Vuoden työväentutkimus 2021 -palkinto Ilona Steilerille ja kunniamaininnat Risto Turuselle ja Marko Hautalalle

Vuoden työväentutkimus -palkinto jaetaan vuosittain erityisen ansiokkaalle teokselle, joka käsittelee työväestöä, sen elämää, kulttuuria, historiaa, järjestöelämää tai muuta toimintaa. Palkinnon tarkoituksena on kannustaa ja tehdä näkyväksi työväestöön liittyvää historian-, perinteen- ja kulttuurintutkimusta. Palkinnolla halutaan myös tuoda esiin, miten työväentutkimus on muovaamassa tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Palkinto annetaan vuorovuosina akateemiselle tutkimukselle ja vuorovuosina sellaiselle ansiokkaalle tutkimukselle, jonka ei tarvitse täyttää yliopistollisen tutkimuksen kriteerejä. Vuonna 2022 palkinto jaettiin akateemisen tutkimuksen kriteerit täyttävälle teokselle. Mukaan arviointiin hyväksyttiin 49 teosta, jotka olivat ilmestyneet vuosina 2020–2021.

Palkinnon myöntää Työväenperinne ry, ja palkintoa tukevat Työväen Sivistysliitto TSL sekä ajatuspajat Kalevi Sorsa -säätiö ja Vasemmistofoorumi. Valinnan suorittaa vuosittain koottava palkintoraati. Palkintoraatiin kuuluivat tänä vuonna puheenjohtajana dosentti Jukka Pietiläinen sekä muina jäseninä FT Ulla Aatsinki, professori emeritus Hannu Itkonen, VTT Sami Outinen, erikoistutkija Pete Pesonen, VTT Anna Rajavuori, FT Irma Tapaninen ja hanketoiminnan johtaja Mervi Ylitalo. Raadin sihteerinä toimi tietoasiantuntija Alpo Väkevä.

Vuoden työväentutkimus 2021 -palkinto myönnettiin VTT Ilona Steilerille väitöskirjasta A Concept at Work: ’Informal Economy’ and Contestations of Labour, Law and the State in Tanzania (Helsingin yliopisto, 2020).

Vuoden työväentutkimus 2021 -kunniamaininta myönnettiin FT Risto Turuselle väitöskirjasta Shades of Red: Evolution of the Political Language of Finnish Socialism from the 19th Century until the Civil War of 1918 (Tampereen yliopisto, 2021) ja FT Marko Hautalalle teoksesta Algoth: Kapinallinen kynämies; A. Untolan merkillinen elämä (Warelia, 2021).

Vuoden Työväentutkimus 2021 -palkinto ja kunniamaininnat luovutettiin Työväenliikkeen kirjastossa Helsingissä tiistaina 24.5.2022 klo 14.00.

Lisätietoja ja kuvia
Alpo Väkevä, alpo.vakeva@tyovaenperinne.fi

Ilona Steiler – Vuoden työväentutkimus 2021 -palkinto

Ilola Steilerin valokuva.
Kuva: Ilona Steiler

Steiler, Ilona. A Concept at Work: ’Informal Economy’ and Contestations of Labour, Law and the State in Tanzania. Helsingin yliopisto, 2020.

Helsingin yliopistossa lokakuussa 2020 väitelleen Ilona Steilerin väitöskirjatutkimus käsittelee epävirallista työtä ja sen tekijöitä Dar es Salaamissa Tansaniassa, jossa Steiler teki kenttätyötä vuosina 2014–2016.

Vaikka tutkimusaineisto on kerätty Tansaniassa ja tutkimus käsittelee siten epävirallista työtä nimenomaan Tansaniassa, on teoksella myös globaaleja ulottuvuuksia, sillä epävirallisen työn muodot ovat kasvussa myös teollistuneissa maissa.

Tutkimus nojaa laajaan aineistoon ja käsittelee aihetta monipuolisesti ja monitieteisesti. Tutkimuksen kohteena on suhteellisen vähän tutkittu työväestön osa eli virallisen työn, lainsäädännön, edunvalvonnan, taloudellisen turvan ja hallinnon ulkopuolella työskentelevät sekä epätyypillisissä työsuhteissa olevat. Tarkempana tutkimuskohteena ovat epävirallisen vähittäiskaupan ja kotitaloustyön tekijät.

Steilerin tutkimus on myös teoreettisesti innovatiivinen, sillä se määrittelee epävirallisen työn poliittisena ja yhteiskunnallisena käsitteenä, joka saa erilaisia muotoja ja käytäntöjä ja joka on erilaisissa suhteissa siihen, mikä määritellään viralliseksi työksi.

Tuloksena on, että epävirallinen työ ei johdu niinkään yksittäisen maan taloudellisista tai lainsäädännön rakenteista vaan sukupuolesta, etnisestä taustasta, iästä, perhestatuksesta, koulutuksesta ja tulotasosta kuin myös jälkikolonialistisena ilmiönä laajemmassa mittakaavassa globaaleista tekijöistä.

