kehitystiestä, jolla murrosten, taistelujen, myönnytysten ja petosten läpi toteutuu suuri kansallisen historian jatkuvuus. Toiset haluavat korostaa Suomen selviytymistä karikkoisilla vesillä, toiset taas hakevat vaurioita, usein kansallisiksi traumoiksi kutsuttuja, ja pitävät historioitsijoiden tehtävänä niiden tunnistamista ja parantamista. Myös hyvinvointivaltion kertomus tarkastelee 1970-lukua päättyneen prosessin näkökulmasta. 1970-luku piirtyy sellaisen nyky-Suomen tekemisenä, jota toiset haluavat puolustaa globalisaation uhkia vastaan ja jonka toiset taas väittävät tulleen tiensä päähän ja joutavan menneisyyteen uuden kilpailukykyvaltion tieltä.

Suomettumiskertomus ei ollut tapa, jolla pääosa suomalaisista 1970-luvulla tulkitsi omia kokemuksiaan ja odotuksiaan. Näin voidaan sanoa huolimatta siitä, että monet – esimerkiksi SKP:hen kuulumattomat kansandemokraatit – joutuivat katkerasti kokemaan sitä, mistä suomettumiskertomus kertoo.

Suomen kansainvälisen aseman vahvistuminen, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous 1975 sen juhlittuna ilmentymänä, oli kansallisen ylpeyden aihe. Kukin taho saattoi ottaa saavutusten pöydästä oman mieliherkkunsa, kunhan muisti antaa asianmukaisen tunnustuksen Suomen ja Neuvostoliiton naapurisuhteiden syvenemiselle, minkä monet vilpittömin mielin tekivätkin. Vientiteollisuuden edustajilla oli syytä tyytyväisyyteen, kun EEC-vapaakauppasopimus vuodelta 1973 turvasi sen edut läntisen Euroopan integraation edetessä. Poliittisten idänsuhteiden lujittaminen toi liikkumatilaa kiinnittyä läntiseen taloudelliseen integraatioon sekä avasi tilaisuuden tuottoisaan idänkauppaan sellaisillekin yrityksille, jotka eivät olisi muuten menestyneet. Töitä tarjoutui Kostamuksessa ja muualla. Kahdenvälisen kaupan periaate käänsi öljykriisinkin, öljyn hinnan ennennäkemättömän kohoamisen, uusiksi vientitilaisuuksiksi.

Pohjoismaisen talousyhteistyön hanke Nordek tosin kariutui vuonna 1970 kansainvälispoliittisiin realiteetteihin, mutta hankkeen raunioille perustettu Pohjoismaiden ministerineuvosto edisti moninaista arkista yhteistyötä. 1950-luvun alussa parlamenttien Pohjoismainen neuvosto oli perustettu hieman vastaavalla tavalla turvallisuuspoliittisten yhteistyöhankkeiden kariuduttua. Arkista kansainvälisyyttä ja rajojen ylittämisen helppoutta eivät kokeneet vain ne suomalaiset, jotka etenkin 1960-luvun lopussa muuttivat sankoin joukoin Ruotsiin työnhakuun, vaan myös yhä useammat nuoremmat ja vanhemmat ulkomaanmatkailijat. Interrail alkoi vuonna 1972. Seuramatkat etelään lisääntyivät. Kaikista eurooppalaisista suomalaisten oli vaivattominta ylittää valtioiden rajat. 1970-luvun jälkipuolella suomalainen saattoi matkustaa viisumitta jopa muutamiin itäblokin maihin.

