Ulla-Leena Alppi

kouluttaja

Solidaarisuuden paloa

Minulle 70-luku tuo ensimmäiseksi mieleeni sanan solidaarisuus. Se on yksi maailman kauneimmista sanoista. Tänään myös yksi kaivatuimmista. Kolmenkymmenen vuoden takaa mieleeni palaavat intohimoiset, uteliaat, joskus mustavalkoiset, mutta ehdottoman vilpittömät tamperelaisten nuorisoliittolaisten keskustelut ja väittelyt, joista olin innoissani, mutta aluksi myös ihan pyörryksissä. Mitä ihmettä tarkoittaa empiriokritisismi, revisionismi tai opportunismi. Mitä proletariaatin diktatuuri. Vasemmistolaisuus lastentautina kommunismissa. Entä lisäarvo, pysyvä pääoma ja vaihteleva – jotenkin ne liittyvät taloudelliseen oikeudenmukaisuuteen, mutta miten. Marx, Engels ja Lenin ovat tuttuja nimiä jo lapsuudenkodista, kuten myös Luxemburg ja Kollontai. Mutta kuka on Plehanov, Lunatsarski, tai Feuerbach. Heihin tutustuttiin opintokerhoissa, ja myöhemmin Sirola-opistossa. Kiinnostavaa. Kiehtovaa.


Rauhanmarssilla osoitettiin mieltä mm. chileläisten puolesta Helsingissä 13.10.1974. Kuva: Yrjö Lintunen. Kansan Arkisto.


70-luvulla ei ainoastaan keskusteltu. Keräsimme nimiä, keräsimme rahaa, järjestimme mielenosoituksia metallin lakkolaisten tukemiseksi, Chilen pakolaisten tukemiseksi, ANC:n taistelun tukemiseksi. Maailma tuli lähemmäksi ja kosketti, eikä ainoastaan maailman nuorison festivaaleilla, vaan myös täällä kotona. Istuimmepa kokouksissa tai seminaareissa, marssimmepa kaduilla tai hankimme työväenlehtitilauksia. Muistan vahvan yhteisyyden tunteen. Se syntyi siitä, että pyrimme hyvään, mikä on mielestäni yksi merkittävimmistä ihmistä kasvattavista kokemuksista. Me asetimme toiveita koko kansandemokraattiseen liikkeeseen, halusimme, että nuorilla olisi enemmän sanottavaa politiikassa. Halusimme maailmasta paremman, solidaarisemman. Nuorina ihmisinä toimimme, uskon että valtaosa toimi, vilpittömästi ihanteidemme puolesta.

Henkilökohtaisesti 70-luku oli minulle alusta loppuun poliittista työtä, ja uskoakseni käytännönläheisemmin kuin monelle muulle ikäiselleni. Kaksikymmentäkaksivuotiaana sadan työntekijän pääluottamusnaisena Valiolla olin tietoinen siitä, että vaikka solidaarisuusmarssirivistömme olivat pitkiä, ei niihin suinkaan osallistunut työläisnuorten enemmistö. Kyllä me aina olimme vähemmistössä koko ikäluokkaamme nähden. Toisaalta olin lievästi hämmentynyt siitä miten itseään luokkakantaisempana pitänyt nuorisoliittolaisväki nosti työläisiä korokkeelle. En nähnyt omilla työpaikoillani sankarityöläisiä. Näin tavallisia, ristiriitaisia, enimmäkseen epäpoliittisia ihmisiä, jotka pitivät selvänä kuulumista ammattiliittoon, mutta siihen heidän poliittisuutensa päättyi. Useimmat olivat kiinnostuneempia televisiosarja Peyton Placesta kuin Vietnamin sodasta. Se ei tehnyt heistä yhtään huonompia ihmisiä, ja luultavasti heidän ansiostaan omat jalat eivät irronneet maasta. Tiesin omakohtaisesti, miten vaikeaa on työnantajan kanssa neuvotella vaikkapa vähäisestä työsuojelu-uudistuksesta. ”Vallankumous tänään – huomenna on jo myöhäistä”- iskulauseet kuulostivat runolliselta. 

En tunnistakaan itseäni enkä toimintaympäristöäni siitä puheesta, joka viime vuosina on mystifioinut, ja mielestäni samalla typistänyt 70-luvun todellisuudentajuttomaksi taistolaisuudeksi. Törmäykset ja toisaalta sovitteluyritykset taistolaisuuden ja taistolaisten kanssa olivat tietysti osa minunkin 70-lukuani, mutta nuorisoliike, muusta poliittisesta liikkeestä puhumattakaan, oli paljon muutakin. Vähiten viime vuosien myyttisestä 70-lukukuvasta tunnistan kun ajattelen omaa työpaikan arkeani. Minun täytyi oikeasti päntätä päähäni työehtosopimuksia, selvittää niitä työtovereilleni, patistella heitä ammattiosaston kokouksiin, kantaa vastuuta työpaikkani kehittämisestä. 