Steiler todistaa, että epävirallisen talouden merkitys käsitetään eri tavoin katukaupassa ja kotityössä. Tutkimuksen mukaan epävirallinen talous on ensisijaisesti survivalististen kamppailujen aluetta ja vallitsevat uusliberalistiset käsitykset vahingoittavat eniten juuri heikoimmassa asemassa olevien katukaupustelijoiden asemaa. Kunnianhimoinen aihe, jonka käsittelyssä Steiler onnistuu hyvin.  

Näillä perusteilla palkintoraadilla on ilo myöntää Vuoden työväentutkimus 2021 -palkinto Ilona Steilerille.

Risto Turunen – Vuoden työväentutkimus 2021 -kunniamaininta

Risto Turusen valokuva
Kuva: Kaisa Ansami

Turunen, Risto. Shades of Red: Evolution of the Political Language of Finnish Socialism from the 19th Century until the Civil War of 1918. Tampereen yliopisto, 2021.

Risto Turusen Tampereen yliopistossa huhtikuussa 2021 hyväksytty väitöskirja tarkastelee neljän suomalaisen työväenlehden kielen käyttöä vuosina 1895–1918. Turusen väitöskirja on tutkimusmenetelmiltään innovatiivinen, sillä se tarkastelee sanomalehtitekstejä korpuslingvistiikan keinoin. Digitaalisesti saatavana olevia vuosisadan vaihteen työväenlehtiä on tarkasteltu esimerkiksi sanojen esiintymisen ja eri käsitteiden välisten yhteyksien suhteen.

Tutkimuksen tuloksena on, että sosialismin perustarina pysyi samanlaisena, kahden kollektiivisen ryhmän – köyhälistön ja porvariston – välisenä kamppailuna, vaikka kieli myös muuttui yhteiskunnan muutoksen myötä. Työväenlehdistön kieli radikalisoitui suurlakosta alkaen, mikä ruokki pettymystä parlamentaariseen demokratiaan.  Vedenjakaja sosialistisen kielen käytössä oli kesä 1917, jolloin suuret toiveet vaihtuivat pettymyksiin. Sosialistien käyttämä kieli oli suhteessa porvarillisen demokratian, kansallismieliseen ja kristilliseen kieleen ja otti käyttöön ja muokkasi porvarillisen kielen käsitejärjestelmiä.

Poliittisen kielenkäytön historian tutkiminen on ajankohtaista juuri nyt, kun puhutaan paljon vihapuheesta ja disinformaatiosta. Suomen sisällissodan voittajat väittivät, että punaisten vallankumousyritys oli pitkään jatkuneen kiihotuksen tulosta. Työväestön demokraattisten oikeuksien toteutuminen edellytti kuitenkin poliittista osallistumista, joten on tärkeää tutkia, minkälaista työväenliikkeen kielenkäyttö todellisuudessa oli varsinkin, kun metodologinen nationalismi on vaikuttanut aiheesta julkisuudessa käytyyn keskusteluun. Turusen tutkimus tarjoaa työväenliikkeen poliittiseen kielenkäyttöön sekä laajan ylätason perspektiivin että ruohonjuuritason näkökulman. Tekijä käsittelee aihettaan varmoin ottein ja käy keskustelua aikaisemman tutkimuksen kanssa. Työn rakenne on selkeä, ja kaaviokuvat havainnollistavat tekstin sisältöä.

Palkintoraadilla on yllä mainituista syistä ilo myöntää Vuoden työväentutkimus 2021 -kunniamaininta Risto Turuselle.

Marko Hautala – Vuoden työväentutkimus 2021 -kunniamaininta

Kuva: Tapio Mäki

Hautala, Marko. Algoth: Kapinallinen kynämies; A. Untolan merkillinen elämä. Vammala: Warelia, 2021.

Marko A. Hautala on tutkinut Algoth Untolaa 25 vuotta. Aherruksen tuloksena on valmistunut täydellisyyttä tavoitteleva yli tuhatsivuinen elämäkerta Algoth Untolan elämästä. Untolan kehitys opettajasta, suomalaisen puolueen lehtimiehestä ja vaalityöntekijästä kirjailijaksi sekä sosiaalidemokraattiseksi aktiiviksi ja lehtimieheksi on kuvattu tarkasti, eri vaiheiden merkityksiä avaten miehen henkilökohtaisiakaan pohdintoja unohtamatta. Myös ympäröivän 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun olosuhteita ja yhteiskunnallista liikehdintää on kuvattu perusteellisesti. 

Teoksen ansiona on kirjailijan aatteellisten pohdintojen liittäminen jatkuvia muutoksia ja murroksia kokevaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Intensiivisen elämäkertatutkimuksen ohella teosta voi pitää myös sosiologisena kirjallisuus- ja kulttuurihistoriana. Ansiona voi pitää myös sitä, että tutkija kykenee tuomaan uutta aiempaan Untola-tutkimukseen sekä haastamaan aiempia tulkintoja monikasvoisesta toimijasta. 