Missä määrin 1970-luvun suomalaiset sitten tulkitsivat kokemuksiaan hyvinvointivaltion kertomuksen avulla? Nykykeskustelussa hyvinvointivaltio esitetään usein yhteisenä kansallisena projektina. Näin menette­levät sekä ne, jotka nyt puolustavat hyvinvointivaltiota, että monet niistä, jotka sanovat hyvinvointivaltion saavuttaneen tiensä pään. Jälkimmäiset perustelevat kantaansa mielellään kansakunnan uusilla haasteilla. ”Me” rakensimme vahvat organisaatiot ja kollektiivisen ja julkisen turvasääntelyn, mikä oli aikanaan hyvää ja oikeaa toimintaa, mutta nyt nämä aikaansaannokset ovat vanhentuneet ja muuttuneet rasitteiksi. Tällainen vetoaminen siihen, että aika on ajanut jonkin ohi, on tehoavampaa kuin puhuminen siitä, että edut ja näkemykset ovat olleet ristiriitaisia ja että niiden voimasuhteet ovat muuttuneet. Kuva menneisyydestä harmonisoituu samalla, kun tulevaisuus esitetään yhteisenä haasteena.

”Hyvinvointivaltio” ei kuitenkaan ollut 1970-luvulla mikään konsensuskäsite. Hyvinvointivaltiota ja etenkään suomalaista hyvinvointivaltiota ei rakennettu suuren yhteisen suunnitelman pohjalta.  Se rakentui konflikteista ja kompromisseista, joiden tulokset eivät vastanneet kenenkään osapuolen alkuperäisiä tavoitteita. Hyvinvointivaltion kehittyminen ei ollut projekti vaan prosessi, jossa kietoutuivat yhteen monenlaiset ristiriitaiset edut sekä suunnitteleva, ongelmia määrittelevä ja ratkaisuja etsivä tieto. Suunnittelun ja kompromissien yhteensovituksissa virkamiehillä on ollut Suomessa tärkeä sija.

Ristiriitainen konsensus

Suomen kansakunnan rakentamisen vaiheessa 1800-luvun jälkipuolella poliittiset ristiriidat muodostuivat kamppailuiksi siitä, kuka on oikeutettu puhumaan kansan nimissä ja siten määritellä kansa. Vuoden 1918 sisällissotakin juontui konfliktista, jonka teki sääntelemättömäksi se, että kumpikin osapuoli vaati itselleen oikeutta puhua koko kansan nimissä. Tällainen ei tee mahdolliseksi kompromisseja, jotka edellyttävät, että kumpikin osapuoli vastavuoroisesti tunnustaa toistensa edut ja omat etunsa vain erityiseduiksi ja juuri sellaisina oikeutetuiksi. Toisin kuin kompromissi, konsensus on ajattelutapa, jossa lähdetään ennalta määritellystä yleisestä edusta ja sen jälkeen otetaan eri erityiseduista huomioon vain ne osat, jotka mahtuvat tämän ennalta määritellyn yleisen edun piiriin. Kun yleinen etu kuitenkin usein ymmärretään eri tavoilla, tuloksena voi olla rajuja konflikteja. Suomen historialle on ollut ominaista juuri vahvan konsensuksen ja syvien konfliktien yhdistelmä.

Sosiologi Erik Allardt erotteli 1960-luvulla neljä suomalaisen yhteiskunnan perusvastakohtaisuutta. Vastakkain olivat maalaiset ja kaupunkilaiset, työväenluokka ja porvaristo sekä kommunistit ja kaikki muut. Neljäs vastakohta oli suomen- ja ruotsinkielisten välinen. Voidaan sanoa, että näiden vastakohtaisuuksien poliittinen lataus tuli osaksi juuri siitä, että historiallisilta taustoiltaan niiden osapuolet edustivat erilaisia käsityksiä siitä, mikä oli kansallinen yleisetu ja kenellä oli oikeus puhua kansan nimissä.

Allardtin ja muiden sosiologien myötävaikutuksella vahvistui kuitenkin 1960-luvulla näkemys, että tunnustettuina ja säänneltyinä ristiriidat olisivat hyödyllisiä yhteiskunnan toimintakyvylle ja kiinteydelle. Vasemmiston vuoden 1966 vaalivoiton jälkeinen kansanrintamahallitus, jossa kommunistit osallistuivat hallitusvastuuseen kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen, vastasi tätä Kekkosen tukemaa näkemystä.

