Eeva Peltonen

kirjastonhoitaja

Takkeja, taistoja ja lauluja

Kimmo Rentolan keväällä 2005 ilmestyneessä kirjassa Vallankumouksen aave on muutamia valokuvia vuoden 1971 metallin lakkoon liittyvästä mielenosoituksesta. Useimmissa kuvissa on lakossa olevia työläisiä, yhdessä kuitenkin lakkolaisille solidaarisuutta osoittavia opiskelijoita ja tässä joukossa myös minä. Kuviin on liitetty teksti: ”Metallin lakossa kulttuurit kohtasivat: iäkäs työmies ja nuorempi rasvis tapasivat opiskelijoiden popparilookin ja kukkasomisteet.”

Metallin lakkoon liittyvä mielenosoitus Hakaniemessä vuonna 1971. Mukana Eeva Peltonen kukkasomisteisessa takissaan. Kuva: Matti Koivumäki. Suomen valokuvataiteen museo

Tilanteen ”kukkasomisteisena” kokijana voin kertoa, ettei kuvatekstin mainitsema kulttuurien kohtaaminen ollut ihan kitkatonta. Eräs lakkolaiseksi esittäytynyt keski-ikäinen työläismies kommentoi minulle närkästyneeseen sävyyn: ”Laittaisitte ensin edes kunnon vaatteet päällenne.” Tämän välikohtauksen jälkeen hyväksyin isotätini Annan minulle jo pidemmän aikaa tyrkyttämän takkistipendin. Sen motiivina oli isotätini kokema häpeä siitä, että olin ”kummitellut” kyseisessä kukkatakissa hänen veljensä, isoisäni hautajaisissa. Kenties takki ei vastannut muutenkaan isotätini käsityksiä soveliaasta hautajaisvaatteesta, mutta pahin häpeän aiheuttaja lienee ollut hänen ounastelunsa siitä, että hautajaisvieraat olivat varmaankin tunnistaneet takkikankaan. Kyseessä olivat mummolan olohuoneen verkaiset oviverhot, jotka suvun naisväki oli yhteisvoimin kirjonut joskus sotien välisenä aikana. 1960-luvun jälkipuoliskolla nuo verhot oli sitten täysin palvelleina ja kauhtuneina nakattu matonkudekoriin, josta minä ne olin pelastanut takkikankaakseni. Ostin Anna-tädin stipendin turvin mustan tyköistuvan puolipitkän takin, jossa oli hopeanväriset napit ja isot kauluskäänteet. Kukkatakki joutui vuosikausiksi vintille vaatepussiin.

Ihan kitkatonta ei muistikuvieni mukaan aina ollut myöskään opiskelijoiden ja työläisten keskustelu- ja puhekulttuurien kohtaaminen SKDL:n jäsenjärjestöjen osastoissa. 1970-luvun alussa, pian taistolaiseen opiskelijaliikkeeseen, tarkemmin sanoen ASS:aan, liittymiseni jälkeen annoin liittää itseni jäseneksi myös nuorisoliittoon ja naisliittoon sekä pistää paperit vetämään myös kommunistiseen puolueeseen. SKDL:n ja SKP:n toimintaa leimasi tuolloin jo osapuolijako. En voi väittää ymmärtäneeni kovinkaan syvällisesti jaon taustoja. Olin kuitenkin yllättävän helposti mobilisoitavissa mukaan toimintaan, jonka tarkoitus oli kasvattaa ”luokkakantaisen vähemmistön” vaikutusvaltaa kommunistisessa ja kansandemokraattisessa liikkeessä.

