Buickeista.
ninkertaistaa lahjoitusten arvo,
tarvittiin sotien jälkeistä pulata-
loutta ja säännöstelyä. Majander
toteaakin, että laskun maksoivat
lopulta suomalaiset kuluttajat, jot-
ka olivat valmiita kaivamaan kuk-
karoaan pohjia myöten tyydyt-
tääkseen oikean kahvin ja tupa-
kan sekä makean himoaan. Viran-
omaiset katsoivat niin sanottuja
hyväntekeväisyyskauppoja läpi
sormien ja myönsivät tavaran
hankintalisenssejä auliisti.
ty siihen, että niistä koitui netto-
voittoja yhteensä 5,2 miljardia sil-
loista markkaa. SDP oli puolueis-
ta taitavin, mutta puolueiden
osuus koko potista oli kaikkiaan-
kin vain noin viisi prosenttia. Hy-
väntekeväisyysjärjestöjen, kirkon,
sairaaloiden sekä oppilaitosten
tukirahastojen osuudet olivat
huomattavasti suuremmat.
lue joutui Kremlissä imperialistien
agentin kirjoihin, ja kesti parikym-
mentä vuotta ennen kuin tästä
Suomen työväenliikkeen kansain-
välisten suhteiden historia voitai-
siin sodanjälkeiseltä ajalta kirjoit-
taa puolueiden rahoituksen histo-
riana. Sosiaalidemokraattinen lii-
ke sai tukea lännestä, kommunis-
tinen liike idästä. Rahalähteet ve-
tivät kylmän sodan rajalinjan työ-
väenliikkeen sisään.
toista saatu summia myöten, mut-
ta kuten Majanderkin toteaa, on
erittäin vaikeaa verrata, kumpi työ-
väenpuolue sai ulkomaisia avus-
tuksia enemmän. Mutta kommu-
nistien rahahanat olivat auki pitem-
pään, aina 1980-luvulle saakka.
Osattomaksi ei Moskovan avusta
jäänyt maalaisliittokaan, kuten do-
kumentit Kekkosen vaalityöhön tar-
koitetuista avustuksista osoittavat.
lisesti valui toimijoiden omiin tas-
kuihin. Tätä ei varmasti koskaan
saada selville, eikä Majander läh-
de sitä edes arvailemaan. Muuten-
kin hän jättää moralisoinnit sik-
seen, vaikka aihe siihen kieltämät-
tä houkuttelisikin. 1950-luvun po-
liittisessa kulttuurissa käytettiin
rajuja otteita, jotka pari kolme
sivat vieneet monen pojan her-
kästi leivättömän pöydän ääreen.
tää yllä liikkumalla taitavasti erityi-
sestä yleiseen ja päinvastoin. Hän
ei jää lillukanvarsiin makaamaan
vaan osaa osoittaa asioiden ylei-
semmät yhteydet. Välillä vähän
jutusteleva ja hidassoutuinen, "ää-
neen ajatteleva" tyylilaji sopii tee-
maan mutta vaatii runsaasti tilaa.
Asiasta kiinnostunut ja 1950-lu-
vun suomalaista sisäpolitiikkaa
riittävästi tunteva lukija pysyy kyl-
lä rattailla vaivattomasti. Sama lu-
kija jää jännittyneenä odotta-
maan, mitä Majander onnistuu ra-
kentamaan sosiaalidemokraat-
tien hajaannuksesta. Minusta sii-
henkin näkökulmaksi sopisi rahoi-
tus. Silloinkin taistelussa tarvittiin
sekä dollareita että ruplia. Tosin
sillä kertaa niitä valui saman puo-
lueen kilpailevien ryhmäkuntien
rahoittamiseen. Voidaan ainakin
olettaa, että ilman ulkomaiden ra-
hallista apua puolueriidastakin
olisi tullut hiukan vaisumpi.
vieraileva professori,
Humboldt Universität Berlin
Taidetta ja taistelua. Tammi,
Helsinki 2006. 352 s.
mittaja ja Kiilan puheenjohtajana
1980-luvulla toiminut Matti Rinne
on kirjoittanut taiteilijaryhmän
poliittisen historian, johon ei ole
paljoakaan lisättävää. Kirjailijoi-
den vuonna 1936 perustama ryh-
mä oli vuosikymmeniä liian va-
semmistolainen saadakseen ym-
märtämystä SDP:n taholta. SKP
tuki ajoittain ryhmän lehtihank-
mi ja individualismi tekivät yhteis-
työn hankalaksi. Rinne kirjoittaa
nautittavaa tekstiä, mutta hänen
näkökulmansa on turhan kapea.
Pienikin kansainvälinen vertailu ja
työväestön mieltymysten pohti-
minen olisivat antaneet eväitä
selitysvoimaisempaan tulkintaan.
Taustatukea antoivat 1920-luvun
konkarit Pentti Haanpää ja Katri
Vala. Muita hengenheimolaisia
olivat Raoul Palmgren, Jarno Pen-