traumasta ja miesten kriisistä toisen maailman-
sodan jälkeen tarttuu historian kipupisteisiin.
Sodasta kotiin ja työelämään palaavien mies-
ten mieli kieri juoksuhaudoissa vielä vuosia ja
vuosikymmeniä rauhanteon jälkeen, ja ankara
työnteko oli tapa pitää ajatukset poissa sotako-
kemuksista. Traumaattisten kokemusten käsit-
tely oli ehkä mahdollista vain humalassa, yh-
dessä toisten saman kauhun kokeneiden mies-
ten kanssa. Sota leimasi sodanjälkeistä arkea,
jonka tutkimista pidän yhtenä työväentutki-
muksen haasteista. Traumatutkimuksen kaut-
ta sotaveteraanien, sotaleskien ja sotaorpojen
sekä kaikkien heidän kanssaan eläneiden ja
työtä tehneiden historia voi tarjota uusia oi-
valluksia. Miestutkimuksen ja naistutkimuk-
sen haasteet kannattaa työväentutkimuksessa
edelleenkin ottaa vakavasti.
denlaiseen käsitteellistämiseen, mutta niin teh-
dessään se problematisoi muutakin historian-
kirjoitusta. Erinomainen esimerkki suoranai-
sesta tabu-aiheesta on Magnus Westerlundin
artikkeli ruotsinkielisistä suomalaisista ja vuo-
den 1918 sodasta. Westerlund viittaa Anna
Bondestamin jo aiemmin kyseenalaistamaan
käsitykseen, jonka mukaan punaisten puolel-
la sisällissodassa olisi taistellut vain muutamia
"harhaanjohdettuja ruotsinkielisiä torppareita".
Tarve pestä kaikki ruotsinkieliset valkoisiksi
oli sisällissodan jälkeen ilmeinen. Samalla
ruotsinkielisen työväenliikkeen historia jäi jon-
nekin kielen ja luokan katveeseen. Yhtäältä
punakaarteissa taistelleet ruotsinkieliset teol-
lisuustyöläiset eivät edustaneet soveliasta ai-
nesta ruotsinkielisen historiantutkimuksen
identiteettityössä. Toisaalta kielipohjaiseksi
tulkittu herraviha vaikeutti yläluokan ja itse-
näisten talonpoikien ulkopuolisen ruotsinkie-
lisen työväenluokan käsitteellistämistä. Kun
suomenkielisen työväenluokan sortajaksi mää-
rittyi ruotsinkielinen herraluokka, ruotsinkie-
lisille työläisille jäi tässä asetelmassa olema-
ton käsitteellinen sija. Miten sijoittaa kansal-
listen identiteettien suureen tai edes pieneen
kertomukseen ruotsinkielinen työväestö?
Tätä kysymystä problematisoi fil. yo. Matias
näsin teollisuusyhdyskunnasta sisällissodan
jälkeen. Hän selvittää mikrohistoriallisella ot-
teella ruotsinkieliseen työväenyhdistykseen
kuuluneiden punakaartilaisten paluuta sodan-
jälkeiseen arkeen.
egensinne ja skötsamhet omapäisyys ja kun-
nollisuus (suoraan käännettynä asioistaan huo-
lehtiminen). Suomessa on tartuttu varsinkin
omapäisyyden käsitteeseen ja korostettu, että
työväenyhteisössä ja työväenkulttuurissa on
tietoisesti tuotettu omapäistä vastakulttuuria,
jonka logiikkaa on porvarillisen arvomaailman
kriteereillä hankala tunnistaa. Ruotsalainen
Ella Johansson problematisoi omapäisen ja
kunnollisen työväenkulttuurin suhdetta kiin-
nostavalla tavalla maskuliinisuusihanteiden nä-
kökulmasta. Omapäinen työväenkulttuuri pe-
rustuu hänen mukaansa nuorten naimattomien
miesten maskuliinisuusihanteisiin (ynglinga-
maskulinitet
heellisten työmiesten maskuliinisuusihanteille
(karlmaskulinitet). Johansson perustaa tulkin-
tansa sukupuolen ja miehisyyden merkitykseen
tavalla, joka pitkälti puuttuu aiemmasta ruot-
salaisesta työväenkulttuurin tutkimuksesta.
Hänen lukutapansa antaa ymmärtää, että myös
suomalaista työväenkulttuuria kannattaa jäsen-
tää ja problematisoida elämänkulkuun liitty-
vien miehisyysihanteiden kautta.
muksessa. Tätäkään perinnettä ei ole ammen-
nettu tyhjiin. Inkeri Ahvenistolta on tulossa
Verlan pahvitehdasyhdyskuntaa käsittelevä
kulttuurihistorian väitöskirja, jossa hän tarkas-
telee yhden tehtaan paikkakuntaa työnantaja-
politiikan näkökulmasta. Ahvenisto antaa
suuntaa kysymyksenasetteluille, joissa yhteisö-
tutkimukseen liittyvistä idealisoinnin ongel-
mista voi päästä työväentutkimusta uudista-
vaan tematisointiin. Uudenlaisella käsitteellis-
tämisellä on mahdollista viedä historiallista ja
kansatieteellistä yhteisötutkimusta tiiviimpään
keskusteluyhteyteen yhteiskuntatieteellisen
työelämätutkimuksen kanssa. Tästä dialogista