Sirola-opiston jälkeen 70-luvun puolivälissä katselin maailmaa jonkin aikaa Tampereen nuorisopiirisihteerin paikalta. Osapuoliriitelyt niin omassa piirijärjestössä kuin SDNL:n keskushallituksissa saivat kasvavasti tilaa, ja turmelivat jotakin, mikä siihen asti oli nuoressa mielessäni ollut vain hyvää. SDNL:n keskushallituksissa me kiistelimme myös liiton päälinjan sisällä oikeasta suunnasta. Ne keskustelut sivusivat ja jäljittelivätkin väittelyjä puolueen suunnasta.


Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton uusi puheenjohtajisto vuonna 1976. Kuva: Kansan Arkisto.


70-luvun kallistuessa lopuilleen katosi lisää tuon vuosikymmenen viattomuudesta. Tuskin meistä kehenkään saattoi olla jättämättä jonkinlaisia jälkiä se, että politiikassa oli niin paljon keskinäistä kilpailua ja pelaamista, ja että toiminta tapahtui jopa vihan ilmapiirissä. Eduskunnassa voimavaroja haaskaantui moninkertaisiin ryhmäkokouksiin ja todisteluun oman politiikan oikeutuksesta. Silloinkaan useimmat meistä eivät vielä tienneet miten kohtalokkaaksi sisäinen taistelu lopulta koko liikkeelle kävisi. Sitä ehkä osattiin pelätä, mutta ihmisen on usein vaikea uskoa sitä mitä ei toivo. Kaikesta tästä huolimatta muistan poliittisen työn eduskunnassakin intensiivisenä ja tavoitteellisena. 

Joskus myöhemmin olen ajatellut, että vanhempien ja kokeneempien olisi jo 70-luvun puolivälissä pitänyt tehdä ratkaisuja, jotka olisivat selkiyttäneet puolueen tilannetta. Me nuoret 70-lukulaiset olisimme varmaankin sellaisia ratkaisuja kavahtaneet, sillä uskoa yhtenäisempään puolueeseen oli vielä jäljellä. Eikä nuorisoliittolaisten keskuudessa pidetty aina omienkaan johtajien edesottamuksista. Syyllisten osoittaminen tuskin olisi hedelmällistä, eikä varmasti yksinkertaista; syyllisyys jakautuu laajalle ja ikään kuin katoaa horisonttiin. Syitä hajaannuksen pitkittämiselle olisi kuitenkin hyvä pohtia jo pelkästään historiankirjoitusta varten. Myös tätä aikaa ja Vasemmistoliittoa ajatellen kunnollisen analyysin tekeminen noista vaiheista olisi tarpeellinen. Onhan pinnallista ajatella, että Vasemmistoliitto voisi elää ja kehittyä irti edeltäjiensä historiasta. Tuossa ajattelussa ei ymmärretä sitä, että puolue on yhtä kuin jäsenensä. He kantavat mukanaan historiaa, se on heidän elämäänsä. Kun vaaditaan Vasemmistoliittoa aloittamaan ikään kuin puhtaalta pöydältä, vaaditaan ihmisiä kuolettamaan osa itseään. Inhimillisesti mahdotonta, ja myös mieletöntä, kun historiassa on niin paljon hyvää ja kantavaa. 

Kuten sanoin oli 70-luvun tärkeä sana solidaarisuus. Siitä syntyi yhteisvastuuta. Joissakin tämän ajan puheenvuoroissa tosiaankin on unohdettu se perusasia, että vaikka vasemmistossa oltiin eripuraisia, saatiin yhteiskunnassa aikaan paljon. Oma sukupolveni ja minua vanhemmat voivat hyvällä syyllä sanoa olevansa hyvinvointivaltion rakentajia. Sen ituja alkoi syntyä sotien jälkeen, mutta varsinaisesti työ alkoi 60-luvulla, ja oli dynaamisimmillaan 70-luvulla. 60-luvulla luotiin pohja sosiaalivakuutukselle, mm. eläkepolitiikalle. 70-luvulla keskiössä oli kansanterveysjärjestelmä ja peruskoulu, molemmat valtavia uudistuksia, jotka tuntuivat ihmisten arjessa. Niiden jälkeen vuorossa olivat lapsiperheiden toimeentuloa tukevat uudistukset, sekä sosiaalihuolto. Hyvinvointivaltiossakin on aina ollut vähäosaisia ja väliinputoavia, mutta kehitystyötä joka tapauksessa tehtiin systemaattisesti ja siitä taisteltiin. Liikkeemme politiikassa oli myös ns. kynnyskysymyksiä, jotka synnyttivät liikkeen profiilin ja itsetunnon. Uskottavuutta valitettavasti alkoi vuosikymmenen loppupuolella nakertaa sisäinen kiista ja keskinäinen syyttely.


Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton kesäkisat Porissa vuonna 1975. Kuva: Kansan Arkisto.


Nyt kun hyvinvointivaltiota ollaan purkamassa se tehdään syyllistämällä meidät kaikki liian kalliista järjestelmistä. Tässä ei ole mahdollisuutta eikä tarkoituskaan mennä syvemmälle asiaan, viittaan vain uusimpiinkin tutkimuksiin, joiden mukaan niin ei eurooppalaisessa vertailussa ole. Niiden, jotka ymmärtävät ja kuulevat vain markkinoiden kieltä, kannattaisi huomata millainen kilpailukykyvaltti hyvinvointivaltio voi olla. Lisäksi pitäisi tietysti pohtia sitä miksi vaikkapa toimeentulotuen tarve vauraassa Suomessa on niin rajusti kasvanut. Eihän kukaan v a l i t s e kohtalokseen huono-osaisuutta, sille ovat aina syynsä. Millaista yhteiskuntavastuuta megavoittoja tekevät yritykset ovat kantaneet työllisyydestä ja siitä, etteivät pitkäaikaistyöttömät ihmiset ajaudu umpikujiin elämässään! Eivät minkäänlaista. Pääomat virtaavat ulos Suomesta, markkinat tekevät mitä haluavat.

70-luvun kritiikissä yksi kärki on ollut siinä, että Suomessa ei oltu itsenäisiä suhteessa Neuvostoliittoon. Erityisesti presidentti Kekkonen on yksiviivaisesti tuomittu kumartelusta itään. Voihan hänet tuomita, mutta jokin suhteellisuus ja ennen muuta aikalaistuntemus pitäisi tässäkin olla. Tekee mieli yhden ystäväni tavoin sarkastisesti sanoa, että tuo kumartelu toi ainakin suomalaisille leipää. Neuvostoliiton-kauppa oli suuri työllistäjä. Muitakin kuin työllisyysarvoja tietysti on, sitä en ollenkaan kiistä, päinvastoin. Poliittisen kulttuurin tärkeimpiä arvoja ovat avoimuus, rehellisyys ja itsenäisyys. Sinänsä aiheellisen kritiikin esittämisessä oltaisiin kuitenkin uskottavampia, jos n y t toimittaisiin toisin, jos poliittinen kulttuuri olisi oikeasti muuttunut pintaa syvemmältä. On syytä kysyä, ollaanko tässä ajassa jotenkin itsenäisempiä valtiona. Miten syviä kumarruksia nyt tehdään markkinavoimien edessä? Ja mitä ne kumarrukset tuottavat suomalaisille? Suomi on rikkaampi kuin koskaan, ja kansalaisten keskuudessa pahoinvointia on enemmän kuin koskaan sodanjälkeisenä aikana. Uskon, että puolueiden politiikka on tänä päivänä avoimempaa ja läpinäkyvämpää kuin 70-luvulla, mutta läpinäkyvyys ja avoimuus ohenee ja katoaa mitä lähemmäksi todellisia vallan ytimiä mennään. Kun 1900- ja 2000-lukujen vaihdetta aikanaan tutkitaan ja katsotaan kriittisesti, ollaan varmasti kauhuissaan tämän ajan kabinettipolitiikasta, joka on kokonaan vieraantunut ihmisten arjesta, jossa ei ole minkäänlaista kosketuskohtaa pitkäaikaistyöttömän, pienellä eläkkeellä kitkuttelevan vanhuksen tai lastensuojelulapsen kärsimykseen. 

Itsessäni on jäljellä paljon 70-lukulaisuutta enkä todellakaan häpeä sitä. Saimme aikaan paljon hyvää. Olisimme saaneet enemmänkin ilman liikkeemme sisäisiä kiistoja. Etenkin niiden suhteen varmasti teimme virheitä. Mutta voisin kysyä Anja Vammelvuon runoa mukaillen, että minkä vallankumouksen kaskesta voisi täysin virheetöntä viljaa kasvaa. 

Koen yhtenä elämäni onnenkantamoisena sen että oma nuoruuteni osui 70-luvulle. Sodista selviytyneissä vanhemmissa sukupolvissa eli vahva tahto rauhaan ja yhteiskunnan rakentamiseen. Ainakin vasemmistolaisen kodin kasvattina oli luonnollista ja innoittavaa kasvaa samaan pyrkimykseen ja löytää ikäisiään tovereita. Oli ihanaa saada olla nuori juuri toivorikkaalla, solidaarisuutta arvostavalla, kiihkeitä tunteita herättäneellä 70-luvulla. En enää haluaisi olla nuori, mutta haluaisin tähän aikaan omalta 70-luvultani tutun solidaarisuuden palon.

 

Artikkeli perustuu Kansan Arkiston ”1970-luku myytit lyttyyn?” 60-vuotisseminaarissa 21.5.2005 pidettyyn puheenvuoroon.