Kristiina Kestinen

Tekstiiliteollisuudesta museokamaa

Tampereelle avattiin kesäkuun alussa uusi Tekstiiliteollisuusmuseo kahden museon: Tampereen kaupungin museotoimen ja Työväen keskusmuseo Werstaan yhteishankkeena.

Tekstiiliteollisuusmuseo sijaitsee suomalaisen tekstiiliteollisuuden pääkaupungissa Tampereella Tampereen ensimmäisen tekstiilitehtaan Finlaysonin tiloissa. Entinen puuvillatehdas Finlayson ja vastarannalla oleva entinen pellavatehdas Tampella ovat osa Tammerkosken kansallismaisemaa. Museo toimii Werstaan yhteydessä.

Museonjohtajat voivat hengähtää. Vas. Työväen keskusmuseon johtaja Kalle Kallio ja oikealla Tampereen kaupungin museotoimenjohtaja Toimi Jaatinen tekstiiliteollisuusmuseon tiedotustilaisuudessa 14.6.2006. Kuva Työväen keskusmuseo/Kimmo Kestinen.

Miksi rakentaa tekstiiliteollisuusmuseo nyt, kun tekstiiliteollisuus on suurimmaksi osaksi ajettu alas ja suuret tekstiilitehtaat alkavat olla muisto vain? Toisaalta – mikä voisi olla otollisempi vaihe?

Tekstiiliteollisuus on ensimmäisiä suomalaisia suurteollisuuden aloja, jota ovat siirtäneet tuotantonsa matalan kustannustason maihin. Tekstiiliteollisuutta pidetään tyypillisesti työvoimavaltaisena teollisuutena, joka hakeutuu matalapalkka-alueille. Niinpä 1800-luvun alkupuolella, kun James Finlayson alkoi kiinnostua syrjäisessä Venäjän suuriruhtinaskunnassa olevasta koskimiljööstä Tammerkosken rantamilla, lisäarvoa alueelle toi mahdollisuus saada se vapaakauppa-alueeksi.

Finlaysonin huimapäisestä hankkeesta sai alkunsa suurimittainen tamperelainen tekstiiliteollisuus, joka parhaana kukoistusaikanaan työllisti kymmeniätuhansia työntekijöitä ja tarjosi monille sukupolville elinikäisen työuran. 1960-luvulta lähtien ala Suomessa on kääntynyt yhä jyrkemmin laskuun, kun tuotanto on siirtynyt tämän päivän halpatuotantomaihin.

Uudessa tekstiiliteollisuusmuseossa alan kehitystä voidaan seurata pienimuotoisesta käsityöläisyydestä manufaktuurien kautta massatuotantoon ja edelleen rakennemuutoksen jälkeiseen voimakkaasti erikoistuneeseen tekstiiliteollisuuteen.

Uudessa museossa on esillä mm. James Finlaysonin rakentama raastinkone. Kuva Työväen keskusmuseo/Kimmo Kestinen.

Näyttely voidaan nähdä rakenteeltaan kaksijakoisena: toinen puoli kuvaa tekstiilin valmistuksen prosessin kulkua, kun taas toinen puoli pureutuu suomalaisen tekstiiliteollisuuden esittelyyn, tekstiilityöntekijän asemaan ja tamperelaisten tekstiilitehtaiden esittelyihin. Kolmantena on vaihtuvien näyttelyiden osio.

Yhtenä johtolankana museossa kulkee kertomus kuidun matkasta langaksi ja edelleen tuotteeksi. Museossa luodaan katsaus tekstiilin valmistuksen tekniikoihin eri historian aikoina ja eri kulttuureissa kivikaudelta 2000-luvulle. Museossa tarkastellaan, minkälaisia kulttuuriteitä tekstiilit ja tekstiili-innovaatiot ovat edenneet. Saamme tietää muun muassa, milloin rukki ja muut alan keksinnöt ovat ennättäneet maahamme. Tietopakettien lisäksi aiheeseen pääsee sananmukaisesti käsiksi, sillä materiaaleja riittää myös hypisteltäviksi. Entinen pumpulienkelien työmaa muuttuu tekstiilitaivaaksi, jossa on esillä valtavat määrät tamperelaisten tekstiilitehtaiden tuotteita eri vuosikymmeniltä.

