Heikki Mäki-Kulmala

lehtori

Vamokap

Jos seitsemänkymmentäluvun vasemmistonuorten puuhista halutaan hahmotella kokonaiskuvaa, niin näkyvälle paikalle on silloin piirrettävä kirjainyhdistelmä VAMOKAP, joka on lyhennelmä sanaparista valtiomonopolistinen kapitalismi. Ei nimittäin ollut montaakaan sini- tai punapaitojen esitelmää, julkilausumaa, toimintasuunnitelmaa tai periaateohjelmaa, missä ei tuo termi olisi esiintynyt.

Suomeen teoria valtiomonopolistisesta kapitalismista rantautui kuusikymmentäluvun kuluessa, mutta jo sitä ennen se oli kokenut monia merkillisiä seikkailuja: Valtion ja monopolien yhteen kietoutumista ja sen seuraamuksia oli pohdiskellut moni 1900-luvun alun näkyvä marxilainen, esimerkiksi Nikolai Buharin, Rudolf Hilferding, Karl Kautsky, V.I. Lenin ja Rosa Luxemburg. Stalinin vakiinnutettua valtansa nuo keskustelut tukahdutettiin niin Neuvostoliitossa kuin Kominterninkin piirissä. Riitti kun ”muisti” Leninin olleen aina oikeassa ja joutuneen alinomaa kamppailemaan milloin minkin luopion tai petturin kanssa. Mutta Leninin ajatuksista ei ollut helppo saada tolkkua, sillä hänen teoksiaan ei luettu kokonaisina, vaan niistä nostettiin esiin milloin tämä, milloin tuo katkelma.

Kun Neuvostoliitossa keskusteltiin ”valtion jättiläisvoiman ja monopolien jättiläisvoiman kietoutumisesta yhdeksi koneistoksi”, opillinen barometri huojahteli kahden ääriarvon välillä: joskus painotettiin sitä, kuinka tällainen kapitalismi oli ”sosialismin mitä täydellisintä aineellista valmistelua”, joskus taas sitä, kuinka tuon yhteen kietoutumisen seurauksena syntyi vääjäämättä monsteri, joka tiesi työväenluokalle äärimmäisen katkeria aikoja; toisinaan fasistisen ja demokraattis-liberaalisen valtion välille piirrettiin paksu rajaviiva, toisinaan ne sulautuvat miltei yhdeksi ja samaksi porvariston diktatuuriksi. Esimerkiksi elokuusta 1935 elokuuhun 1939, eli Kommunistisen internationaalin VII konferenssista Molotovin–Ribbentropin -sopimukseen, barometrin osoitin ehti kulkea koko ääriarvojen välin. Vuonna 1935 demokraattisen ja fasistisen valtion välillä nähtiin valtaisa ero, joka elokuuhun 1939 mennessä oli kutistunut olemattomiin. (Eikä liitossa Natsi-Saksan kanssa ollutkaan enää mitään tuomittavaa.) Leniniltä tai Stalinilta löytyi sopivia sitaatteja tukemaan molempia äärimmäisyyskantoja ja kaikkea mahdollista niiden väliltä.

Sosialistisen opintoneuvonta- ja tutkimuskeskuksen seminaari ”Kansallisen ja kansainvälisen dialektiikka kapitalismin kriisikehityksessä” vuonna 1975. Puhumassa Pekka Kosonen. Kuva: Kansan Arkisto