Hautalan teos on erinomainen esimerkki elämäkerrasta, joka ei pelkästään kuvaa kohdehenkilöään, vaan kertoo myös yhteiskunnasta ja sosiaalisesta ympäristöstä, jossa henkilö eli ja vaikutti. Voimakkaasti muuttuvassa yhteiskunnassa muotoutuvien ja muuttuvien intressien analysointi on erittäin vaativa tehtävä. Tässäkin suhteessa Hautalan teoksella on omat ansionsa.

Näillä perusteilla palkintoraadilla on ilo myöntää Vuoden työväentutkimus 2021 -kunniamaininta Marko Hautalalle.

Työväenperinnepäivä 2022

Työväenperinnepäivä järjestetään Työväenliikkeen kirjastossa tiistaina 24.5.2022 klo 14.00.

Tilaisuudessa Vuoden työväentutkimus -raadin puheenjohtaja, dosentti Jukka Pietiläinen julkistaa palkinnonsaajat ja palkinnonsaajat pitävät palkintopuheenvuoronsa.

Palkinnon myöntää Työväenperinne ry, ja palkintoa tukevat Työväen Sivistysliitto TSL sekä ajatuspajat Kalevi Sorsa -säätiö ja Vasemmistofoorumi.

Vuoden työväentutkimus -palkinto jaetaan vuosittain erityisen ansiokkaalle teokselle, joka käsittelee työväestöä, sen elämää, kulttuuria, historiaa, järjestöelämää tai muuta toimintaa. Palkinnon tarkoituksena on kannustaa ja tehdä näkyväksi työväestöön liittyvää historian-, perinteen- ja kulttuurintutkimusta. Palkinnolla halutaan myös tuoda esiin, miten työväentutkimus on muovaamassa tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Palkinto annetaan vuorovuosina akateemisen tutkimuksen kriteerit täyttävälle teokselle ja vuorovuosina sellaiselle ansiokkaalle tutkimukselle, jonka ei tarvitse täyttää tällaisia kriteerejä. Vuonna 2022 palkinto jaetaan akateemisen tutkimuksen kriteerit täyttävälle teokselle. Mukaan hyväksyttiin vuosina 2020 ja 2021 ilmestyneet teokset.

Tilaisuuteen voi osallistua paikan päällä Työväenliikkeen kirjastossa ja etäyhteyden välityksellä. Tilaisuutta varten pyydetään ilmoittautumaan osoitteeseen perinne@tyovaenperinne.fi. Etäyhteydellä osallistuvat saavat sähköpostiinsa linkin tilaisuuteen.

Lämpimästi tervetuloa Työväenperinnepäivään!

Vuoden työväentutkimus 2021 -palkinnosta kilpailee kahdeksan teosta

Vuoden työväentutkimus -palkinto jaetaan vuosittain erityisen ansiokkaalle teokselle, joka käsittelee työväestöä, sen elämää, kulttuuria, historiaa, järjestöelämää tai muuta toimintaa. Palkinnon tarkoituksena on kannustaa ja tehdä näkyväksi työväestöön liittyvää historian-, perinteen- ja kulttuurintutkimusta. Palkinnolla halutaan myös tuoda esiin, miten työväentutkimus on muovaamassa tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Palkinto annetaan vuorovuosina akateemisen tutkimuksen kriteerit täyttävälle teokselle ja vuorovuosina sellaiselle ansiokkaalle tutkimukselle, jonka ei tarvitse täyttää tällaisia kriteerejä. Vuonna 2022 palkinto jaetaan akateemisen tutkimuksen kriteerit täyttävälle teokselle. Mukaan hyväksyttiin vuosina 2020 ja 2021 ilmestyneet teokset. Voittaja julkistetaan tiistaina 24.5.2022.

Palkinnon myöntää Työväenperinne ry, ja palkintoa tukevat Työväen Sivistysliitto TSL sekä ajatuspajat Kalevi Sorsa -säätiö ja Vasemmistofoorumi. Valinnan suorittaa vuosittain koottava palkintoraati. Palkintoraatiin kuuluvat tänä vuonna puheenjohtajana dosentti Jukka Pietiläinen sekä muina jäseninä FT Ulla Aatsinki, professori emeritus Hannu Itkonen, VTT Sami Outinen, erikoistutkija Pete Pesonen, VTT Anna Rajavuori, FT Irma Tapaninen ja hanketoiminnan johtaja Mervi Ylitalo. Raadin sihteerinä toimii tietoasiantuntija Alpo Väkevä.

Lisätietoja
palkintoraadin sihteeri Alpo Väkevä, alpo.vakeva@tyovaenperinne.fi.