Myös tulopolitiikaksi kutsutut toimintatavat sopivat tähän kansalliseen eheytykseen. Ensimmäinen ns. tulopoliittinen kokonaisratkaisu, Liinamaa I, tehtiin 1968. Tulopoliittiseen järjestelmään kuuluivat työmarkkinoiden keskusjärjestöjen sopimukset, joiden osapuoliksi tulivat SAK:n ja työnantajajärjestöjen lisäksi pian myös toimihenkilöjärjestöt sekä valtion ja kuntien työnantajaorganisaatiot. Järjestelmässä olivat osallisina myös maataloustuottajien järjestöt. Valtion osallistuminen ja sitoutuminen oli tulopoliittisten ratkaisujen ominaispiirre.

Tulopoliittisiin ratkaisuihin sisältyneiden ns. sosiaalipakettien tietä rakennettiin hyvinvointivaltiota. Samalla kehittyi palkkatyön yhteiskunta, jonka instituutiot perustuivat palkkatyöllä elämiseen ja tukivat sitä. Tällaisia instituutioita olivat ansiosidonnaiseksi painottunut sosiaaliturva, laajentuneet julkiset palvelut sekä vahvistunut työehtosopimusjärjestelmä. Tulopolitiikan yhteydessä lujitettiin merkittävästi myös työpaikkatasoista edunvalvonta- ja osallistumisjärjestelmää luottamusmiehineen ja työsuojeluvaltuutettuineen. Ammattiyhdistysliike oli entistä vahvemmin läsnä paitsi kansallisessa talous- ja sosiaalipolitiikassa myös työpaikoilla. Ay-järjestäytyneisyys oli lähtenyt jyrkkään nousuun sen jälkeen kun SAK oli eheytynyt 1960-luvun lopussa ja kun ammattiliiton jäsenmaksusta ensimmäisen tulopoliittisen sopimuksen yhteydessä oli tehty veron kaltainen suoritus, jonka työnantaja suoraan pidätti palkasta.


Mielenosoittaja vaatii hintoja ja tulopoliitikkoja kuriin 1970-luvulla. Kuva: Kansan Arkisto


Työväenliikkeen muutos

Näkijöiden ja tekijöiden oli mahdollista arvioida muutosten luonnetta monin tavoin, mikä ilmeni ristiriitoina työväenliikkeessä. Ensimmäinen ongelmaulottuvuus koski suhdetta kapitalismiin, toinen taas sosiaalidemokraattien ja kommunistien suhteita. Kumpikin ulottuvuus sai suuren merkityksen SKP:n osapuolijaossa. Talouden välttämättömyyksistä määrittyvän yleisedun voima näkyi jo vuoden 1967 devalvaatiossa. Tulopolitiikka merkitsi aiempaa syvällisempää sitoutumista kansantalouden logiikkaan, jota ohjasi kapitalismin ongelmien ratkominen ja kapitalismin saavutusten hyväksikäyttäminen ja joka edellytti tätä palvelevan tiedon hyväksymistä. 1950-luvun tulonjakotaistelun periaate, indeksisidonnaisuus, korvattiin kansantalouden tuottavuuden laskelmilla, joilla määriteltiin tulojen korotusvara. SKP:n enemmistö ja SAK:n kommunistit sitoutuivat jos kohta monin varauksin ja vaikeuksin siihen, mitä Suomen Akatemian rahoittama Tandem-projekti kutsui raportissaan 1977 ”tulopoliittiseksi hallitsemistavaksi”. SKP:n vähemmistö omaksui sen sijaan iskusanakseen ”Irti tulopolitiikasta”. Monissa 1970-luvun suurten teollisuustyöpaikkojen työtaisteluissa näkyivät sekä keskitetyn tulopolitiikan sisäiset ristiriidat että perustavampi tulopolitiikan kritiikki.