Unkarilaissyntyinen Jevgeni Varga (1879–1964) oli yksi Kommunistisen internationaalin etevimpiä taloustieteilijöitä. Hän suhtautui suurin toivein ajatukseen kansanrintamasta kuten myös siihen, että demokraattis-liberaalissa valtiossa oli mahdollista tehdä merkittäviä reformeja, jotka rajoittivat monopolien valtaa ja hyödyttivät työtätekeviä luokkia. Monissa toisen maailmansodan aikana kirjoittamissaan tutkielmissa hän pohdiskeli optimistiseen sävyyn tällaisten reformien mahdollisuuksia Neuvostoliiton silloisissa liittolaismaissa, USA:ssa, Englannissa tai Ranskassa. Varga yritti myös – mahdollisuuksiensa rajoissa – kritikoida uskomuksia, joiden mukaan länsimaat ajautuisivat pian rauhan tultua samantyyppiseen lamaan kuin vuonna 1929, mikä tulisi merkitsemään uusien diktatuurien, sotien ja vallankumousten aikakautta. Hän uskoi talouden valtiollisen sääntelyn tulleen jäädäkseen ja että se tiettyyn määrään saakka myös onnistuisi tehtävissään.

Näitä Vargan pohdintoja pidetään yleisesti vamokap -teorian alkumuotoina. Mitä lujempi Hitlerin vastainen liittoutuma oli, sitä korkeammalla oli Vargan tähti Neuvostoliitossa. Kun entiset liittolaiset muuttuivat sitten toistensa katkeriksi vastustajiksi, menetti Varga vaikutusvaltaisen asemansa ja aika ajoin hän sai pelätä jopa henkensä puolesta.

Mutta suojasään ja Hruštševin valtaannousun myötä barometrin neula alkoi jälleen kääntyä – ja Vargan arvostus kasvaa. Muuan Otto-Wille Kuusinen (Hruštševin kauden nousijoita hänkin!) otti Vargan tiimiinsä, jonka tehtävänä oli kirjoittaa Virallisen opin uusi Virallinen esitys. Kirjan nimeksi tuli Marxismin-leninismin perusteet, ja sen modernia kapitalismia käsittelevät jaksot ovat suurelta osin Vargan kynästä lähtöisin. Kaikki eivät olleet tulokseen tyytyväisiä, esimerkiksi Mihail Suslovin kerrotaan luonnehtineen Perusteita ”tuon ulkomaalaisen sosialidemokraatin kirjaksi”. Mutta uusi teos oli kuitenkin paraatiovi, josta termi ”valtiomonopolistinen kapitalismi” astui kommunistisen liikkeen teorian ja retoriikan keskiöön – eikä sen vaikutuksia käytäntöönkään ole syytä väheksyä.

Mutta barometri kävi taas levottomaksi ja vuonna 1964 tapahtui paljon dramaattista: Kuusinen ja Varga kuolivat ja päälle päätteeksi Hruštšev syrjäytettiin vallasta. Oli selvää, että vamokap -teoriaan kohdistui tiettyjä epäilyjä. Ne pyyhkiytyivät kuitenkin pois vuonna 1969, kun termi pääsi kunniapaikalle Kommunististen ja työväenpuolueiden kansainvälisen neuvottelukokouksen asiakirjoissa ja kun paria vuotta myöhemmin ilmestyi vielä kaksiosainen teos Polititšeskaja ekonomija sovremennogo monopolistitsesgogo kapitalisma.

Valtiomonopolistisesta kapitalismista puhuminen ja sen ottaminen yhteiskunta-analyysin lähtökohdaksi oli siitä pitäen jokaisen kunnon kommunistin velvollisuus. Kommunistisen liikkeen tapana ei kuitenkaan ollut muistella teorioittensa tai keskeisten käsitteittensä historiaa tai alkuperää. Ne tipahtelivat vain jostain korkeuksista kuin desantit aikoinaan. Tämän vuoksi katsoin tarpeelliseksi käyttää hieman enemmän tilaa kertoakseni vamokapin varhaisemmasta historiasta.

