Panu Pulma: Suljetut ovet. Pohjoismainen romanipolitiikka 1500-luvulta EU-aikaan. SKS, Helsinki. 237 s.

”Miksi ovet ei auenneet heille?”

Vankka tutkimus pohjoismaisen romanipolitiikan historiasta

Romaniväestön taustasta on olemassa kaksi suurta historiallista kertomusta. Virallisen, vakiintuneen ja laajalle levinneen tulkinnan mukaan romanit ovat aikoinaan lähteneet Luoteis-Intiasta ja eri reittejä käyttäen levittäytyneet Euroopan kaikkiin osiin. Kiertelevä elämänmuoto, oudot tavat, outo ulkonäkö ja outo kieli olisivat herättäneet pelkoa ja torjuntaa, ja siksi mustalaisten aika on kärsimyksen ja sorron julmaa historiaa. Romanien omassa kertomusperinteessä on elänyt toisenlainen tulkinta. He olisivatkin lähteneet Egyptistä, tulleet aikoinaan karkotetuiksi uskonnollisten syiden vuoksi ja rangaistuksena joutuneet elämään muiden kansojen keskellä, kierrellen, muita palvellen ja muiden armoilla. Tämä näkökulma korostaa mustalaisten selviytymistä, sopeutumista, taitoa, arvokkuutta ja kunniaa. Romanitutkimusta tehdään yleensä vain ensimmäisestä näkökulmasta käsin, ovien sisäpuolelta katsottuna.

Panu Pulma tutkii pohjoismaista valtiollista etnopolitiikkaa 1500-luvun alusta nykypäivään saakka. Hänen etnopolitiikan käsitteeseensä sisältyy uusi ymmärrys etnisyydestä ja identiteetistä, jolloin ne nähdään, ei enää vakaina, määrättyinä ja pysyvinä, vaan alati muuttuvina, kerrostuneina ja uudistuvina ilmiöinä. Politiikan keinoin etnisyyttä on määritelty yhä uudelleen poliittisten ja taloudellisten intressien pohjalta.

Pulman mukaan pohjoismaisessa romaneihin kohdistuneessa valtiollisessa etnopolitiikassa on erotettavissa neljä eri vaihetta. Ensimmäinen ulottui 1500-luvun alusta 1600-luvun puoliväliin. Aluksi romanit otettiin uteliaan kohteliaasti vastaan, mutta myöhemmin politiikka muuttui avoimen repressiiviseksi. 1600-luvun puolivälistä alkoi toinen, integroimisen vaihe, jolloin romaniväestöä ”kiinnitettiin” mm. armeijan, käsityön ja kaupan ammatteihin. Romaneihin kohdistettu politiikka oli osa kansallista irtolaispolitiikka, eikä se erityisesti pohjautunut etnisyyden määrittelyihin. Kolmannella kaudella, joka kesti 200 vuotta aina 1960-luvulle asti, romanipolitiikasta muotoutui erityinen etnisyyspolitiikka, jonka sisällä kuitenkin kilpailivat pakkosulauttamisen, eristämisen ja sosiaalisen sopeuttamisen linjat. Viimeistä vaihetta leimasi politiikan äkkikäännös, jolloin kansainvälisen painostuksen, poliittisten suhdanteiden muutoksen ja romanien oman toiminnan tuloksena muotoutui kokonaan uusi etnopolitiikka. Sen sisältönä oli vähemmistöjen aseman ja oikeuksien turvaaminen ja niiden sosiaalisen ja kulttuurisen aseman aktiivinen kohentaminen.   

Panu Pulman kirja on tärkeä. Se on huolellista ja luotettavaa tutkimusta. Se on oivaltavasti kirjoitettu ja se puhuttelee. Itse asiassa kirjan luettuaan jää hämmästelemään, miten romaniväestö on Suomessa ylipäänsä selvinnyt ja lisääntynyt jopa nopeammin kuin kokonaisväestö. Sen menestystarina saa toivomaan, että joku tai jotkut romaniväestön edustajat itse kirjoittaisivat kansansa historian, ovien ulkopuolelta nähtynä.

Antti Häkkinen