Seppo Hentilä

"Suomi" - eli historiankirjoituksella sosialistiseen Suomeen

Tilaisuuden järjestäjät ovat pyytäneet kirjan kolmelta tekijältä puheenvuoron otsikoilla "Suomi" (Hentilä) - "Työväenliike" (Kettunen) - "Historia" (Kalela). Minullehan tämä sopii, enkä näe aihetta ryhtyä arvailemaan, miksi kirjan elementeistä juuri "Suomi" on langennut osalleni.

Vaikka "Suomen työväenliikkeen historian" (jatkossa STH) tekijäksi oli poikkeuksellisesti merkitty "kirjoittajakollektiivi", joka ilmoituksensa mukaan seisoi yhtenä - tai tarkkaan ottaen yhdeksänä - miehenä koko tekstin takana, totean varmuuden vuoksi, että puhun tässä vain omasta puolestani. Hyvin pian kirjan ilmestymisen jälkeen kävi näet niin, että joukko hajosi. Itse kunkin tiet veivät tutkijoina ja kansalaisina eri suuntiin. Ilmeisesti on myös niin, että tekijöiden käsitykset 25 vuoden takaisesta yhteisestä aikaansaannoksesta vaihtelevat tänään voimakkaasti. Kukin siis puhukoon puolestaan tai olkoon puhumatta, jos niin haluaa.

Itselläni ei ole mitään syytä katumusharjoituksiin; päinvastoin olen suunnattoman ylpeä siitä, että sain olla mukana kirjoittamassa teosta, joka ei aikanaan jättänyt ketään kylmäksi, eikä myöhemminkään näy sitä tehneen - ainakaan siitä päätellen, että yleisöä oli muistoseminaarissakin salin täydeltä.

STH on eräässä mielessä ehdottomasti merkittävin työni ja todennäköisesti se myös sellaiseksi jää. En tarkoita kirjaa akateemisena tuotoksena, koska en ole sitä sellaisena koskaan tarjonnut. Tarkoitan kirjan historiapoliittista viritystä, välitöntä pyrkimystä vaikuttaa ja muuttaa historiankirjoituksen avulla maailmaa. Enää en pystyisi mihinkään vastaavaan, vaikka tietysti myös myöhemmillä tutkimuksillani ja oppikirjoillani on ollut oma historiapoliittinen vaikutuksensa, mutta toisin kuin STH:n se ei ole ollut niiden ensisijainen tarkoitus.

Jospa sittenkin sosialismiin!

Jouduin kirjan julkistamispäivänä 9.12.1976 radion tänään iltapäivällä -ohjelmassa selostamaan, miksi olimme tämmöisen kirjan kirjoittaneet. En muista ihan sanatarkasti, mitä sanoin, mutta suunnilleen näin se meni: - Kirjan tarkoituksena on Suomen työväenluokan historiatietoisuuden kohottaminen, jotta se ymmärtäisi oman "historiallisen välttämättömyytensä", yhteiskunnan muuttamisen sosialistiseksi. Kirja on tarkoitettu lukeville työläisille, sillä pyritään lisäämään tietoa työväenliikkeen historiasta, pyritään kehittämään alan tutkimusta uudelta pohjalta ja haastamaan vallitseva porvarillinen historiankirjoitus.

Siitä, millainen vallankumous olisi ja millaista sosialistista Suomea tavoittelin, en osannut sanoa. Jotenkin se vain oli luissa ja ytimissä. Varmaa kuitenkin on, ainakin minun osaltani, että en tahtonut sellaista sosialismia, joka oli Neuvostoliitossa. Olinhan muutamia vuosia ennen STH:n ilmestymistä (vuonna 1973) liittynyt SDP:n jäseneksi, koska olin DDR:ssä 1970-71 opiskellessani nähnyt sisältä päin ns. reaalisosialismin ja sanoutunut siitä omalta kohdaltani irti. Mainittakoon, että kirjoittajakollektiiviin ei kuulunut ainoatakaan kommunistia. Useimmat taisivat olla jonkin sortin demareita tai ainakin äänestivät SDP:tä.

Oma käsitykseni oli jotenkin sen suuntainen, että sosialismiin siirrytään Suomessa reformistista tietä siten jo suhteellisen pian, koska työväenliike (sosiaalidemokraattien johdolla) saa suomalaisessa yhteiskunnassa yhä enemmän poliittista valtaa ja kykenee asteittaiseen muutokseen valtiollista valtaa hyväksi käyttämällä. Suurpääoma olisi pantu "demokraattiseen kontrolliin" ja "kansaa palvelemaan" ja Suomesta olisi tehty entistä parempi, tasa-arvoisempi ja suvaitsevampi yhteiskunta.