Finalistit tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä:

Hautala, Marko A. Algoth: Kapinallinen kynämies; A. Untolan merkillinen elämä.

Komulainen, Anitra. Punapääoman linnake: Työväen osuustoiminnan dramaattiset vaiheet.

Levä, Ilkka. Toimihenkilöt neuvottelupöydässä: Järjestöt työmarkkinoiden taitekohdissa 1945–2015.

Maury, Olivia. Punctuated Lives: Student-Migrant-Workers’ Encounters with the Temporal Border Regime. (väitöskirja)

Steiler, Ilona. A Concept at Work: ’Informal Economy’ and Contestations of Labour, Law and the State in Tanzania. (väitöskirja)

Takala, Irina. Taistelua ja kuolemaa: Neuvosto-Karjalan suomalaiset 1920–30-luvuilla.

Tiihonen, Aino: The Mechanisms of Class-Party Ties among the Finnish Working-Class Voters in the 21st Century. (väitöskirja)

Turunen, Risto. Shades of red: Evolution of the Political Language of Finnish Socialism form the 19th Century until the Civil War of 1918. (väitöskirja)

Vuoden työväentutkimus 2020 -palkinto myönnettiin Markku Liljeströmille ja kunniamaininta Sanna Lönnforsille

Vuoden työväentutkimus 2020 -palkinto
Markku Liljeström: Metallin mies: Valdemar Liljeströmin elämä 1902–1960. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2019.

Vuoden työväentutkimus 2020 -kunniamaininta
Sanna Lönnfors: Pyhtää sisällissodassa. Reuna 2020.

Kirjan kansi: Markku Liljeström - Metallin mies

Vuoden työväentutkimus 2020 -palkinto myönnettiin Markku Liljeströmille teoksesta Metallin mies: Valdemar Liljeströmin elämä 1902–1960. Markku Liljeströmin kirjoittama elämäkerta isästään Valdemar Liljeströmistä, Metallityöväen Liiton puheenjohtajasta, Neuvostoliittoon suuntautuneen itäviennin takuumiehestä ja moninkertaisesta ministeristä on vankasti kontekstualisoitu työmarkkinajärjestöjä, ulkomaankauppapolitiikkaa sekä SDP:n 1950-luvun lopun puoluehajaannusta koskevaan alkuperäisaineistoon ja tutkimuskirjallisuuteen. Teoksessa vakuuttaa huolellinen ja perusteellinen empiirinen tutkimustyö, jossa lähteinä on hyödynnetty sekä työntekijä- että työnantajapuolen aineistoja. Palkinnon suuruus on 1 000 euroa.

Kirjan kansi: Sanna Lönnfors - Pyhtää sisällissodassa

Vuoden työväentutkimus 2020 -kunniamaininta myönnettiin Sanna Lönnforsille teoksesta Pyhtää sisällissodassa. Lönnförsin teos edustaa kiihkotonta paikallishistoriaa vuosien 1917–1919 tapahtumista Pyhtään pitäjässä. Pyhtään kaksikielisyys, Stockforsin moderni tehdasyhteisö ja perinteinen maatalousyhteisö luovat olosuhteet, jossa yksi paikkakunta peilaa sodan laajempaa kuvaa pienoiskoossa. Teos kuljettaa suurta toimijoiden joukkoa, mutta kirjoittaja hallitsee sujuvan kerronnan. Huolellisesti viimeistelty teos hyödyntää ansiokkaasti myös traditiolähteitä. Palkinnon suuruus on 250 euroa.

Vuoden työväentutkimus -palkinto myönnetään vuosittain erityisen ansiokkaalle teokselle, joka käsittelee työväestöä, sen elämää, kulttuuria, historiaa, järjestöelämää tai muuta toimintaa. Palkinnon tarkoituksena on kannustaa ja tehdä näkyväksi työväestöön liittyvää historian-, perinteen- ja kulttuurintutkimusta.

Palkinto annetaan vuorovuosina akateemiselle tutkimukselle ja vuorovuosina sellaiselle ansiokkaalle tutkimukselle, jonka ei tarvitse täyttää yliopistollisen tutkimuksen kriteerejä. Vuonna 2021 palkinnosta kilpailivat ei-akateemiset tutkimukset. Mukana arvioinnissa oli 32 vuosina 2019 ja 2020 ilmestynyttä teosta. Vaikka kirjoittajat ovat etupäässä harrastajia, finaaliin valikoituneiden teosten taso on poikkeuksellisen korkea. Ne perustuvat ansiokkaalle lähdetyöskentelylle ja onnistuvat tuottamaan uutta, yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa.

Palkinnon myöntää Työväenperinne ry, ja palkintoa tukevat ajatuspajat Kalevi Sorsa -säätiö ja Vasemmistofoorumi. Valinnan suorittaa vuosittain koottava palkintoraati. Palkintoraatiin kuuluivat tänä vuonna puheenjohtajana dosentti Mikko-Olavi Seppälä sekä muina jäseninä professori Pentti Arajärvi, VTL Raimo Parikka, erikoistutkija Pete Pesonen, FT Irma Tapaninen ja YTM Elina Vainikainen. Raadin sihteerinä toimi tietoasiantuntija Alpo Väkevä.

