Pirjo Kaihovaara

arkistonjohtaja

MERKIT RINTAAN JA BAILAAMAAN
Poliittiset rintamerkit 1970-luvun muoti-ilmiönä

Rintamerkkien käyttö on vanha perinne järjestötoiminnassa, ja se on levinnyt kansainvälisiä teitä. Suomen työväenliikkeessä merkkejä alettiin harrastaa 1800-luvun lopulla noudattaen osakuntien ja raittius- ja urheiluseurojen esimerkkiä. Merkit olivat tuolloin useimmiten jäsenmerkkejä, joiden kantajilla oli jäsenyyden takaamia oikeuksia. Merkki rinnassa toimi esimerkiksi pääsylippuna tilaisuuksiin ja antoi oikeuden käyttää puheenvuoroja. Ensimmäiset merkit olivat usein rusetteja tai pahvimerkkejä.

Rintamerkin käyttö ei välttämättä edellytä järjestöjäsenyyttä. Silti merkki on useimmiten johonkin (kenties rajoiltaan häilyvään) ryhmään kuulumisen tunnus, ja sen kantaminen onkin aina kertonut kollektiivisista tunteista. Merkin kantaja haluaa osoittaa muille, minkä asian tai aatteen kannattaja hän on. Australialainen ammattiyhdistysmerkkien keräilijä Gregory J. Smith puhuu merkeistä jäsenyysylpeyden osoituksena. Tuota sanaa voi hyvin käyttää, kun puhutaan rintamerkkien käytöstä 1970-luvulla.

Rajoitun tässä artikkelissa kuvailemaan rintamerkkien asemaa työväenliikkeen ja opiskelijaliikkeen eri suuntausten riennoissa ja toiminnassa 1970-luvun alkupuolella. Kirjoitus perustuu paljolti omakohtaiseen havainnointiin. Merkeistä kun ei ole juuri koottu tietoa. Toivottavasti joku innostuu tutkimaan asiaa tarkemmin. Poliittiset rintamerkit tulivat Suomessa muotiin jo 1960-luvun lopulla. Seuraava vuosikymmen oli kuitenkin niiden kulta-aikaa.

Rintamerkit olivat ystävyysmatkojen kuumaa tavaraa. Kuva: Kansan Arkisto

Rintamerkin ostaminen saattaa olla ensimmäinen poliittinen kannanotto. Tämän nuoret ja innokkaat seitsenkymmenlukulaiset tiedostivat varhain. Rintamerkkejä tuputettiin tutuille ja tuntemattomille erilaisissa tapahtumissa, mielenosoituksissa, oppilaitoksissa ja kaduilla. Rintamerkkejä oppi myös nopeasti tulkitsemaan. Vaikka ”yleisdemokraattinen rintama” oli opiskelijaliikkeessä laaja, oli vallalla myös tiukka karsinointi. Rajojen ylittäjiä ei katsottu hyvällä. Niinpä rintamerkit olivat käyttökelpoinen tunnistusvälineistö. Jo kaukaa erotti, kuka oli demari, revari, maolainen tai taistolainen saatikka sitten suorastaan porvari. Nuorison keskuudessa merkeillä oli merkitystä jopa seurustelukumppanin haeskelussa. Poliittista kantaa osoittavia rintamerkkejä pidettiin tansseissa ja illanvietoissakin – ainakin silloin, kun järjestäjänä oli jokin poliittinen tai muuten kantaaottava kansalaisjärjestö.

Merkkejä yhdistelemällä viestittiin monenlaisia asioita ja ihmisiä pystyi luokittelemaan entistä tarkemmin. Peace -merkki, varsinkin perinteinen sadankomitealainen, kertoi kuusikymmenlukulaisuudesta. Itsetehtynä tinamerkkinä sama kuvio viittasi hippitaustaan. Tiedonantaja-merkki Marxin ja Leninin hahmolla varustettuna oli pari vuotta varhaisemmalta ajalta kuin Engelsillä täydennetty ja siksi alkuperäisenä harvinaisempi ja ”hienompi”. SKDL:n ja Tiedonantajan merkin yhtaikainen kantaminen oli kohtalaisen harvinaista. Oliko henkilö tietämätön vai muuten vain outo? Vielä harvinaisempaa lienee ollut sosialidemokraattisten ja kansandemokraattisten merkkien yhdistäminen. ”Pulumerkki”, Suomen Rauhanpuolustajien sininen kyyhkyskuvioinen neula, oli suosittu opiskelijaliikkeessä. Monet kuitenkin luokittivat sen kantajan suoraa päätä taistolaiseksi. Ainakin Helsingissä tulkittiin jossain vaiheessa, että FNL-merkkiä kantoivat maolaiset. Muut tukivat Vietnamin sodan vastaista liikettä pitämällä Suomi–Vietnam-Seuran merkkiä.

Puolue- ja ammattiliittojen merkit olivat yleensä jäsenmerkkejä ja niitä käyttivät useimmiten varttuneemmat mieshenkilöt. Opiskelijajärjestöjen merkkejä kaupiteltiin jäsenmerkkeinä, vaikkei jäsenyys ollutkaan ehtona merkkien käyttämiselle. Jäsenmerkit ja järjestöjen tavalliset merkit olivat usein kooltaan pieniä ja paremmasta materiaalista valmistettuja kuin erilaiset kampanjamerkit. Jäsenmerkit olivat tavallisimmin metallisia ja emaljoituja. Tärkeiden kampanjoiden merkit valmistettiin samalla menetelmällä. Esimerkiksi kielletty ajosuunta -liikennemerkkiä muistuttava punainen Ei EEC -merkki (1972) oli tällainen.