Tietenkin tuo tuntuu jälkeenpäin lapselliselta ja utopistiselta: kuinka "toisenlainen", SDP-johtoinen sosialistinen Suomi olisi ollut Neuvostoliiton naapurina mahdollinen? Ei mitenkään. Yhtä oudolta tuntuu nykypäivän valossa myös usko siihen, että valtionjohtoisuuden kasvattamisella rakennetaan parempaa yhteiskuntaa. Nykyäänhän siitä puhuminenkin on melkein rikos, josta ei nyt ihan linnaan taida joutua, mutta hullun kirjoihin joka tapauksessa. Raju on ollut ajan riento, sillä 30 vuotta sitten SDP:ssä oli voimakasta kannatusta ajatuksella pankkien ja vakuutuslaitoksen sosialisoinnista. Taidettiinpa siitä tehdä muutama puoluekokousaloitekin, jota olivat keskeisesti rustaamassa myös eräät nykyisen hallituksen ministerit.

1970-luvun Suomessa Neuvostoliiton johtama sosialistinen maailmanjärjestelmä oli ikuiselta tuntuva realiteetti, jonka kanssa olisi elettävä ja tultava toimeen. Sen romahduksen ennustajia olisi silloin pidetty aivan kajahtaneina. Päinvastoin Neuvostoliitto oli tuohon aikaan kukkeimmillaan, ja oli perusteltua ajatella, että siellä ja muissa sosialistisissa maissa tekninen kehitys nostaisi kansan elintasoa ja lisäisi sisäisiä vapauksia. Tämä ajatus tunnettiin konvergenssiteoriana, jonka mukaan yhteiskuntajärjestelmältään erilaiset mutta kuitenkin perusrakenteeltaan teolliset yhteiskunnat kasvavat entistä enemmän toistensa kaltaisiksi.
STH-kirjan ulkopoliittisten osien tulkinta ja sanoma perustui tiukasti rauhanomaiseen rinnakkaineloon, jonka varaan myös virallinen Paasikiven-Kekkosen-linja rakensi tulevaisuutensa.

Suomi sekä historiantulkinnat silloin ja nyt

En kirjoittanut STH:aa akateemiseksi opinnäytteeksi, enkä ole sitä esim. missään viranhaussa sellaisena tarjonnut. Silti kirjan asiallinen kritiikki voisi yhä perustua siihen, miten kestäviä siinä esitetyt tulkinnat yleisellä tasolla ovat verrattuna vaikkapa nykyisiin Suomen historian yleisesityksiin vuoteen 1944 saakka, mikä tuohon aikaan oli perustutkimuksen osalta jokseenkin ehdoton takaraja.

Kun olen kirjaa tästä näkökulmasta taas pitkän ajan kuluttua lueskellut, en näe sen perustulkinnoissa suuriakaan eroja verrattuna niihin, joita olen 1990-luvulla kirjoittanut esimerkiksi Suomen poliittisen historian yleisesitykseen tai Editan lukion historian oppikirjoihin. Niissä ei tietenkään käytetä STH-retoriikkaa eikä sillä tavalla yllytetä lukijoita suoraan vallankumouksen tekemiseen.

Osa Suomen työväenliikkeen historian tekijöistä v. 1974 Lammilla Pohjoismaisessa työväenhistoriatapaamisessa. Kuvassa vas. Pauli Kettunen, Lauri Haataja ja Seppo Hentilä (TA, TSL:n kokoelma).

Olisi kohtuullista ottaa huomioon myös silloinen tutkimustilanne sekä se, miten hurjasti se on 25 vuoden kuluessa kohentunut. Erityisesti tämä koskee sotienjälkeistä aikaa, josta STH:ssa esitettiin ensimmäinen kattava tulkintayritys. On aivan selvää, että kirjan loppuosa on perustutkimuksen osalta kaikkein ohuin ja haavoittuvaisin eikä se yksityiskohdissaan voi enää olla pätevä.

Kirjan varsinainen historiapoliittinen tehtävä, "työväenliikkeen historiallisen välttämättömyyden osoittaminen", on tietenkin menettänyt merkityksensä. Suomessa ei ole enää työväenliikettä eikä sosialistisella politiikalla ole vähäisintäkään perspektiiviä. Kommunismin romahdus, jota kannatan, ja sosiaalidemokratian luopuminen yhteiskunnan muuttamisesta sosialistiseen suuntaan, jota en kannata, on tehnyt STH:stakin "vapaata riistaa". Sitä voidaan mielin määrin ampua niillä aseilla, joita jälkipolvet ovat saaneet "oikeassa olemiselleen" Neuvostoliiton hajoamisen ja Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Kun sosiaalidemokraattina ajattelen kirjalle asettamiani tavoitteita, kommunismin romahdus on ollut muutoksista joka tapauksessa vähäisempi kuin se, että SDP on luovuttanut oman politiikkansa kaiken autuaaksitekevien markkinavoimien ja yksityistämisen armoille.