Vuoden Työväentutkimus 2020 -palkinto ja -kunniamaininta jaettiin työväenperinnepäivänä, joka järjestettiin verkkotilaisuutena 8.4.2021.

Lisätietoa ja kuvia
Palkintoraadin sihteeri Alpo Väkevä, alpo.vakeva@tyovaenperinne.fi

Markku Liljeströmin kirjaa Metallin mies myy mm. Tiedekirja ja Suomalainen Kirjakauppa.

Sanna Lönnforsin kirjaa Pyhtää sisällissodassa myy mm. Reuna Kustantamo ja Suomalainen Kirjakauppa.

Vuoden työväentutkimus 2020: Kiitospuheet

Lue myös lehdistötiedote!

Vuoden Työväentutkimus 2020 -palkinto

Markku Liljeströmin palkintopuhe Työväenperinnepäivänä 8.4.2021

Suuret kiitokset palkintoraadille tästä huomionosoituksesta. Olen yllättynyt, mutta ilahtunut siitä, että Työväentutkimuspalkinto myönnettiin ammattiyhdistysjohtajan elämäkerrasta. Niitähän ei ole montaa viime vuosina kirjoitettu saati sitten tutkimuksen asuun viety.  

Neljä vuotta kestäneeseen tutkimustyöhön ryhtyminen ei ollut itsestään selvää. Pikemminkin epäröin ryhtyä moiseen, mutta monet arkistolöydökset ja tiedot isästäni, Valdemar Liljeströmistä, sekä ystävien kannustus rohkaisivat. Jälkeenpäin voi todeta, että tulin tutkimustyön myötä kirjoittaneeksi myös itselleni isän. Olin yhdeksän vuotias hänen menehtyessään, joten omakohtainen tuntemus jäi vähäiseksi.  

Tie Metallityöväen Liiton johtoon, kansanedustajaksi ja ministeriksi kolmeen hallitukseen oli löytölapselle melko pitkä ja nuoruuden kovat koettelemukset painoivat jälkensä häneen. Vakaumuksensa vuoksi hän oli kolmesti vankilassa, ensi kerran 16 -vuotiaana punakaartiin osallistumisen vuoksi.  

Ammattiyhdistysjohtajana Liljeström oli monin tavoin poikkeus. Työehtoasiat olivat hänen elämäntyönsä ytimessä, mutta jo varhain hän laajensi omansa ja johtamansa ammattiliiton työtä metalliteollisuuden edistämiseen. Se ei ollut ammattiliitolle tyypillistä sotien jälkeen.  

Toiminta Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnassa vahvisti hänen uskoaan kotimaisen metalliteollisuuden mahdollisuuksiin kehittyä merkittäväksi teollisuudenalaksi. Monet sitä tuolloin epäilivät, muun muassa silloisessa Maalaisliitossa. Liljeström ei kaihtanut koviakaan keinoja kotimaisen metalliteollisuuden puolustajana. Hän ei hyväksynyt sellaisten tavaroiden ja laitteiden tuontia, jotka voitaisiin kotimaassakin valmistaa.   

Huutia saivat ne, jotka kaavailivat vaikkapa rautatiekaluston hankintoja ulkomailta tai Kulosaaren sillan rakentamista ulkomaisin voimin. 

Idänkauppa oli metallityöntekijöille ensiarvoisen tärkeää työn ja toimeentulon vuoksi. Kun SDP kompasteli ulkopolitiikassa, omaksui Liljeström käytännönläheisen toimintatavan. Hänestä tuli kauppapolitiikan vaikuttaja. Viisikymmenluvun lopulla hän tarkisti linjansa ja ryhtyi osaltaan edistämään Suomen liittymistä Euroopan vapaakauppa-alueeseen, EFTA:aan. Liljeströmin ja Metalliliiton toiminta käytännössä sitoi SAK:n länsi-integraation taakse, mikä oli varmaankin helpotus valtiojohdolle. Voi lähinnä arvailla, mitä olisi tapahtunut, jos SAK olisi asettunut EFTA:aa vastustamaan.  

Laajasta länsikaupan vapauttamisesta päätettiin jo ns. ottopoikahallituksessa, jonka ministeriksi Liljeström ryhtyi SDP:n tahdosta huolimatta. Hän oli SDP:n puolueriidassa jäänyt oppositioon, joka sai nimekseen skogilaiset.  Niin SDP:n kuin SAK:n hajaannuksessa Liljeström haki itsenäisiä ratkaisuja. Hänellä oli siihen vahva selkänoja omassa liitossa. Se oli kommunistien vuosia kestäneestä paineesta huolimatta betonoitu sosialidemokraattien käsiin. 