Kovan teknologian ystävät pääsevät ihmettelemään koneita, joita tekstiilin valmistuksen eri vaiheissa on käytetty. Vanhin esillä oleva kone kertoo tamperelaisen tekstiiliteollisuuden alkuajoista: vuonna 1824 rakennettu raastinkone on peräisin James Finlaysonin konepajasta. Kone oli yhtäjaksoisesti toiminnassa reilut sata vuotta. Se poistettiin käytöstä vuonna 1928.

Suomen tekstiiliteollisuuden historia esitellään museossa pääpiirteissään. Koska Suomen tekstiilin teollinen tuotanto on ollut voimakkaimmillaan ja laajimmillaan Tampereella, näkökulma on tamperelainen. Tekstiilitehtaista oman esittelynsä saavat Finlayson, Tampella, Lapinniemi, Klingendahl, Verkatehdas, Liljeroos, Suomen Trikoo ja Nanso. Lisäksi esitellään Puuvillatehtaiden myyntikonttori PMK.

Museota suunniteltaessa yhtenä johtotähtenä on ollut elämyksellisyys ja eri aistien huomioon ottaminen. Niinpä esillä on paljon hypisteltävää ja katseltavan lisäksi myös kuunneltavaa. Tällä tavoin pyritään tuottamaan tietoa ja elämyksiä niillekin, jotka eivät pysty ensisijaisesti hankkimaan informaatiota katsomalla.

Eila Roine eläytyy Suomen trikoon sukkatehtaalaisen arkeen vuonna 1952. Kuva Tekstiiliteollisuusmuseo.

Tekstiiliteollisuuden suuren kertomuksen rinnalla kulkee pieni kertomus: tekstiilityöntekijän tarina. Perinteisten historiatietojen ja esinelähteiden lisäksi aihetta on lähestytty myös muistitietoaineistoja hyödyntämällä, joten myös tekstiilityöntekijä saa äänensä kuuluville.

Moderni tekniikka saa menneisyyden heräämään henkiin uudella tavalla. Tekstiilin valmistusprosessia esittelevällä osastolla kolme koneen käyttäjää kertoo työntekijän elämästä tamperelaisen tekstiiliteollisuuden eri alueilla ja eri aikakausina. Pellavatehtaan märkäkehruussa ahkeroiva puoliplikka Manta, Finlaysonin kutomossa Plevnassa työskentelevä Tilta ja Suomen Trikoon sukkatehtaalla työskentelevä Sylvi kertovat paitsi työstään, myös muusta elämästään, iloistaan ja suruistaan. Tarinat on toteutettu audiovisuaalisin keinoin tunnettujen näyttelijöiden kertomina.

Vaikka suomalainen tekstiiliteollisuus on nyt museoitu, siitä ei vielä puhuta pelkästään menneessä aikamuodossa. Tekstiiliteollisuusmuseon tehdasesittelyiden yhteydessä luodaan katsaus myös 2000-luvun tekstiiliteollisuuteen. Voimakkaasta rakennemuutoksesta huolimatta myös kotimaista tekstiilituotantoa on edelleen. Erikoistuminen on päivän sana, ehkä myös huomisen? Suomalaisen tekstiiliteollisuuden historiaan tutustuessaan museokävijä voi pohtia, mikä merkitys kotimaisella tekstiilituotannolla on. Luottamusmies Airi Mäkisen sanoin: ”Ihmiset tarvitsevat elämän perusedellytykset: ruokaa ja vaatteita.”