Myöskään sosiaalidemokraattien ja kommunistien suhde ei saanut sellaista sosialistisen tavoitteen ajankohtaistavaa sisältöä kuin SKP:ssä ja NKP:ssä oli 1960-luvulla odotettu. Suuri takaisku oli tapahtuma, joka aloitti 1970-luvun: kansanrintama ja sen sisällä erityisesti SKDL ja keskustapuolue kärsivät pahan vaalitappion kevään 1970 eduskuntavaaleissa. Veikko Vennamo nosti ”unohdetun kansan” kansanrintamaa vastaan. Vasemmistoenemmistön kausi päättyi.

SAK:n ja sen ammattiliittojen sisälläkään asiat eivät sujuneet tavalla, joka olisi mahdollistanut marxilais-leniniläisen etujoukkoteorian menestyksellisen toteuttamisen.

Siitä asti kun kansainvälinen työväenliike oli Venäjän vallankumouksen jälkeen jakautunut sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin, kumpikin suunta oli katsonut olevansa työväenluokan ainoa oikea edustaja. Taistelua kehysti kummankin suunnan pitkälti jakama käsitys työväenliikkeestä leirinä porvarillisessa yhteiskunnassa ja porvariston leiriä vastassa. Yhteinen kehys teki taistelusta katkeran: toinen osapuoli näyttäytyi petturina.

SAK:n eheytys perustui kuitenkin suhteellisuusperiaatteen omaksumiseen. Tähän sisältyi se uutuus, että sosiaalidemokraatit ja kommunistit tunnustivat toisensa työväenluokan edustajiksi. Viitekehyksenä oli edelleen ajatus yhdestä työväenliikkeestä, jossa kuitenkin vallitsi puoluetoiminnan ja ammattiyhdistystoiminnan työnjako. Ajatus ilmeni eheytyksen paradoksissa: sosiaalidemokraattien ja kommunistien ryhmätoiminta ammattiyhdistysliikkeessä tunnustettiin ja vakiinnutettiin, mutta samalla myös sovittiin siitä, että puoluetoiminta ja ammattiyhdistystoiminta pidetään erillään. Proletaarisen internationalismin ja marxilais-leniniläisen etujoukkoteorian näkökulmasta tällainen suhteellisuus – silloin kun siirrettiin lyhytaikaisen taktiikan piiristä pysyväksi periaatteeksi – tarkoitti sietämätöntä tunnustusta sosiaalidemokratialle. SKP:n osapuolijaossa suhde sosiaalidemokraatteihin, kuten suhde tulopolitiikkaan, oli keskeisiä kysymyksiä.

1970-luku oli myös sosiaalidemokratian muutoksen aikaa. On muistettava, että kaikensävyiset sosiaalidemokraatitkin olivat 1970-luvulla sosialisteja. Niin eduskunta- kuin kunnallisvaaleissakin ennusteet ja tulokset laskettiin aina siten, että puolueiden jaon lisäksi ilmoitettiin ei-sosialistien ja sosialistien voimasuhde. Kun Mauno Koivisto oli presidenttiehdokkaana vuoden 1982 vaaleissa, häneltä kysyttiin ilman muuta, minkä sortin sosialisti hän oli. Kun Koivisto ilmoitti olevansa bernsteinilainen, Eduard Bernsteinin vuonna 1910 suomeksi ilmestyneestä kirjasta Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät otettiin kiireen vilkkaa uusi näköispainos.

