Vasemmistolaisuus lasten
tautina

Otetaan espoolainen 1970-luvun laatikkolähiö, jonka nimistössä on paljon henkilönimiä. Sinne muuttaa tavallinen ydinperhe, jonka vanhemmat ovat pohjoisesta. He osallistuvat aikakauden poliittisiin rientoihin, toinen demarien ja toinen kommunistien riveissä. Puhelimessa kuuluu sanoa: ”Isi ei ole nyt kotona, se on SN-seuran kokouksessa.” Poika pannaan pioneerikerhoon.

Ei sittenkään, vaan demokraattisiin pioneereihin. Jostain syystä poika ymmärtää SKP:n osapuolijaon alempiarvoisuutena: saman lähiön oikeat Pioneerit ovat puhdasoppisempia, proletaarisempia ja lähempänä Neuvostoliittoa. Tästä kumpuaa häpeä omaa luokkataustaa kohtaan. Akateemisesti koulutettujen kakara on lähtökohtaisesti riistäjien puolella, joten omassa toiminnassa on pyrittävä tiedostavuuteen ja askeettisuuteen.

Tapa hahmottaa maailmaa omaksutaan kotoa, mutta poika ymmärtää kyllä, että pioneerikerho on leimaava valinta. Pihan kaverit menevät partioon. Kun poika mainitsee kerran ääneen harrastuksestaan, reaktion ilkikurinen sävy syöpyy lähtemättömästi mieleen. Salaisuus on julkinen, mutta lähtö kerrostalon pihalta pioneerikerhoon tapahtuu aina vaivihkaa. Vanhemmat päästäisivät kyllä partioonkin, mutta poika ei halua kannattaa taantumusta; kotia, uskontoa ja isänmaata.

Pioneerikerhossa puuhataan, askarrellaan, lauletaan ja harjoitellaan näytelmää talvitapahtumaan. Toiminnan poliittisuus on rivien välissä. Saman lähiön oikeissa Pioneereissa vastakkainasettelut ovat näkyvillä ja lapset pääsevät leikkimään Vietnamin sotaa puukiväärien kanssa. Kesällä mennään leirille, mikä on vähän pelottavaa. Mieleen jää kuristava makuupussi ja yhden ohjaajan itsekeskeisyys: hän ei voinut olla oikea kommunisti.

Pioneerit lehtinäyttelyssä Helsingissä 1970-luvulla. Kuva: Suomen Demokratian Pioneerien Liitto. Kansan Arkisto.

Pioneereissa korostetaan myönteisiä arvoja, solidaarisuutta, suvaitsevaisuutta, rauhan ja ystävyyden asiaa. Ainoastaan kommunistit kamppailevat vakavissaan tasa-arvon puolesta Suomen kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa menestyminen perustuu näköalattomaan itsekkyyteen. Pieni pää tekee ehdottomia johtopäätöksiä: perheen keskiluokkaisuus ja länsimainen hyvinvointi tuntuvat ansaitsemattomilta etuoikeuksilta. Auto, kesäpaikka ja oma optimistijolla aiheuttavat syyllisyyttä.

Kommunistisen liikkeen lisäksi myös maailma on jakautunut kahteen leiriin, joiden vastakkainasettelun pioneerit tiedostavat ympäristöään paremmin. Maailmanjärjestelmien tasolla poika valitsee sosialismin. Tietyssä vaiheessa hän huomaa ihmettelevänsä, mikseivät kaikki maailman hyvät ihmiset muuta Neuvostoliittoon. Vastapuolella vehkeilee ja lietsoo sotaa USA, jonka kaupallista kulttuuria poika oppii halveksimaan. Kotiin ei tilata sen sanansaattajaa, Aku Ankkaa, jonka poika käy lukemassa koulumatkalla naapurissa. Itsepetos velvoittaa: aina kun enemmistöpioneerien lehti Raketti ilmestyy, poika pitää kunnia-asianaan sen lukemista kannesta kanteen.

Poika on ylpeä vasenkätisyydestään. Aina kun pitää valita, hän ottaa vasemmanpuoleisen. Urheilukilpailuissa hän kannattaa ensisijassa Suomea, sitten Neuvostoliittoa ja muita kansandemokratioita. Sosialististen maiden voittokulku tuntuu hyvältä: punakone jyllää ja DDR:n karvaiset naiset kahmivat mitaleita. Mishka-karhu kyynelehtii, kun Moskovan aurinkoiset olympialaiset päättyvät.