Liljeströmillä oli puolue- ja ammattiyhdistysriidan aikaan sekä kykyä että halua etsiä sovintoa. Sovintoneuvotteluja hän kävi myös omissa nimissään, ja tiedot niistä hermostuttivat skogilaisessa puolueoppositiossa.  

Hän ei ollut poliittisilta katsomuksiltaan mikään puhdaspiirteinen skogilainen, ja aktiiviset sovintopyrkimykset antaisivat aiheen puhua eräänlaisesta varhaisesta kolmaslinjalaisesta, vaikka sellaista ei tutkimuskirjallisuuskaan näytä vielä tuolta ajalta tunnistavan. Liljeström oli skogilaisen puolueen TPSL:n perustamista vastaan. Hän ei aina löytänyt yhteistä säveltä sen enempää hallituspolitiikasta kuin esimerkiksi teollisuuspolitiikasta muun puolueopposition kanssa. Sovintomiehenä hän pysyi loppuun saakka. Monelle hän olisi ollut sopiva henkilö ammattiyhdistysliikkeen eheyttäjäksi, mutta SAK:n puheenjohtajaksi hän ei halunnut. 

Aktiivisuus teollisuus- ja kauppapolitiikassa vei hänet laajenevaan yhteistyöhön teollisuuden vuorineuvosten kanssa. Moni heistä oli tuttu jo työehtoneuvotteluista, joihin yritysjohtajat viisikymmenluvulla henkilökohtaisesti osallistuivat.  

Liljeströmin henkilöä ja asemaa pohdittiin varsinkin metalliteollisuuden työnantajien piirissä. Arkistoista selviää, että SAK:n hajaannuksessa metallityönantajat asettuivat Liljeströmin ja hänen tukijoukkonsa kannalle, jopa kovan linjan mieheksi nimetty Wärtsilän Wilhelm Wahlforss. Työnantajat uskoivat, että Liljeströmin johdossa oleva Metalliliitto pystyy parhaiten suitsimaan kommunistien vaikutuksen ja tarjoamaan ennustettavan sekä tosiasiassa maltillisen työehtopolitiikan.  

Liljeströmin ajama ensimmäinen keskitetty, kaksivuotinen sopimus 1960 oli tulevaisuudelle suuntaa-antava, hänen testamenttinsa. Sen pohjalta tehdyt työehtosopimukset vetivät myös jalat alta SAK:n kilpailijalta, SAJ:ltä. Metalliliitto oli koko viisikymmenluvun tienraivaajana työajan lyhentämisessä. Liljeström ei uskonut pelkkiin palkankorotuksiin vaan halusi laajentaa sopimustoiminnan alaa.      

Liiaksikin käytetty sanonta, legenda jo eläessään, pätee kyllä Valdemar Liljeströmiin. Hänestä, Vallusta kerrotut tarinat ovat moninaisia, ja niitä kuulee vielä vuosikymmeniä hänen poismenonsa jälkeenkin. Häntä kannattelivat työväenliikkeen vanhat arvot. Tittelit tai kunniamerkit eivät häntä puhutelleet. Kun SAK:n puheenjohtajaa haettiin, oli käsitys yhdeltä osin selvä. Työmiehestä se pitää tulla.  Alkukantaisen suoranuottinen tyyli oli hänelle tunnusomaista. 

Kiitän palkintoraatia tunnustuksesta ja haluan osoittaa kiitokseni myös niille, jotka arvokkailla neuvoillaan ja huomioillaan saivat käsikirjoituksesta paremman. Kiitos tohtori Risto Reunalle, dosentti Erkki Vasaralle ja tohtori Päivi Uljakselle.  

Toivon tutkimukseni saavan lukijansa niin alan tutkijoiden kuin historian harrastajien piirissä.


Vuoden työväentutkimus 2020 -kunniamaininta

Sanna Lönnforsin palkintopuhe Työväenperinnepäivänä 8.4.2021

Hyvät kuulijat,  

ensinnäkin haluan esittää suuret kiitokset Työväenperinne ry:lle ja palkintoraadille tästä tunnustuksesta – tämä on historian harrastajalle suuri kunnianosoitus. Kun melkein neljä vuotta sitten aloin tutkia kotipaikkakuntani Pyhtään tapahtumia sisällissodassa, en olisi arvannut, että pitäisin tänään tätä puheenvuoroa. 