Toisin kuin useimmat vastustajansa, Jevgeni Varga ja hänen koulukuntansa olivat lähteneet siitä, etteivät Leninin tai Stalinin lausahdukset olleet tyhjentäviä tai lopullisia totuuksia 1900 -luvun länsimaiden talousjärjestelmistä. Ehdottoman myönteistä ja älyllisesti eteenpäin vievää vamokapissa oli se, että kommunistinen liike pyrki vihdoin muodostamaan ajantasaisempaa kuvaa modernista kapitalismista. SKP:n piirissä tuo teoria syrjäyttikin aikansa eläneen dogmin ”työväenluokan absoluuttisesta kurjistumisesta” tai opin ”kahdenkymmenen perheen” vallasta, joka oli noussut suomalaisten kommunistien yhteiskunta-analyysin ja retoriikan kulmakiveksi joskus 1950-luvun loppupuoliskolla. Kristiina Halkolan tunnetuksi tekemää Laulua kahdestakymmenestä perheestä voitaneen pitää tuon opin loistavana loppuhenkosena.

Ensimmäisiä vamokap -teorian tunnetuksi tekijöitä Suomessa olivat Matti Antero Peltonen, Erkki Salomaa ja Erkki Tuominen. Pian vetovuoro kuitenkin siirtyi nuoremmille kyvyille, joiden työmaa ei sijainnut Sirola -opistossa tai SKP:n puoluetoimistossa vaan yliopistolla.

Erityisen suosituksi vamokap-teoria tuli kommunistisessa nuoriso- ja opiskelijaliikkeessä. Ja toisin päin: teoria oli nuoriso- ja opiskelijaliikkeen suuren, joskin lyhytaikaiseksi jääneen, suosion yksi selittäjä. Tuohon aikaanhan esimerkiksi koulujen yhteiskuntaopin oppikirjat todistelivat vielä kirkkain silmin, kuinka liikepankit tai puunjalostusteollisuuden raskassarjalaiset olisivat olleet vain yrityksiä siinä missä muutkin ja kilpailleet yhtä lailla vapailla markkinoilla kuten esimerkiksi suutari Tuppuraisen jalkine- tai asentaja Tappuraisen autokorjaamo. Ne kertoivat myös, kuinka valta oli Suomen kaltaisissa demokratioissa jaettu kaikkien kansalaisten kesken tasan – toisin kuin nimeltä mainitsemattomissa diktatuureissa.

Näiden tarinoiden rinnalla vamokap-teorian ajatukset, joiden mukaan valtiovalta joutui yhä enemmän ja enemmän sääntelemään talouselämää erityisesti suuryritysten tai vientiteollisuuden etuja ja ainaisia vaikeuksia silmällä pitäen, tuntuivat vastaavan paljon paremmin todellisuutta. Eivätkä nuo ajatukset tunnu tämänkään päivän näkökulmasta vallan vääriltä: eikö taloutta muka tuolloin säädelty – ja eikö kantavana ajatuksena ollut, että se mikä oli edullista suurille vientiyrityksille, oli edullista koko maalle!

Vamokap-teoria oli kuitenkin syntynyt tukahdutetun tai erikoislaatuisella salakielellä käydyn keskustelun ilmapiirissä, minkä vuoksi sen useat esitykset olivat moniselitteisiä ja sisäisesti ristiriitaisia. Rivikommunistin, jolle ei siis teorian taustalla olevia jännitteitä mitenkään avattu, oli vaikea saada vastauksia kaikkein yksinkertaisimpiin kysymyksiin, esimerkiksi mitä tarkoitti puhe ”valtion suhteellisesta itsenäisyydestä”. Väillä minullekin selitettiin sen merkitsevän sitä, ettei valtio voinut asettua minkään yksittäisen monopolin etujen kannalle, vaan sen tuli edustaa kyseisen luokan kokonaisetua; toisinaan tulkinta oli, että valtiolla oli mahdollisuuksia asettua ainakin pikkuisen poikkiteloin jopa monopolistisluokan pyrkimyksiin nähden. Sinipaitana minä tietenkin tunsin suurempaa sympatiaa ensimmäistä tulkintavaihtoehtoa kohtaan – punapaitaisen toverin puheessa saattoi kuulla taas enemmän päinvastaisia painotuksia.