TUL:n urheiluseuraan kuuluvat myös partiossa käyvät kaverit, paitsi ne, joita ei kotoa päästetä. Isä valmentaa, vaikka ei ole koskaan harrastanut lajia.

Poika ei ylistä Neuvostoliittoa tai kommunisteja, mutta hän ihmettelee suomalaisten enemmistön välinpitämättömyyttä ja kyynisyyttä. Kommunistit ovat hyviä ihmisiä, jotka näkevät amerikkalaisuuden valheen läpi ja toimivat pyyteettömästi ihmiskunnan parhaaksi. Poika tietää, että on olemassa neuvostovastaista kirjallisuutta. Se on tympeää uskonnollista kiihkoilua tai äärioikeiston propagandaa. Isä tilaa kotiin Neuvosto-Karjala-lehteä, joka on kääritty harmaaseen ja karkeasyiseen paperiin. Kuvat SNS:n Maailma ja me -lehdessä ovat kauniita ja kiiltäviä. Kukaan ei osta seuran arpoja. Lapset saavat lopulta avata ne kotona ja voittaa hyödyllisiä esineitä.

Poika pääsee isän kanssa kaksin Tallinnaan. Vapaana kadulla vilistänyt rotta sekä ahtaaseen eläintarhaan vangitut eläimet jäävät mieleen. Vessa on kostea sementtinen luola, jonka reikien yllä äijät kyykkivät pala Pravdaa kädessään. Mahorkka palaa. Poika ei ymmärrä, miksi Neuvosto-Eestin pitäisi olla itsenäinen – moisen esittäminen on taantumuksellista kansalliskiihkoilua. Poika pääsee koko perheen matkassa myös rantalomalle Sotshiin mutta ei koskaan oikeaan Neuvostoliittoon tai Leninin kaupunkiin.

Kotoa ja pioneereista omaksuttu yhteiskunnallinen hahmottaminen ilmenee pikkuvanhana paremmin tietämisenä ja auktoriteettiuskona. Hyvän puolella taistelevien mielipiteet eivät yksinkertaisesti ole kyseenalaistettavissa. Toisaalta kotitaustan keskiluokkaisuus ja kuvitteellinen vallankumouksellisen elämäntapa eivät ole sovitettavissa yhteen. Kun tulee aika siirtyä pioneereista muihin järjestöihin, poika harkitsee ainoastaan Rauhanpuolustajia. Nuorisoliitto edellyttäisi luokkapuhtauden lisäksi todellista kutsumusta ja vahvuutta haastaa ympäristön yksimielistä materialismia. Poikkeava poliittinen lapsuus rokottaa suhtautumaan varauksellisesti kaikkeen järjestötoimintaan.

Jälkikäteen arvioiden kokemus pioneerilapsuudesta 1970-luvulla on ristiriitainen sekoitus ylpeyttä ja häpeää. Vaihtoehtoinen vasemmistolaisuus ei espoolaisessa lähiössä muodostunut niin kantavaksi vastakulttuuriksi, että oikeassa oleminen olisi tuottanut tyydytystä. Joukkovoiman julistamisen huippuhetkillä, kuten vappumarsseilla Helsingissä, poika jännitti öykkäröivien oikeistohuligaanien kohtaamisen ohella lähinnä sitä, tunnistaako kukaan tuttu rivistöstä. Nykyään nostalginen silta menneeseen rakentuu korkeintaan työväenlaulujen varaan. Mutta sitä vakavaa pikkupoikaa toveri Viljasen kurkkuun lyödyt hampaat ja katkotut sormet eivät naurattaneet.

Vaikka elämä partiolaisena olisi ollut ongelmattomampaa, pioneerilapsuus ei varsinaisesti kaduta. Pyrkimyksen solidaarisuuteen ja ”paskajengin” puolustamiseen voi yhä allekirjoittaa. On tehnyt hyvää huomata olleensa monessa asiassa yksisilmäinen, väärässä ja hakoteillä. Yhteiskunnallisuus vahvistui pioneereissa osaksi elämää ehkä turhan varhain. Vaikka aika on toinen ja järjestön luonne muuttunut, omaa poikaani en taida pioneereihin laittaa.

”Joni Krekola”

Työväentutkimus julkaisee kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.