1970-luvun alun sosiaalidemokraatit tavoittelivat, erilaiset sosiaalidemokraatit eri tavoin, valtion ja yhteiskunnan yhdistämistä. Kutakin yhteiskunnan lohkoa ohjattaisiin tarkoituksenmukaisella, rationaalisella politiikalla, ja kullekin sektorille – työelämään, kouluihin, yliopistoihin ja niin edelleen – luotaisiin demokraattisen osallistumisen edustuksellisia järjestelmiä. Näin hahmottui eräänlainen lohkoteknokratian ja sektoridemokratian yhdistelmä. Sen avulla pyrittiin ratkomaan kapitalistisen talouden ongelmia kansantaloudellisen ohjailun tietä. Painopiste muuttui kuitenkin 1970-luvun puolivälin jälkeen. Tämä ilmeni Kalevi Sorsan toisen hallituksen kaudella 1977–1979 ja varsinkin vuoden 1977 Korpilammen konferenssissa, jossa eri eturyhmien edustajat yhdessä hallituksen kanssa puhalsivat politiikkaan konsensuksen henkeä. Sosiaalidemokraattien suhtautuminen yritystalouteen muuttui. 1970-luvun alkupuolella periaatteena oli kansantalouden ohjailu, 1970-luvun jälkipuolella yritystalouden edellytysten parantaminen valtiollisten elvytystoimien avulla.

Kolme kertomusta sosiaalisesta sääntelystä

Hyvinvointivaltio ei ollut 1970-luvulla yhden ja yhteisen kansallisen kertomuksen osa. Voidaan erottaa kolme pääkertomusta, joiden avulla erilaiset 1970-lukulaiset tulkitsivat sosiaalista sääntelyä.

Nämä eivät olleet vain suomalaisia vaan laajemmin länsieurooppalaisia kertomuksia. Ensimmäinen oli reformistinen kertomus työntekijäin turvallisuuden ja vaikutusmahdollisuuksien kasvusta. Vahvistuvien työntekijäjärjestöjen ja demokraattisen valtion voimin asetettiin rajat kapitalistiselle markkinataloudelle. Näin aikaansaatiin demokratisoitumisen, sosiaalipoliittisen edistyksen ja kansantaloudellisen kasvun kehä. Toinen oli vasemmistoradikaalinen kertomus työläisten vaikutusmahdollisuuksien kutistumisesta, heihin kohdistuvan kontrollin vahvistumisesta ja työn sisältöjen surkastumisesta, valtion, monopolipääoman ja reformististen ammattijärjestöjen liittoutumisesta sekä tieteen alistamisesta tämän liittokunnan palvelukseen. Kolmas oli oikeistolainen, liberalistinen tai konservatiivinen kertomus siitä, miten etujärjestövallan ja etenkin ammattiyhdistysliikkeen vahvistuminen yhdessä valtion taloudellisen intervention kanssa kavensi yksilönvapautta ja demokratiaa, kahlitsi yritteliäisyyttä ja madalsi moraalia.

Voidaan yksinkertaistaa, että 1980-luvulla viimeksi mainittu näkökulma nousi hallitsevaksi ensiksi mainitun sijalla. Toinen kertomus, kapitalismin fundamentaalikritiikki, jota Suomessa edustivat näkyvimmin mutta eivät yksinomaan taistolaiset, hajaantui puolestaan 1980-luvulla useisiin eri suuntiin. Tämä fundamentaalikritiikki muuttui postmodernismiksi, jolleivät sen edustajat sitten kääntyneet hyvinvointivaltion puolustajiksi, kuten esimerkiksi monet tutkijat tekivät, tai elleivät he muuntaneet aiempaa kapitalismikriittistä hyvinvointivaltion arvosteluaan uusliberalistiseksi hyvinvointivaltion arvosteluksi, kuten kävi joissakin tapauksissa.

Joka tapauksessa hyvinvointivaltiosta on kaikilta näiltä pohjin jälkikäteen tehty yhteinen kansallinen projekti. Unohduksiin on painettu se, että hyvinvointivaltion kriisistä alettiin puhua Suomessakin paljon ennen sen suurta laajenemisvaihetta ja että hyvinvaltiota ja ”hyvinvointivaltioideologiaa” arvostelivat sekä kapitalismin kaatajat että kapitalismin kannattajat.