Yhtä oraakkelimaisia olivat kyseisen teorian vastaukset siihen, milloin kommunistien oli viisasta pyrkiä osallistumaan kapitalististen maiden hallituksiin, tai minkälaisin ehdoin tuli harjoittaa yhteistyötä sosialidemokraattien kanssa esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeessä. SKP:n puolueriidassa, esimerkiksi väännössä tulopolitiikan olemuksesta, kumpikin osapuoli saattoi sujuvasti vedota vamokap-teoriaan. Sopivia sitaatteja löytyi kumpaankin lähtöön, mutta tärkein jäi kuitenkin puuttumaan: avaimet kiistojen ratkaisemiseen. Moniselitteisyys kun oli valettu teorian perustuksiin.

Sosialistisen Opiskelijaliiton piirissä tai liepeillä alkoi jo talvella 1971–1972 kehkeytyä suurisuuntainen hanke erityisestä vamokap -projektista. Sen lähin esikuva oli Ranskan Kommunistisen Puolueen yhteiskuntatieteellisessä tutkimuskeskuksessa toteutunut laaja tutkimushanke, jonka tuloksena ilmestyi vuonna 1971 kaksiosainen teos Traite marxiste d’economie politique: le capitalisme monopoliste d’etet I–II. Tämän ohella projektin varhaisiin tärkeisiin esikuviin on laskettava jo edellä mainittu neuvostoliittolainen teos sekä myös Imperialismus der BRD, joka oli DDR:ssä vuonna 1972 ilmestynyt kokonaisesitys Saksan Liittotasavallan yhteiskuntarakenteesta. Hieman paradoksaalista tilanteessa on, että varsinkin ranskalaista teosta voidaan pitää yhtenä eurokommunismin teoreettisena kulmakivenä, kun taas vamokap -projekti oli meillä ainakin ensi vuosinaan tiukkojen taistolaisten maineessa olevien tutkijanalkujen hanke.

Suomalaisen kapitalismin kokovartalokuvaa hahmotteleva ”Suomalainen kapitalismi” -tutkimus julkaistiin vuonna 1979.

Rimaa ei asetettu ainakaan turhan matalalle, sillä esikuviksi otetut teokset olivat viiden- tai kahdeksansadan sivun paksuisia tiiliskiviä ja niiden kirjoittajakollektiivit saattoivat käsittää kymmeniä henkilöitä, joilla oli jo takanaan pitkähkö tutkijan ura. Suomen vamokap-projektin käynnistäjien joukossa ei tainnut olla yhtäkään yli kolmekymmentävuotiasta, ja maisterin tutkinnon suorittaneetkin saattoi ilmeisesti laskea yhden käden sormilla. Hankkeella ei myöskään ollut minkäänlaista julkista rahoitusta, vaan työn oli määrä edetä perus- ja jatkotutkintojen sekä niiden vaatimien opinnäytetöiden puitteissa – olihan muutamalle projektin aktivistille järjestynyt assistentin tai apurahatutkijan toimi ja pro gradu -tutkielmia tehtiin tietenkin opintolainan turvin. Tavoitteena oli kuitenkin laatia suomalaisesta kapitalismista sellainen kokovartalokuva, jonka saattoi häpeilemättä asettaa esimerkiksi ranskalaisten aikaansaannoksen rinnalle. Ja mikä tärkeintä: ennen kuin vuosikymmen oli kulunut loppuun, tuollainen kirja, Suomalainen kapitalismi, oli todella olemassa. Eikä se suinkaan ollut tuon projektin ainoa tuotos. Kirjassa esitetyistä näkemyksistä voidaan toki olla montaa mieltä, mutta olosuhteisiin nähden saavutus on monessa suhteessa hämmästyttävä:

1) Marxilaista tutkimusperinnettä ei ennen vamokap-projektia Suomessa ollut, ei ainakaan yliopistoissa. SKP:n talouspoliittisen osaston työntekijöiden tutkimukset olivat luonteeltaan lähinnä päivänpolitiikan välittömiin tarpeisiin laadittuja selvityksiä tai sitten lähinnä neuvostoliittolaisten tutkielmien pikaista referointia. Varsin paljon resursseja oli myös kulutettu ”kahdenkymmenen perheen” sukulaisuus- ynnä muiden suhteiden setvimiseen, mikä ei lopulta kovin paljoa edistänyt modernin markkinatalouden mekanismien ymmärtämistä.