Silloin projektini alkumetreillä, melkein neljä vuotta sitten, en myöskään arvannut, kuinka laajalti tämä aihe oikeastaan kiinnostaa. Alun perin ajattelin, että tutkisin Pyhtään tapahtumia sisällissodassa vain oman uteliaisuuteni tähden, ja ehkä kertoisin löydöistäni aiheesta kiinnostuneille tutuille ja sukulaisille. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että Pyhtään tapahtumat kiinnostivat paljon laajemminkin. Kun järjestimme Pyhtäällä sisällissota-aiheisen keskustelutilaisuuden, sinne tulikin yllättäen valtavasti ihmisiä Pyhtäältä ja paljon kauempaakin kuuntelemaan ja kertomaan omia tietojaan. Tästä suuresta kiinnostuksesta sain kimmokkeen tutkia aihetta laajemminkin ja lopulta kirjoittaa siitä kirjan, ja nyt jälkikäteen voin todeta, että tälle työlle oli suuri tarve. 

Pyhtäällä toimi sisällissodan aikoihin ja 1980-luvulle saakka Stockforsin puuhiomo, ja enimmäkseen sen työntekijöistä saatiin kasaan pienen paikkakunnan mittakaavassa melkoisen voimakas punakaarti. Suojeluskuntaa Pyhtäälle ei ollut ehditty vielä perustaa, ja voimistuneen punakaartin takia sitä ei sitten uskallettukaan perustaa. Miehiä lähti taistelemaan rintamalle niin punaisten kuin valkoistenkin puolelle, ja kotipaikkakunnalla punaiset herättivät pelkoa takavarikoinneilla ja vangitsemisilla. Useita valkoiseksi epäiltyjä lähetettiin kuulusteltavaksi Kouvolaan, Kymenlaakson punaisten keskuspaikkaan, mistä he eivät enää elossa kotiin palanneet, ja vielä useampia pakeni punaisten valtaa metsiin ja Pyhtään saaristoon. Maaliskuussa -18, kun Stockforsin tehdas seisautettiin, perustettiin Pyhtäälle vielä punainen naiskaartikin. Kun saksalaiset huhtikuussa nousivat maihin Loviisassa, he marssivat Pyhtään läpi Kyminlinnaan, missä käydyn taistelun jälkeen he perääntyivät uudelleen Pyhtään läpi. Rintama muodostui Ahvenkoskelle Pyhtään ja Ruotsinpyhtään välille, missä käytiin sisällissodan viimeiset, melko kiivaatkin taistelut ja missä viimeiset punaiset toukokuun alussa antautuivat – linnuntietä muutaman kilometrin päässä lapsuudenkodistani. Monta sataa pyhtääläistä päätyi punavankileireille, joilta monet eivät koskaan palanneet. Sodan päätyttyä perustettiin Pyhtäälle suojeluskunta. 

Pyhtäällä ja pyhtääläisille tapahtui siis sisällissotakeväänä paljon. Nekin, jotka eivät olleet mukana kummallakaan puolella, joutuivat näkemään ja kuulemaan sodan läheisyyden. Sodan aikana Pyhtäällä ammuttiin useampia valkoisia ja sodan jälkeen useampia punaisia. Saksalaisten joukot marssimassa Pyhtään kirkonkylän läpi ovat varmasti olleet melkoinen näky, ja Ahvenkosken viimeisten taistelujen tykinlaukaukset ovat kuuluneet kauempiinkin Pyhtään kyliin. 

Aluksi sisällissota-aihe kiehtoi minua tietysti lähinnä Pyhtäällä varttuneen silmin, mutta kun tajusin viimeisten taistelujen olleen Ahvenkoskella ja viimeisten punaisten myös antautuneen siellä, ja Pyhtään olleen näin kokonaiskuvankin kannalta merkittävä paikkakunta, olin hämmästynyt, ettei Pyhtään tapahtumia ollut tutkittu koskaan tarkemmin. 

Tutkimustyön ja kirjoitustyön aikana oli hetkiä, jolloin olin hyvin pahoillani ja jopa vähän vihainenkin, ettei tätä työtä tehty ja tätä kirjaa kirjoitettu jo paljon aiemmin, kun sisällissodassa mukana olleita olisi vielä ollut elossa. Minä olin pelkästään arkistolähteiden ja toisen tai kolmannen käden tiedon varassa.  

Toisaalta, kuten me kaikki tiedämme, mukana olleista suuri osa ei juurikaan halunnut kokemuksistaan kertoa. Isovaarini, josta kirjassakin kerron ja joka oli Pyhtään punakaartin esikunnan ja vallankumousoikeuden jäsen, ja varmasti todisti monia Pyhtään tapahtumia ja päätöksiä suorastaan aitiopaikalta, sanoi 1960-luvulla lehtihaastattelussa, ettei vuoden -18 tapahtumista kannata puhua, koska ne ajat eivät toivottavasti enää koskaan palaa.  

Toivottavasti ne ajat eivät koskaan palaakaan. Kuitenkin juuri isovaarini mukana olo ja se, ettei hän ollut puhunut siitä ja siihen liittyi näin ollen paljon kysymysmerkkejä, veti puoleensa ja sai minut alun perin kiinnostumaan aiheesta. Tavallaan hän ja ehkä monet muutkin hänen sukupolvensa ihmiset – vaikka heillä varmasti oli syynsä olla puhumatta – juuri vaikenemisellaan ajoivat meidät jälkipolvet miettimään, mitä sisällissodassa oikein tapahtui. Näin kävi minullekin. 