Vihreä liike sai alkunsa Forssan Koijärven lintualueen kuivatuskiistasta 1970-luvun lopulla. Kuva: Kansan Arkisto


Kirkuva harmaus

Marimekon paitojen ja raitojen, taistolaistyttöjen kukkahuivien sekä puna- ja sinipaitojen lisäksi monia harmaan sävyjä esiintyi 1970-luvun Suomessa. 1970-luku oli kirkuvan harmaa vuosikymmen. Itä- ja Pohjois-Suomen pienviljelijä-metsätyömiehet ja heidän perheensä muuttivat 1960- ja 1970-luvun taitteessa suurin joukoin Ruotsiin ja kotimaan asutuskeskuksiin ja laudat jäivät harmaantumaan ovien ja ikkunoiden päälle. Moderni Suomi esittäytyi uusina uljaina, harmaina betonilähiöinä. Öljykriisi 1973 loi yllättävää hämärää harmautta, sähkövaloa piti säästää, ainakin nimeksi, ainakin jonkin aikaa. Mustavalkoiseen TV-ruutuun ilmestyi säännöllisin väliajoin Tarmo Ropponen, joka seisoi Eteläranta kympin neuvotteluhuoneen oven takana odottamassa harmaisiin pukeutuneiden miesten ilmaantumista kertomaan tulopoliittisen kokonaisratkaisun synnystä. Korpilammen kokouksesta 1977 Suomen ylle lankesi konsensuksen henki. Hengen loivat juuri nuo harmaapukuiset herrat, etujärjestöjen ja valtiovallan edustajat. Konferenssijulkaisun ”Elvytyksen linjat” kansikuvassa istuu auditoriollinen miehiä, vain sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja Toini Nousiainen rikkoo rintamaa.

Harmaalta 1970-luku näyttää myös siinä mielessä, että sitä voidaan pitää epäpolitisoinnin vuosikymmenenä. Kaivoin tätä esitystä laatiessani esiin vanhoja kirjoituksiani ja huomasin väittäneeni vuonna 1981 sosiaalidemokraattisten opiskelija- ja nuorisojärjestöjen Sosialistinen politiikka -lehdessä: ”Ei voi välttää sitä mielikuvaa, että nykyisessä yhteiskuntapoliittisessa konsensus-ajattelussa ylipäätään poliittinen ratkaisunteko nähdään niin vakavana asiana, ettei poliittisilla liikkeillä ja aatteilla ole siinä sijaa.” Samaisessa kirjoituksessa julistin myös, että ”[r]akenteellisemmaksi ja pysyvämmäksi asiaksi kuin porvarien kauhistelema hallinnon politisoituminen onkin muodostunut politiikan hallinnollistuminen” ja että ”valtion interventio talouteen on selvästikin kääntynyt talouden interventioksi valtioon – talouden valtiollisen ohjailun ja sääntelyn pyrkimyksestä on käännytty talouden valtiolle asettamien vaatimusten, ‘välttämättömyyksien’, toteuttamiseen.”

Kovin konkreettisia nämä nuoren tutkijan päätelmät eivät olleet. Ne viittaavat kuitenkin osaltaan siihen, että 1970-luvun muutosten tarkastelu voi auttaa tunnistamaan nykyisen konsensus-Suomen historiallisia edellytyksiä ja kerrostumia. Suomessa ja Ruotsissa 1970-luvun muutokset kävivät tästä näkökulmasta aivan vastakkaisiin suuntiin. Ruotsissa 1930-luvun lopulla luotu ns. Saltsjöbadenin henki eli ammattiyhdistysliikkeen ja työnantajien välinen peruskompromissi murtui 1970-luvulla. Taloudellista demokratiaa ja yritysdemokratiaa koskevat taistelut – kamppailut palkansaajarahastoista ja myötämääräämisestä – merkitsivät työmarkkinasuhteiden uudelleenpolitisoitumista. Suomessa sitä vastoin muutoksen suunnaksi tuli sosiaalisten ristiriitojen epäpolitisointi ja kansallista kilpailukykyä vaaliva konsensus.

 

Artikkeli perustuu Kansan Arkiston ”1970-luku myytit lyttyyn?” 60-vuotisseminaarissa 21.5.2005 pidettyyn alustukseen.