2) Projektilaiset, jotka olivat siis varsin nuoria ja vähän tutkijakokemusta omaavia, joutuivat toimimaan käytännössä vailla ohjausta. Varttuneemmasta tutkijakunnasta ei sellaista osannut kukaan antaa vaikka olisi halunnutkin. Usein tilanne kääntyi ylösalaisin niin, että nuoret assistentit tai jopa opiskelijat asettuivat oppimestarin rooliin ja professoreitten tyytyessä kuuntelijan osaan.

3) Nuorten tutkijoiden kansainväliset kontaktit järjestyvät alkuun usein ohjaajien kautta tai välityksellä. Tässäkin suhteessa projektilaiset saivat luvan selvitä omin voimin. Ongelmia kärjisti vielä se, että vamokap- tai yleisemminkin marxilaista tutkimusta oli runsaammin saatavissa venäjän, saksan ja ranskan kielillä, jotka olivat monille 1970-luvun opiskelijalle alkuun varsin outoja. Sen sijaan tarjonta esimerkiksi englannin kielellä oli vielä melko vähäistä.

4) Mikä tärkeintä: kirja ei ole esikuviensa tai lähteittensä referointia. Hankkeen eri vaiheessa syntyneitä tuotoksia ja viimein loppuraporttia lukiessa voi nähdä joukon kehityksen itsenäisiksi tutkijoiksi. Selvimmin havaittava kehityssuunta on irtautuminen moniselitteisen ja ristiriitaisen neuvostomarxismin vaikutuspiiristä ja läheneminen, esimerkiksi Saksan liittotasavallassa vaikuttaneen Projekt Klassenanalysen (”Prokla”) ajattelutapoja.

Tällä hetkellä useimmat vamokap -projektissa kiinteästi mukana olleet henkilöt ovat alansa professoreita, dosentteja, tutkimusjohtajia ynnä muita. Kun olen muutamia haastatellut, olen ollut kuulevinani heidän äänenpainoistaan samanlaista kaihoa ja ylpeyttä kuin Kiven seitsemällä veljeksellä, kun he romaanin loppusivuilla istuivat muistellen nuoruutensa seikkailuja. Näin myös siinä tapauksessa, että haastateltava on etääntynyt hyvinkin kauas nuoruutensa katsomuksista tai tieteellisistä ihanteista. Muuan tällainen muistelija sanoi pitävänsä vamokap-projektia ”todellisena yliopistonaan”. Kyseiseen teoriaan tai pikemminkin teorioihin perehtyminen ja myös vähittäinen irtaantuminen niistä olivat siis intensiivisesti koettuja oppimisprosesseja.

Seitsemänkymmentäluvun taistolaisuudesta muistetaan vieläkin kovin usein vain siniset paidat, suuret joukkokokoukset, laulut ja lentolehtiset. Tietenkin ne olivat osa totuutta kuten myös jonkin aikaa Neuvostoliiton ihailu ynnä muu vastaava. Vamokap -projektin historia on mielestäni kuitenkin vakuuttava osoitus siitä, että tuolloisessa kommunistinuorisossa oli myös toinen puoli, joka pyrki vakavasti ja rehellisesti ymmärtämään omaa aikaansa. Eikä tämä koske vain niitä kymmentä tai viittätoista nuorta tutkijaa, jotka Suomalainen kapitalismi -kirjan lopulta kirjoittivat.

P.S. Todettakoon Suomalainen kapitalismi -kirjasta vielä se, ettei tähän mennessä ole yksikään toinen taho, ei edes suuri ja mahtava Elinkeinoelämän valtuuskunta, ole tohtinut vastaavaan projektiin ryhtyä.