Osassa niistä järjestöosastoista, joiden kokouksissa kävin, minulle opiskelijaliikekuvioista tutut sanavalmiit, vakosamettitakkiset miestoverit jo hallitsivat keskustelua. Minun ei siis tarvinnut kuin nyökytellä hyväsyvästi. Ehkä enemmistöläismieliset jäsenet olivat jo alkaneet vetäytyä näiden osastojen toiminnasta tai pysyä vaiti luopuneina toivosta mahtaa näille sanasepoille mitään, sillä muistan esimerkiksi puolueosaston kokouksista hämärästi vain muutamia ankarampia kiistatilanteita. Naisosastossa osapuolijako tuli harvemmin esiin. Jos kiistoja oli, nokkapokkaa harrastivat muistaakseni vähän nuoremmat, koulutetut naiset, eivät vanhat työläisnaiset.

Jälkeenpäin arvioiden 1970-luvun alkuvuodet taisivat olla elämässäni yhtä komennuksilla oloa ja järjestövelvoitteiden täyttämistä. Kokouksia ja joukkotilaisuuksia riitti, kun oli taistelu yliopistollakin ja vähän muitakin junttauksia ja järjestövaltauksia kuin SKDL:n osapuolitaisteluun liittyviä. Oli monisteiden kokoamistalkoita, oli Tiedonantajan jakoa tehtaanportilla ja lehdenmyyntivuoroja, oli opintopiirejä ja tieteenkritiikkiryhmiä. Näistä vuosista minulla ei ole kovinkaan paljon eläviä mielikuvia. Muistikuvat yksittäisistä tilanteista, jopa voittoisista valtaustilanteista, juhlista, bileistä ja paikalla kulloinkin olleista ihmisistä sulautuvat toisiinsa. Taustalla raikuvat laulut, joista monien sanojakin muistan yllättävän hyvin ainakin ajatellen moniin muihin 70-luvulla törmäämiini asioihin liittyvää muistamattomuuttani.

Liittymistäni edeltävät vuodet samoin kuin liittymiseni motiivit tunnun muistavan vähän paremmin kuin järjestöaktiivivuoteni. Liityin ASS:aan, pitkän harkinnan jälkeen, päästäkseni toden teolla mukaan sukupolveni liikehdintään, joka oli minulle vain lehdistä ja tv:stä tuttua, ja oikeastaan jonkinlaiseen sukupolviyhteisöönkin, jossa voisin paitsi keskustella maailman asioita ja muuttaa maailmaa myös elää täysin toisenlaista elämää kuin vanhemmat ja suku. Enempää lukiotovereistani kuin sisaruksistanikaan en kokenut löytäväni todellisia hengenheimolaisia, joiden kanssa keskustella 60-luvun radikaaleista aatteista, joten odotin hartaasti pääsyä opiskelemaan Helsinkiin.

Kun sitten Helsinkiin pääsin, kävin muutamanakin vuonna ahkerasti katsastamassa erilaisia radikaaliporukoita maolaisista individuaalianarkisteihin. Vuoden 1970 hallinnonuudistustaisteluun liittyvistä joukkokokouksista sitten vaikutuin ja vakuutuin joistain argumentoijista, joista monet olivat sosiologian opiskelijoita. Sosiologiaa minäkin sitten siirryin opiskelemaan, vaikka minulla oli jo takanani koko joukko opintoja matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Mukaan moninaisiin toimintoihin ja varsinkin kokouksiin pääsin kyllä ASS:n sosiologian osastoon liittymällä, mutta en oikein sisään porukoihin, kun en tuntenut ketään ja kun minulla ei ollut enempää keskusteluissa hankittuja argumentointitaitoja kuin järjestötoiminnassa saavutettuja organisointivalmiuksia. En ensimmäisinä järjestökaaderivuosinani tutustunut kunnolla oikein kehenkään kaikista niistä sadoista ihmisistä, joiden kanssa jouduin tekemisiin. Osasyynsä tähän lienee ollut sillä, että pyrkiessäni käymään kunnon tietoisesta toverista en rohjennut kertoa kellekään paljoakaan itsestäni pelosta, että tällöin olisin saattanut lipsautella vanhaan ”pikkuporvarilliseen” taustaani ja tietoisuuteeni perustuvia mielipiteitä – tuosta taustamme ”pikkuporvarillisuudestahan” meitä taistolaisen opiskelijaliikkeen rivikaadereita liikkeen taustaltaan useimmiten vähintään yhtä ”pikkuporvarilliset” johtajat puheissaan ja kirjoituksissaan alinomaa muistuttivat.

