Mirja Turunen: Veripellot. Sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa 1918 Atena, Jyväskylä 2005. 355 s

Punainen terrori saavutti Kymenlaaksossa talvella ja keväällä 1918 poikkeuksellisen laajuuden. Noin kaksisataa henkilöä surmattiin, pääosa vain muutaman viikon kuluessa. Kouvolan tapahtumista kirjoitettiin jo aikanaan esimerkkinä punakaartin julmuudesta, ja tapahtunutta muisteltiin ahkerasti valkoisen historiankirjoituksen vuosina. Myös Jaakko Paavolainen selvitti väitöskirjassaan Punainen terrori (1966) Kouvolan väkivaltaisuuksia. Monet paikallishistoriatkin ovat tuoneet ansiokkaasti lisävalaistusta Kouvolan tapahtumiin.

Tästä tietotulvasta johtuen Mirja Turusen lähtökohdat Kouvolan terrorin selvittämiseen ovat olleet poikkeuksellisen hyvät mutta myös haastavat. Mirja Turunen selvittää tutkimuksessaan sekä surmateot että ”terrorin kasvot”, väkivallan suorittajat ja väkivallan takana olevat organisaatiot. Hän esittelee viileästi väkivallan takana olevan koneiston ja logiikan, jolla oli kaksi puolta: punainen, joka muistettiin, ja valkoinen, joka vaiettiin.

Erityisesti valkoisen kurinpalautuksen osalta Kouvolan tapahtumissa onkin paljon selvitettävää. Lukuun ottamatta Jari Talviston sisällissotaa käsittelevää osuutta Kuusankosken kirjassa (1997) väkivallan valkoiseen puoleen ei aikaisemmin ole juuri tuotu valaistusta. Turunen kysyykin, pitävätkö laajalle levinneet ja poliittisesti hyväksikäytetyt kuvaukset Kouvolan kidutuksista paikkansa. Turusen tutkimuksen jälkeen asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää: kidutusväitteet olivat sitkeästi hengissä pidetty myytti.

Terrorin selvittäminen vaatii laajan ja huolellisen tutkimustyön. Ensi käden lähteet ovat hyvin säilyneet – lukuun ottamatta punakaartin tuottamia asiapapereita. Keskeisinä ensi käden lähteinä väkivallantekojen mekanismien ja todellisten motiivien selvittämisessä ovat Kouvolan kenttäoikeuden pöytäkirja, Valtiorikosoikeuden aktit sekä Kymi-yhtiön, nimismiesten ja eri tuomiokuntien arkistoista esiin kaivettu tutkintomateriaali. Lähteitä on osattu käyttää taitavasti.

Tutkimuksen sosiaalihistoriallinen tausta on sen sijaan perustettu varsin perinteisille tulkinnoille. Perehtyminen vaikkapa Pertti Haapalan, Pauli Kettusen, Pirjo Markkolan ja Panu Pulman tutkimuksiin teollisuustyöväestön oloista ja perhehistoriasta olisivat antaneet tutkimukselle tulkinnoiltaan tuoreemman sosiaalihistoriallisen taustan. Perinteinen käsitys työväenoloista tosin tukee Turusen käyttämän muistitiedon antamaa käsitystä, mutta osoittaa miten ongelmallinen symbioosi muistitiedolla ja kansalaisten mielissä totuuksiksi muuttuneilla historian poliittisilla tulkinnoilla on. Kun perinteinen tulkinta työväenoloista näki ne ennen vuotta 1918 yksioikoisesti kurjina, alkoivat muistelijatkin korostaa olojen varjopuolia todellisuuden kustannuksella.

Myös ulkomainen tutkimuskirjallisuus puuttuu työstä kokonaan. Paikallishistoriallinen tutkimus kaipaisi myös yhteyksiä laajempaan poliittisen väkivallan ja terrorin tutkimukseen. Kritiikistä huolimatta Veripellot on monella tapaa ansiokas. Turusen työssä on paljon aikaisempaa terrorin kuvaa muuttavia ja uusia tulkintoja vahvistavia havaintoja.

Marko Tikka