Anu-Hanna Anttila: Loma tehtaan varjossa. Teollisuustyöväestön loma- ja vapaa-ajan moraalisäätely Suomessa 1930–1960-luvuilla. Bibliotheca historica 93. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2005. 265 s.

Työ ja vapaa-aika historian ja sosiologian rajapinnalla

Anu-Hanna Anttilan väitöskirja ”Loma tehtaan varjossa: Teollisuustyöväestön loma- ja vapaa-ajan moraalisäätely Suomessa 1930–1960-luvuilla” sitoutuu vapaa-ajantutkimuksen ja historiallisen sosiologian traditioihin. Anttila analysoi laajasti jälkimmäistä tutkimussuuntaa taustoittaen historiallisen sosiologian dilemmaa: historiaherkkyyden ja yleistävien teorioiden käytön yhdistämistä. Joiltakin osin reflektio tuntuu ylimitoitetulta. Myös historiatiede on jo pitkään ollut teoriatietoista, ja vaikka Anttila myöntää alojen lähentyneen, hän esittelee ne melko perinteisesti.

Anttila esittää tutkimuskysymyksensä kahtena ryppäänä, joissa on yhteensä seitsemän laajaa kysymystä liittyen teollisuustyöväestön loma- ja vapaa-ajan kentän muodostumiseen, sen valtasuhteisiin ja vallankäyttöön. Anttila tarkastelee lomankäytön säätelyä ja vallankäyttöä moraalisäätelyn käsitteen avulla: vuosilomalainsäädännön ja lomaorganisoinnin taustalla oli erityisesti sosiaalisten ongelmien syntymisen ehkäiseminen.

Anttila esittää, että lomapropagandassa loma- ja vapaa-ajan moraalisäätelyä perusteltiin kahdella kilpailevalla diskurssilla. Virkistymisen diskurssissa korostui työnteon ensisijaisuus: loma oli uusintavaa lepoa, joka teki työntekijästä tehokkaamman. Siinä myös tähdennettiin loman viettämistä ”oikein” ja hyödyllisesti. Vapautumisen diskurssissa puolestaan painotettiin yksilön vapautta, lomaoikeuden suomaa vapaaehtoisuutta ja vapaavalintaisuutta. Anttilan mukaan erityisesti sosiaalipoliitikot, työväenliike ja työnantajat tukeutuivat virkistymisen diskurssiin ammattiyhdistysliikkeen ja työväenjärjestöjen käyttäessä vapautumisen retoriikkaa.

1930-luvun puolenvälin jälkeen teollisuusmaissa rakennettiin vuosilomalainsäädäntöä ja pohdittiin työläisten lomailun järjestämistä. Anttilan mukaan myös suomalaisen loma-organisoinnin perusta luotiin 1930–1960-luvuilla. Prosessi liittyi hyvinvointivaltion ”rakentamiseen” ja sijoittui kansainvälisessä kentässä pohjoismaiseen yhdistysvetoiseen malliin, joka muodostui amerikkalaisen markkinaohjautuvan järjestelmän ja fasistisissa maissa suositun valtiojohtoisen mallin vastapainoksi. Yhdistysvetoisessa loma-ajan organisoinnissa korostuivat työväestön valinnan vapaus ja oma aktiivisuus. Tosin 1960-luvulle saakka työnantajien järjestämä sosiaalinen toiminta piti työntekijät työnantajan vaikutuspiirissä myös loma-ajallaan.

Tässä selkeässä tutkimuksessa tuodaan esille uusi näkökulma työhön vuosilomalainsäädännön rakentamisen ja lomankäytön rationalisoinnin kautta. Anttila kuvaa, miten työläisille lopulta annettiin oikeus lomaan, mutta samalla pyrittiin eri tahoilta säätelemään, miten se vietetään oikein. Anttila tuo esille eri osapuolten toimet ja niiden välisen kilpailun työläisten loma-ajan säätelemiseksi. Loma-ajan käyttöön puuttuivat niin työnantajat, sosiaalipoliitikot kuin työväen vapaa-ajan organisaatiotkin. Myös työväestö on tutkimuksessa subjektina ja toimijana, ei vain säätelyn kohteena.

Oona Ilmolahti