Eeva Peltonen siskoineen ja mummolan oviverhot vuonna 1958. Kuva: Eeva Peltosen arkisto.

Agitaatioihmistä tai järjestöjyrää minusta ei, ankarasta järjestöopiskelusta huolimatta, koskaan kehittynyt. Vähitellen minulle kuitenkin löytyi kirjatoukalle sopivia, vähän vaativampiakin tehtäviä: marxismi-leninismin opintopiirin ja tieteenkritiikkiryhmien vetäjyyttä, ASS:n edustajuutta sosiologian laitosneuvostossa, täyte-ehdokkuutta ylioppilaskunnan vaaleissa. Viimeksi mainittuun tehtävään minut värvättiin ajatellen, että voisin kenties kerätä liikkeen sympparien hajaääniä. Minuthan tunsivat miltei kaikki, kiitos sen, että toimin kirjastoapulaisena sosiaalitieteiden laitoksen kirjastossa. Tässä vaiheessa osallistumiseni muiden SKDL:n jäsenjärjestöjen kuin ASS:n kokouksiin oli jo alkanut harveta. Opinnot ja ansiotyö olivat riittävä syy irrottautua pari vuotta kestäneestä naisosaston sihteeriydestä. Vuonna 1974 tapahtunut muutto Punavuoresta Puotinharjuun katkaisi siteet nuorisoliittoon, jotka olivat heikohkot, olihan liittyminenkin ollut ulkoa ohjattua. Puolueeseenhan minua ei ollut huolittu, kun enemmistöläiset puoluepiirissä olivat jo minun jäsenkaavakkeeni saadessaan osanneet vainuta kaltaisteni opiskelija-jäsenkandidaattien todennäköisen vähemmistöläisyyden.

Jo vuosina 1972–1974 sosiologian ASS-osaston kantavina voimina pitämieni vakosamettitakkisten herrojen keskuudessa alkoi olla havaittavissa tiettyä hajaannusta ihan teoreettisestikin. Itse liu’uin, paljolti henkilökohtaisten suhteideni vaikutuksesta, ns. akateemisten marxistien porukkaan, jossa oltiin kiinnostuneempia yliopisto- ja tieteenkritiikistä kuin leninismistä ja puolueteoriasta ja pikemminkin muiden länsimaiden opiskelija- ja älykkövasemmiston liikkeistä ja virtauksista kuin SKDL:n osapuolitaistelusta ja Neuvostoliiton ja NKP:n maailmanhistoriallisesta roolista.

Muiden maiden vasemmistoliikkeistä lukiessani törmäsin siihen, että monissa maissa huomattava osa vasemmistonaisista oli jättänyt liikkeen koettuaan liikkeen tavoitteet ja toimintatavat sellaisiksi, ettei naisten keskeisiksi kokemille asioille ollut siellä tilaa. Vaikka täkäläisen vasemmiston kuviot olivat varsin erilaiset, jotain tuttua ilmeisesti koin. Tarvittiin kuitenkin vuosia ja erinäisiä keskusteluja muiden kaltaisteni ASS:sta ja SOL:sta etääntyvien naisten kanssa, ennen kuin rohkenin ajatella, että kyllähän nuo junttaukset ja valtaukset, miltei kaiken toiminnan mieltäminen sotaisin taistelutermein ja erilaiset vallankumousfantasioinnit enemmän poikien leikkien jatkoilta vaikuttivat kuin tyttöjen, vaikka kyllähän me naiset tukijoukkoina ja jotkut vähän muutenkin näihin taistoihin olimme osallistuneetkin. Samoin vuosia ja pitkällisiä keskusteluja kohtalosisarten kanssa tarvittiin, ennen kuin huomasin, kuinka naiset ASS:ssa ja SOL:ssa olivat loistaneet poissaolollaan lehtien ja ohjelmien kirjoittajista, vaikka muuten aika näkyvillä paikoilla olivat saattaneet toimiakin. Varsinkin 1970-luvun alussa sukupuolten välinen työnjako taistolaisessa opiskelijaliikkeessä vastasi, näin jälkikäteen ajatellen, järkyttävän hyvin Kimmo Rentolan yhdessä artikkelissaan muutama vuosi sitten esittämää luonnehdintaa: ”ajattelu ja johtaminen kuului miehille, naiset taas panivat toimeen ja huolehtivat arjesta”.

