Kolumni

Janakkalassa 18.1.2006

Vajaa puolitoista vuotta sitten tuttavani otti yhteyttä. Hän tiedusteli, olisinko kiinnostunut suunnittelemaan hänen kanssaan luentosarjan ”Janakkala Suomen itsenäistyessä”. Pyynnöstä oli vaikea kieltäytyä. Olinhan käynyt kouluni Turengissa, Janakkalan suurimmassa taajamassa. Janakkala on siis se etelähämäläinen pitäjä, jonka läpi kulkee Suomen ensimmäinen rautatie ja jossa valmistetaan maailman parasta jäätelöä.

Tapasimme hieman myöhemmin Kiasman ravintolassa. Selvisi, että tuttavani oli jo aikaisempina vuosina pyörittänyt ”Vanha Turenki” -opintopiiriä. Nyt he halusivat hieman akateemista väriä. Uutta luentosarjaa oli mietitty sen verran paljon, että kehittelimme nopeasti luentorungon ja keksimme sopivat esiintyjät. Talouskin oli kunnossa. Hämeenlinnan seudun kuntien yhteinen Vanajaveden opisto oli lupautunut ottamaan luentosarjan ohjelmaansa.

Luennot pidettiin viime talvena. Ne olivat varsinainen menestys. Enimmillään reilusti toista sataa ihmistä tuli kuuntelemaan tutkijoiden esitelmiä. Paikallislehdet kirjoittivat kuvien kera isoja juttuja. Kuuleman mukaan jotkut jopa oikein odottivat seuraavaa luentoa.

Oma elinkeino- ja väestörakennetta käsitellyt luentoni oli ensimmäisenä. Vaikka opin aiheesta kaikenlaista uutta, suurin elämys tuli kuitenkin esitykseni jälkeen. Kuulijat esittivät kysymyksiä ja kommentteja puolisen tuntia, kunnes puheenjohtaja joutui päättämään tilaisuuden iltakahdeksalta. Keskustelu jatkui vielä silloinkin, kun poistuimme ulos yli kahdenkymmenen asteen pakkaseen.

Valmistellessani luentoa mielessäni pyöri jostain syystä useaan otteeseen yliopistolain kohta: ”Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja tieteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Sen sijaan junalla Turenkiin matkatessani en muista ajatelleeni, että olisin isänmaan saati ihmiskunnan asialla. Niistäkin mainitaan yliopistolaissa.

Muutama vuosi sitten yliopistolain uudistamisen aikoihin puhuttiin paljon yliopistojen niin sanotusta kolmannesta tehtävästä. Muistan silloin suhtautuneeni asiaan melko varauksellisesti: Taasko yliopistoille sälytetään lisätehtäviä ilman minkäänlaisia lisäresursseja? Eivätkö ihmiset, joita yliopiston työntekijätkin kaiketi ovat, ole noin lähtökohtaisesti ”vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa”?

”Kolmas tehtävä” ei kuitenkaan Janakkalassa tuntunut velvollisuudelta. Päinvastoin. Syntymäpäivästäni jäi mukava muisto.

Matti Hannikainen

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran puheenjohtaja