Kun STH:aa arvioidaan tänään ja pohditaan, mikä oikeastaan on muuttunut, on oltava erityisen huolellinen. Tarkkaan ottaen se menneisyys, jota 25 vuotta sitten STH:ssa yritettiin hahmottaa, ei ole muuttunut miksikään. Muuttunut on vain menneisyyden tulkinnan, siis historiankäsitysten, poliittinen sisältö. Kun ajatellaan STH:n kaltaista tekstiä, tuon muutoksen ovat aiheuttaneet työväenliikkeen ja sosialistisen perspektiivin täydellinen katoaminen. Sellaisena aikana, jolloin jokaisen kunnallisen bussilinjankin kilpailuttaminen on julistettu politiikanteon ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi, STH-kirjan hurja vallankumousretoriikka tuntuu tietysti aivan kauhistuttavalta.

Kyse on lopulta siitä, millaisia poliittisia vastauksia olemassaolevan yhteiskunnan ongelmiin historiantutkimuksen kautta löydettiin silloin, sekä tietysti siitä, millaisia vastauksia niihin löydetään nyt. Jotenkin tuntuu siltä, että nykyaikana esitetyt vastausyritykset ovat vaisumpia ja avuttomampia kuin 25 vuotta sitten. Suurin ero on siinä, että nykyään vallitsee politiikan vaihtoehdottomuuden diktatuuri, jota harvat osaavat tai uskaltavat kyseenalaistaa.

Kirja sai odotetun tuomion

STLH:n rusikoi kukin omista lähtökohdistaan kolme sellaista tahoa, joiden tuomiosta olen vieläkin ylpeä: akateemiset historioitsijat, oikeistodemarit ja taistolaiset. Tämä oli ennalta odotettavissa. "Poliittisella kentällä" kirjan sulattivat oikeastaan vain vasemmistodemarit ja jollain tapaa ehkä enemmistökommunistit. Ilmeisesti "lukevat työläiset" ottivat sen kuitenkin kohtuullisen hyvin vastaan, kirjan kolme painosta myytiin lähes loppuun.

Akateeminen "establishment" ei juuri viitsinyt liata käsiään, mutta jos jotkut historian professoreista jotakin mieltä kirjasta olivat, he pitivät sitä taistolaisten ja DDR:ssä koulutettujen kommunistien tekeleenä. Outoa oli myös kirjoittajien esiintyminen "tekijäkollektiivina", mikä toi mieleen kommunistimaiden tyylin.

Jälkeenpäin voi kuitenkin sanoa, että mielipiteenvapaus toimi, sillä "virkakieltoon" ei tekijöistä joutunut kukaan. Tämä johtui siitä sattumasta, että kirjoittajakollektiivi työskenteli ja opiskeli Helsingin yliopiston poliittisen historian laitoksella, joka muutenkin oli tuohon aikaan kovin vasemmistolaisessa maineessa. Siinä auttoi sattumakin: L. A. Puntila oli jäänyt eläkkeelle 1970-luvun alussa, jolloin syntyi moneksi vuodeksi valtatyhjiö, jossa nuorten vasemmistolaisten tutkijoiden joukko pääsi elämöimään. Puntilan seuraaja, Keijo Korhonen, oli laitoksella niin lyhyen aikaa ja kiinni ulkoministeriön hommissa, ettei hänkään oikein jaksanut ryhtyä saattamaan meitä kuriin ja nuhteeseen.

Monet sosiaalidemokraatit kauhistuivat kirjan leninismiltä haiskahtavaa retoriikkaa. Kieltämättä monet kirjan tulkinnoista myötäilivät kommunistisia tulkintoja, vaikkapa kansandemokratioiden syntyä toisen maailmansodan jälkeen käsittelevä jakso. Myönnän vilpittömästi, että se on kirjoitettu suuresta tietämättömyydestä niiden oppien pohjalta, joita olin DDR:stä mukanani tuonut. Sosiaalidemokraateille oli ylipäätään vaikeaa hyväksyä sitä, kuinka myönteisesti Neuvostoliittoa ja kommunismia kirjassa käsiteltiin.