1970- ja 1980-luvun taitteessa löysin itseni useammistakin naisryhmistä, joissa kävimme läpi paitsi feministisiä ja naistutkimuksellisia tekstejä myös omia havaintojamme ja kokemuksiamme siitä, millaisia olivat olleet liikkeen miesten ja naisten suhteet ja kuinka kaukana ne olivat niistä utopioista ja vähän odotuksistakin, joita me olimme liikkeeseen tullessamme elätelleet. Liikkeessä vallinnut sukupuolirooli- ja seksuaalikulttuuri ei vaikuta näin jälkikäteen arvioiden kovinkaan tasa-arvoiselta ja vapautuneelta, ei ainakaan missään utopistisessa mielessä. Yhtä ja toista liikkeen seksuaalikulttuurista on kenties pääteltävissä esimerkiksi tätä aluetta koskevasta rikkaasta folkloresta, johon sisältyy muun muassa veikeitä juttuja pöksylähetystä harjoittavista miesjohtajista ja puolihumoristisia juoruja liikkeen herrojen kaatolistoista, joihin oli kirjattu liikkeen tavoitelluimmat naiset ja piirretty ruudut pokausmerkintöjä varten.

Jotain lukemistani teksteistä ja naisryhmissäni keskustelemistamme asioista toin jo 1970-luvun lopulla esiin myös vähän julkisemmissa tilanteissa, tosin aluksi lähinnä muiden maiden vasemmistonaisten kokemuksia esitellen. Tässä yhteydessä tulin puhuneeksi myös radikaalifeminismiin liittyvästä potentiaalista, vaikken itseäni minkään sortin feministiksi tuolloin mieltänytkään. Tässä sitten jouduin napit vastakkain erinäisten naistoverieni kanssa, jotka edelleen olivat niillä linjoilla, että naiskysymys ratkeaa vasta koko yhteiskunnan muuttamisen myötä ja jotka tuntuivat pitävän feminismiä jonain sellaisena, jota vastaan on käytävä ideologisin asein. Tässä vaiheessa liikkeen miehissäkin alkoi kuitenkin olla sellaisia, jotka katsoivat, että keskustelua olisi avarrettava. Olihan tilanne sellainen, että ASS ja SOL eivät enää niinkään vetäneet, vaan enemmänkin niin sanotut uudet liikkeet, joihin feministinen liikekin niputettiin. Aloin saada kutsuja puheenvuoron käyttäjäksi ja kirjoittajaksi. Kävin 1970- ja 1980-lukujen taitteessa esitelmöimässä muun muassa SOL:n Soihtu-lehden ja marxilaisten tutkijoiden perustaman Tutkijaliiton seminaareissa ja alustamassa muutamissakin vapaissa keskusteluryhmissä, joita liikkeestä etääntymässä olevat toverit olivat panneet pystyyn.

