Miska Rantanen: Love Records 1966–1979. Tarina, Taiteilijat, Tuotanto. Schildt, Porvoo 2005. 303 s.

Syksyllä 1966 tehtiin Kivelän sairaalan tupakkatilana toimivassa vessassa kulttuurihistoriaa. Tai eiväthän Atte Blom, Henrik Otto Donner ja Christian Schwindt tuolloin mieltäneet tekevänsä kulttuurihistoriaa, he vain ajattelivat perustaa oman levy-yhtiön, jonka tarkoituksena oli tuottaa hyvää musiikkia tyylilajista riippumatta. Tuolloin suomalaista äänilevytuotantoa hallitsivat Fazerin ja Scandian kaltaisten isojen yhtiöiden tekemät käännösiskelmät. Vaihtoehtoisen tarjonnan tarve oli niin suuri, että uudenlaisia levy-yhtiöitä kehiteltiin eri tahoilla. Keväällä 1966 M. A. Numminen ja Pekka Gronow olivat perustaneet Eteenpäin!-levymerkin julkaisemaan Nummisen musiikkia, joka ei kelvannut perinteisille levy-yhtiöille. Esimerkki rohkaisi Blomia, Donneria ja Schwindtiä ottamaan ratkaisevan askeleen kohti oman levy-yhtiön perustamista. Yhtiön nimeksi tuli Love Records.

Love Recordsin tomintaperiaatteena olivat alusta asti musiikillinen avarakatseisuus ja työtilaisuuksien tarjoaminen nuorille ja uusille kyvyille. Parhaiten Love Records tunnetaan rockin ja poliittisen laulun julkaisijana, mutta sen katalogi on hämmästyttävän laaja: on laulelmaa, jazzia, kansanmusiikkia, lastenlauluja, elektroakustisia kokeiluja ja iskelmääkin.

Yhtiön artistilähtöistä tuotantopolitiikkaa leimasi kunnioitus tekijöitä ja kuulijoita kohtaan, ja tämä takasi sen, että artistit saivat kehittyä rauhassa ilman menestymisen pakkoa. Loven suojissa suomalainen rock löysi itsensä. Angloamerikkalainen perinne suodattui suomalaiskansallisen filtterin läpi, ja tuloksena oli omaleimaista musiikkia. Tämä ulotti vaikutuksensa myös sanoituspuolelle. Rockin kieleksi englannin rinnalle nousi suomi. Kokonainen uusi sanoittajapolvi astui esiin, mm. Juice Leskinen ilmestyi suuresta tuntemattomuudesta kotimaisten sanoittajien eturiviin.

Yhtiön ensimmäinen LP-julkaisu oli joulukuussa 1966 ilmestynyt Kaj Chydeniuksen ”Lauluja”. Ensimmäinen Loven rock-julkaisu oli Blues Sectionin samanniminen debyytti joulukuussa 1967. Blues Section oli jotain aivan uutta suomalaisen rockin kartalla. Yhtye sävelsi ja sanoitti itse tuotantonsa, joten sen LP ei ollut vain käännöskappaleista hätäisesti kokoonkyhätty laulukokoelma, vaan tarkaan harkittu ja toteutettu kokonaisuus.

Ennen rockin huippukautta Love oli tunnettu poliittisen laululiikkeen tärkeimpänä julkaisijana. Yhtiön toiminta vakiintui ja lähti nousuun vuosien 1969 ja 1970 vaihteessa, kun ”Lautasellinen Guatemalan verta” myi nopeasti peräti 800 kpl. Samana vuonna suomalaisen progressiivisen rockin tuoreet lippulaivat Tasavallan Presidentti ja Wigwam julkaisivat ensimmäiset LP:nsä.

Vuosien 1971 ja 1974 välisenä aikana Love julkaisi runsaasti poliittista musiikkia, ja käytännössä se piti hallussaan lajityypin monopolia. Muut levy-yhtiöt taipuivat julkaisemaan poliittisten ryhmien tuotantoa vasta vuoden 1975 tienoilla, kun genren huippu oli jo käytännössä ohitettu.

