Kolumni Janakkalassa 18.1.2006 Vajaa puolitoista vuotta sitten tuttavani otti yhteyttä.
Hän tiedusteli, olisinko kiinnostunut suunnittelemaan hänen kanssaan
luentosarjan ”Janakkala Suomen itsenäistyessä”. Pyynnöstä oli vaikea
kieltäytyä. Olinhan käynyt kouluni Turengissa, Janakkalan suurimmassa
taajamassa. Janakkala on siis se etelähämäläinen pitäjä, jonka läpi kulkee
Suomen ensimmäinen rautatie ja jossa valmistetaan maailman parasta jäätelöä. Tapasimme hieman myöhemmin Kiasman ravintolassa. Selvisi,
että tuttavani oli jo aikaisempina vuosina pyörittänyt ”Vanha Turenki”
-opintopiiriä. Nyt he halusivat hieman akateemista väriä. Uutta luentosarjaa
oli mietitty sen verran paljon, että kehittelimme nopeasti luentorungon ja
keksimme sopivat esiintyjät. Talouskin oli kunnossa. Hämeenlinnan seudun
kuntien yhteinen Vanajaveden opisto oli lupautunut ottamaan luentosarjan
ohjelmaansa. Luennot pidettiin viime talvena. Ne olivat varsinainen
menestys. Enimmillään reilusti toista sataa ihmistä tuli kuuntelemaan
tutkijoiden esitelmiä. Paikallislehdet kirjoittivat kuvien kera isoja juttuja.
Kuuleman mukaan jotkut jopa oikein odottivat seuraavaa luentoa. Oma elinkeino- ja väestörakennetta käsitellyt luentoni oli
ensimmäisenä. Vaikka opin aiheesta kaikenlaista uutta, suurin elämys tuli
kuitenkin esitykseni jälkeen. Kuulijat esittivät kysymyksiä ja kommentteja
puolisen tuntia, kunnes puheenjohtaja joutui päättämään tilaisuuden
iltakahdeksalta. Keskustelu jatkui vielä silloinkin, kun poistuimme ulos yli
kahdenkymmenen asteen pakkaseen.
Valmistellessani luentoa mielessäni pyöri jostain syystä
useaan otteeseen yliopistolain kohta: ”Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen
tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää
tutkimustulosten ja tieteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”.
Sen sijaan junalla Turenkiin matkatessani en muista ajatelleeni, että olisin
isänmaan saati ihmiskunnan asialla. Niistäkin mainitaan yliopistolaissa. Muutama vuosi sitten yliopistolain uudistamisen aikoihin
puhuttiin paljon yliopistojen niin sanotusta kolmannesta tehtävästä. Muistan
silloin suhtautuneeni asiaan melko varauksellisesti: Taasko yliopistoille
sälytetään lisätehtäviä ilman minkäänlaisia lisäresursseja? Eivätkö ihmiset,
joita yliopiston työntekijätkin kaiketi ovat, ole noin lähtökohtaisesti
”vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa”? ”Kolmas tehtävä” ei kuitenkaan Janakkalassa tuntunut
velvollisuudelta. Päinvastoin. Syntymäpäivästäni jäi mukava muisto. Matti Hannikainen Työväen historian ja perinteen
tutkimuksen seuran puheenjohtaja |