Näistä alustus-, esitelmöinti- ja kirjoittamispyynnöistä se sitten alkoi tämä oman 1970-luvun taistolaisuuden julkinen ihmettely, jota suostun näköjään ihan vapaaehtoisesti harrastamaan silloin tällöin edelleenkin. Olen pitänyt tärkeämpänä miettiä omaa osallisuuttani kuin esimerkiksi tuomita tai pilkata liikkeen johtajia, joiden osallisuudesta ja vaikutuksesta on jäänyt dokumenttitodisteita – luinhan monia heistä aikoinaan kuivamustekynällä painokkaasti alleviivaten! Kutsun osallisuuttani koskevia pohdintojani pikemminkin ihmettelyksi kuin katumukseksi, vaikka toki niihin jonkinasteista vastuullisuuden tunnustelua ja tunnustamista sisältyykin. Olen toki taipuvainen ajattelemaan, etteivät opiskelijataistolaisuuden vaikutukset niin maailmoja mullistavia olleet. Miltä kaikelta tulinkaan liikkeen riveissä toimiessani ummistaneeksi silmäni ja mihin kaikkeen näin tavallaan osallistuneeksi – päädyn vähän kauhistellenkin kyselemään aina välillä.

Iän myötä lisääntynyt armollisuus omaa mennyttä itseä kohtaan on sallinut mennä itseihmettelyssä aina vain pidemmälle ja ehkä saanut minut muistamaankin yhtä ja toista sellaista, jota ei ole aiemmin halunnut muistaa. Olin liikkeeseen tullessani suorastaan liikuttavan tunnontarkka ja tottelevainen kaaderi kaikessa innossani päästä mukaan. Otin erilaiset velvoitteet ja iskulauseet ehkä turhankin kirjaimellisesti. Alussa kertomani takkijuttu on itse asiassa hyvin kuvaava. Solidaarisuuden velvoittamana olin valmis vaihtamaan takkia, häpeämään esteettistä mieltymystäni hippityyliin, jota tuo takki mielestäni pikemminkin edustaa kuin popparityyliä. Tuo köyhäilevä hippityyli oli kai alkujaan ollut jonkinasteista kapinaa opettaja- ja virkamiessukuni sovinnaista pikkuporvarillisuutta vastaan. Liikkeeseen tultuani taisin alkaa mieltää tuon tyylin, jotka yksi työläistoverikin oli paheksunut, ilmentymäksi sivistyneistön taipumuksesta ”pikkuporvarillisuuteen”, johon samaan taipumukseen liitettiin liikkeen piirissä usein monet muutkin 1960-luvun kulttuuriradikalismin ilmentymät.

Hippitakkini myöhemmistä kohtaloista lopuksi vielä muutama sana. Se pääsi vaatepussista 1970-luvun lopulla ja se taisi olla jonkin kerran vappumarssillakin. Sitten se sai taas olla vaatepussissa vintillä pari vuosikymmentä, nyt kuitenkin pikemminkin tyyliin kuin poliittisiin sitoumuksiini liittyvistä syistä. Sen Kansan Arkiston juhlaseminaarin jälkeen, jossa pidettyyn puheenvuoroon tämä kirjoitus pohjautui, kävin hakemassa takin vintiltä. Yllättävän hyvin vanha verka oli pitänyt pintansa, huomattavasti paremmin kuin sen tilalle isotätini stipendin turvin ostamani takin villasekoitekangas, joka jo parissa vuodessa rispaantui hihan- ja taskunsuista. (Tuo stipendillä ostettu takki oli, sivumennen sanoen, paljon lähempänä popparitakkia kuin hippitakkini.) Harkitsen parhaillaan ”pikkuporvarillisen” takkini luovuttamista johonkin työväenliikkeen museoon, mihin minua mainitun seminaarin jälkeen vahvasti kehotettiin. Näin se pääsisi historiaan muullakin tavoin kuin Kimmo Rentolan kirjan kuvassa.

Artikkeli perustuu Kansan Arkiston ”1970-luku myytit lyttyyn?” 60-vuotisseminaarissa 21.5.2005 pidettyyn puheenvuoroon.