Love Recordsin tuotannollinen huippukausi osui vuosien 1973 ja 1976 väliselle ajalle, jolloin yhtiö hallitsi kotimaisen rockin markkinoita. Yhtiön ylivoimaisesti myyvin artisti oli perusrockin kivijalka Hurriganes. Loven artistiystävällinen maine veti magneetin tavoin puoleensa lahjakkaita musiikintekijöitä, ja usein muut levy-yhtiöt joutuivatkin tyytymään siihen, mitä Lovelta jäi yli. Rock-painotteisen tuotannon kasvusta ja menestyksestä huolimatta yhtiön tuotantopolitiikka oli edelleen monipuolista: M. A. Nummisen ”uusrahvaanomaista jatsia”, mustalaismusiikkia, iskelmää, poliittista laulelmaa, lastenmusiikkia, etnojazzia ja afro-kuubalaisia rytmejä.

Love Recordsin kohtaloksi muodostui sama idealistinen tuotantopolitiikka, joka aikanaan oli auttanut sitä nousemaan huipulle. Kunnianhimoiset mutta taloudellisesti kannattamattomat tuotannot, kallis studiohanke ja vuonna 1977 alkanut taloudellinen lama alkoivat olla liikaa yhtiön taloudelle. Love vältti täpärästi konkurssin kesällä 1978, mutta loppu tuli viimein vuotta myöhemmin.

Musiikin tuottaminen jatkui konkurssista huolimatta katkeamattomana. Valtaosa Loven rockartisteista siirtyi Atte Blomin uudelle Johanna-merkille ja Otto Donnerin Ponsi jatkoi taide- ja poliittisen musiikin julkaisemista.

Kuten kirjan alaotsikko viittaa, se koostuu kolmesta erillisestä osiosta: ensimmäinen kertoo Love Recordsin tarinan, toinen esittelee yhtiölle vähintäänkin yhden singlen tai albumin levyttäneet artistit lyhyine biografioineen ja kolmas sisältää diskografian.

Kirjan ensimmäinen osio eli Love Recordsin tarina on sujuvasti ja tiivisti jäsennetty ja kirjoitettu kokonaisuus, tekijän toimittajatausta tulee hyvin esille. Kyseessä on nimenomaan levy-yhtiön ja sen työntekijöiden, ei niinkään sille levyttäneiden artistien tarina. Toki artistien tuotanto saa oman, ansaitun huomionsa tässä osiossa, mutta tarkemmin Lovelle levyttäneisiin artisteihin tutustutaan kirjan toisessa osiossa.

Love Recordsin levyt ovat levynkeräilijöiden piirissä haluttua tavaraa ja heidän kannaltaan diskografiaosio on erinomainen, sillä siinä käsitellään äänilevyjen etikettien eroavaisuuksista lähtien eri vuosien ensipainosten tunnistamisessa helpottavia ja ratkaisevassa asemassa olevia tuntomerkkejä.

Kirjan kuvitus on kohtuullisen runsasta, pääosassa Love Recordsin äänilevyjen kannet. Lisäksi yksityisten henkilöiden kotiarkistoista on saatu kiinnostavia otoksia elävöittämään sujuvaa tekstiä.

Miska Rantasen työtä ei ole helpottanut se, että tiettävästi Loven arkisto joutui konkurssipesän selvitysten tiimellyksessä Ämmässuon kaatopaikalle. Lovea sivuavaa arkistoaineistoa on jonkin verran säilynyt mm. Kansan Arkistossa ja Suomen Äänilevyarkistossa sekä yksityisten henkilöiden hallussa. Teosta varten Rantanen on käynyt läpi kunnioitettavan määrän kirjallisuutta, lehtiä ja artikkeleita sekä haastatellut vuosina 1999–2005 lukuisan joukon ihmisiä, joiden elämä on kietoutunut enemmän tai vähemmän Loven vaiheisiin. Muistitiedon osuus on ollut avainasemassa hahmoteltaessa ja kirjoitettaessa Loven historiaa.

Miska Rantanen on teoksellaan täyttänyt ammottavan aukon. Love Recordsin kolmetoistavuotinen taival on niin merkittävä ajanjakso suomalaisen rockin, poliittisen laululiikkeen ja yleensäkin kevyen musiikin historiassa, että oli jo korkea aika jonkun tarttua toimeen ja kronikoida se.

Petri Tanskanen