Metalliset pintakalvolla päällystetyt rintanapit yleistyivät Suomessa 1970-luvun alkupuolella. Tämä muoti levisi ulkomailta, lähinnä lännestä. Poliittisilla rintanapeilla oli Yhdysvalloissa pitkä historia. Kampanjanappeja oli käytetty jo 1800-luvun lopulta lähtien, kun selluloidi keksittiin. Amerikassa rintanapit olivat kiinteä osa vaalikampanjoita henkilökuvineen. Menetelmä jossa sanoma voitiin painaa paperille ja kiinnittää kalvon alle monipuolisti merkkivalikoimaa. Kuvan painaminen suoraan peltinappiin yleistyi tehden entistä suuremmat tekstit ja kuvat mahdollisiksi. Nappi näkyi kauas. Suomessa nappeja ei juuri ollut harrastettu ennen kuin 1960-luvun lopun I’m a hippie -merkit vaihtuivat poliittisemman sisällön nappeihin. Tällaisia olivat esimerkiksi Free Angela Davis (1971), Maailman nuorison ja ylioppilaiden X festivaali (1973), ja Allekirjoita rauhanadressi (1974) -rintanapit. Rahapulassa ja kiireessä vanhojen metallinappien päälle saatettiin lätkiä uuden kampanjan tarra, ja näin saatiin uudet merkit nopeasti myyntiin.

Rintamerkkien käyttö levisi 1970-luvulla Suomeen myös idästä. Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa merkkien käyttö oli ollut runsasta jo pitkään. Kunnia- ja ansiomerkkejä jaettiin paljon. Järjestömerkeissä oli oma hierarkiansa. Merkit toimivat halpoina yhteisöllisinä muistoesineinä. Neuvostomerkkejä oli joka lähtöön: erilaiset Lenin-merkit, järjestöjen, kaupunkien ja tehtaiden omat merkit, juhlavuosien ja tapahtumien merkit... Ystävyystapaamisissa merkkien lahjoittaminen ja vaihto oli tärkeä seremonia – varsinkin kun yhteistä kieltä ei useinkaan ollut tai sanavarasto ei riittänyt syvälliseen ajatustenvaihtoon.

Vanhaa perinnettä, pahvimerkkejä, harrastettiin jonkin verran vielä 1970-luvulla erilaisten tapahtumien yhteydessä. Ne olivat halpoja tuotteita, mutta niiden kiinnittäminen oli ongelma. Tarrat yleistyivätkin kampanjatuotteina ja itseäänkunnioittava opiskelija-aktivisti päällysti niillä kalenterinsa ja salkkunsa.

Rintamerkkejä käytettiin päällystakeissa, jotkut kiinnittivät niitä kangaskasseihinsa ja armeijan ylijäämävaraston kankaisiin olkalaukkuihin. Maihinnousutakki ja rintamerkkejä -yhdistelmä kertoi jo kauas, mihin ryhmään niiden kantaja identifioitui. Miesten samettitakit olivat myös sopiva ”alusta” merkkikokoonpanolle. Järjestöpaidat, nuo kuuluisat punainen ja sininen, otettiin Suomen Demokraattisessa Nuorisoliitossa ja Sosialistisessa Opiskelijaliitossa käyttöön 1974. Paitoihin ommeltiin tietenkin hihamerkit. Punaisiin paitoihin SDNL:n merkki ja sinisiin paitoihin SOL:n merkki. Yllättäen Uudenmaan Sosialistinen Nuorisoliitto tilasi myös sinipaitoja, joissa oli SDNL:n hihamerkit. Paitojen ja hihamerkkien taisto oli alkanut. Oikeaoppinen rintamerkki kuului järjestöpaitaan. Saattoipa joku intoileva ”komissaarinalku” tulla puolileikillään huomauttamaankin puuttuvasta merkistä – ainakin jos hänellä oli merkkejä myynnissä. Merkit liittyivät nuoriso- ja opiskelijaliikkeessä vallinneeseen uhoamis- ja näyttämiskulttuuriin. Toisaalta ne olivat osa erilaisia kampanjoita ja myös rahankeruuvälineitä. Ja kampanjoitahan 1970-luvun alkupuolella oli paljon. Vuosikymmenen loppupuolella merkkien käyttö väheni muun toiminnan laantumisen myötä.

Rintamerkkien käyttö oli luonteeltaan julistavaa: minä kannatan tätä asiaa. Kaikissa tilanteissa, esimerkiksi kouluissa tai työpaikoilla, merkkejä ei kuitenkaan tohdittu tai haluttu käyttää näkyvästi. Jotkut keksivät jo kommunistien 1930-luvulla lanseeraaman tavan laittaa merkki takinkauluksen kääntöpuolelle. Sieltä sitä voitiin vilauttaa sopivassa tilanteessa, jolloin merkinkantajan ja viestin vastaanottajan välille tuntui syntyvän näkymätön liittolaisuus – jos merkki oli oikeanlaatuinen.

Merkkien kieli ei ollut tuntematonta myöskään viranomaisille. Nuorisojärjestön matkalta Moskovaan vuonna 1975 muistuu mieleen seuraavaa. Kun bussillinen rintamerkeillä hyvin varustettuja nuorisoliittolaisia kohtasi Neuvostoliiton tullivirkamiehet, nämä vilkaisivat merkkejä ja huitaisivat kädellään eteenpäin. Matkatavaroita ei tarkastettu. Toisin kävi Suomen tullin puolella. Vilkaisu merkkeihin – ja kassit pengottiin pohjiaan myöten.