Minulta on kysytty muutaman kerran, miten nainen on kiinnostunut tästä sisällissota-aiheesta. Kysymyksen asettelusta päättelisin, että miehiltä ei kysytä, miten mies on kiinnostunut sisällissota-aiheesta. Kukaan ei tällä kysymyksellä varmasti ole halunnut mitenkään loukata, mutta toivoisin, että tällaisista ennakko-oletuksista päästäisiin irti. Sisällissota kosketti silloin aikanaan tietenkin sekä miehiä että naisia. Nyt elävistä niin miehet kuin naisetkin ovat mukana olleiden sukulaisia. Kyllä sen aikaisista tapahtumista voi kiinnostua kuka tahansa. 

Lisäksi toivoisin, että opittaisiin pois siitä oletuksesta, johon minäkin kirjoitustyön aikana törmäsin, että vielä nytkin, yli sata vuotta sisällissodan jälkeen, sitä tutkivat tai siitä kirjoittavat ovat joko punaisten tai valkoisten puolella. Ehkä jotkut ovatkin, mutta sisällissotaa on mahdollista tutkia ja siitä on mahdollista kirjoittaa myös objektiivisesti, ulkopuolisen silmin. Minusta tapahtumia täytyykin tarkastella nimenomaan ulkopuolisen silmin, koska meistä kukaan ei ollut siellä paikalla. 

Nyt, kun aikaa on sisällissodasta kulunut enemmän, on aiheen käsittely ehkä muutenkin helpompaa, kun siihen saa jo pelkästään ajan kulumisen takia riittävästi etäisyyttä. Tapahtumat ja ihmiset eivät tule liian lähelle, vaikka omia sukulaisia olisikin ollut mukana. 

En tiedä, olisiko tätä kirjaa julkaistu ainakaan näin perusteellisena ja viimeisteltynä, ellen olisi löytänyt kumppaniksi Reuna-kustantamoa. Reunalla ymmärretään hyvin mikrohistorian, paikallishistorian ja yksilötason muistelmien arvo ja se, miten ne omalta osaltaan auttavat muodostamaan syvemmän kuvan historian ilmiöistä, ja ymmärtämään historiaa myös yleisellä tasolla. Olen siitä heille hyvin kiitollinen. 

Paikallishistoria ja mikrohistoria eivät ole vain jotain paikallista ja pientä, yhtä paikkakuntaa tai yhtä sukua koskettavaa, vaan paikallishistoriallinen ja mikrohistoriallinen tutkimus tukevat hyvin olennaisesti historian isompaa kuvaa. Mitä useammalta suomalaiselta paikkakunnalta on sisällissodan tapahtumien selvitys tehty, sitä täydemmäksi kokonaiskuva sisällissodasta käy. 

Paikallishistorialliset teokset kestävät aikaa – ja niiden arvo kasvaa ajan myötä, kun muuta muistitietoa ympäriltä katoaa. Mitä enemmän paikallishistoriaa tutkitaan, sitä enemmän saadaan omalta kotipaikkakunnalta julki tarinoita, jotka ehkä muuten olisivat jääneet pimentoon. Näin saadaan heräteltyä myös mahdollisuuksia uusille tutkimuksille. Itsekin löysin sisällissotatutkimusteni kautta asioita ja ihmisiä, joista mietin nyt jo uusien kirjojen aiheita. 

Toivoisin, että tämä tunnustus voisi kannustaa muitakin harrastelijahistorioitsijoita tutkimaan asioita ja julkaisemaan tutkimuksiaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Vaikka luulisi, ettei materiaalia löydy, sitä voi löytyä paljonkin, ja helpostikin. Pienistäkin palasista voi lopulta saada rakennettua varsin kattavan palapelin. Ei haittaa, jos kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastausta; ehkä seuraava tutkija saa kaivettua ne esiin, kun pohjatyö on tehty. Ja jos kaikkia vastauksia ei sittenkään löydy, sekin on omanlaisensa tieto. 

Olen hyvin iloinen siitä, että Pyhtään tapahtumat sisällissodassa kiinnostivat ja kiinnostavat edelleen, ja että kirja on saanut ihmiset puhumaan vaietusta aiheesta ja kertomaan tietojaan. Kirjaprojektilla oli minulle vieläpä sellainenkin henkilökohtainen merkitys, että löysin sen miehen jälkeläisen, joka pelasti isovaarini hengen. Näillä sanoilla haluaisinkin rohkaista kaikkia kiinnostuneita tutkimaan menneisyyttä. Koskaan ei tiedä, mitä hienoja, odottamattomia asioita voi tulla vastaan. 

Lukekaa, ja tutkikaa, ja kirjoittakaa. Kiitos!