Kaikkein perusteellisimmin STH:n möyhensivät taistolaiset. Heidän mielestään tekijöiden marxilainen oppineisuus ja teoreettinen taso oli alkeellinen. Siinä he tietysti olivat täysin oikeassa. Muistan, kuinka he suhtautuivat minuun kuin vähämieliseen tai lapseen, joka ei oikein ymmärrä asioita. Ystävällisimmät heistä olivat valmiita opettamaan, mutta huomasivat varsin pian, että siltä, jolle on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.

STH:n tekijäryhmälle myönnettiin valtion tiedonjulkistamispalkinto keväällä 1977. Minusta tuntuu, että eräillä palkintoraadin jäsenillä oli asiaan erityisen voimakas vaikutus, tarkoitan ainakin Osmo Apusta. Palkinnon noutamisesta tuli itselleni aikamoinen kokemus. Kun Jorma Kalela oli Englannissa vierailevana tutkijana, jouduin sitten ikään kuin akteemisessa iässä "vanhimpana", ainoana lisensiaattina, noutamaan palkinnon. Olin tuolloin Santahaminassa suorittamassa asepalvelusta. Komppanian päällikkö ei tahtonut millään päästää minua, koska hänen mielestään varusmies ei saanut politikoida. Kun hän sitten viimein päästi minut, aikaa jäi vain pari tuntia, enkä ehtinyt vaihtaa siviilejä päälle. Kyllä siinä aika moni varmaan ihmetteli, kun armeijan kuteissa astelin noutamaan STH:n tekijöiden palkintoa, jonka kansliapäällikkö Jaakko Numminen ojensi.

STH ja suomettuminen

Olin muutama vuosi sitten alustamassa eräässä Historiallisen yhdistyksen keskustelutilaisuudessa, jonka aiheena oli historiankirjoituksen suomettuminen. Prof. Hannu Soikkanen sitten keskustelussa kysyi minulta, eikö juuri STH ollut sellainen historiankirjoituksen tuote, joka olisi yhtenä edustanut mainittua ilmiötä. Muistan, että olin vilpittömän hämmästynyt Soikkasen kysymyksestä, sillä itse en ollut tullut ikinä yhdistäneeksi STH:aa suomettumiseen.

Ymmärrän kyllä nyt jälkeenpäin, mitä Soikkanen tarkoitti. Häntä vaivasi kirjan ylen määrin myötäsukainen Neuvostoliiton ja kommunismin käsittely. Itse oli tottunut ajattelemaan, että suomettuminen tarkoitti Neuvostoliiton myötäilyä ja "Moskovan kortin" hyväksikäyttöä tiettyjen henkilökohtaisten etujen saamiseksi. Tässä merkityksessä STH oli mielestäni suomettumisen vastakohta. Oma "yliopistollinen urani" oli vähällä kokonaan tyssätä sekä DDR-yhteyksien että STH-maineen takia ennen kuin se oli alkanutkaan.

Mikään neuvostoliittolainen taho ei koskaan taputtanut minua olalle STH:n ansiosta, päinvastoin sen asiamiehet tuomitsivat kirjan "penikkatautiseksi" ja harhaoppiseksi. Itäsaksalaiset kollegani "sietivät" kirjan joten kuten, mutta siitä oli heidän kanssaan vaikea puhua. Vaikka meillä oli heidän kanssaan 12 yhteistä seminaaria, STH-kirjaa ei suoranaisesti niissä käsitelty. Se oli DDR-osapuolen hiljainen toivomus, ja siihen tyydyimme.

Ymmärrän hyvin, että kiinnostus tämän seminaarin järjestämiseen ja runsas osanotto kielii kahdesta asiasta. Järjestäjäthän ovat omia oppilaitamme, jotka ovat STH:sta joskus kuulleet ja alkaneet ihmetellä, kuinka proffat ovat aikoinaan tuommoisenkin kirjan kirjoittaneet. Ilman tätä puhtaaseen uteliaisuuteen perustuvaa kiinnostusta STH:aa ei olisi kenties enää koskaan historian roskatynnyristä ylös kaivettu.

Toinen motiivi liittyy tämän päivän tapaan keskustella 1970-luvusta. STH nähdään osana tuon aikakauden poliittista rämettymistä, ja voivatpa jotkut yrittää käyttää sitä jonkinlaisena lyömäaseena kirjan tekijöitä vastaan. Siitä on ainakin yksi esimerkki (kun Matti Lackman taannoin vastasi Lauri Haatajan kirja-arvosteluun ja muistutti, että L. H. oli jopa yksi STH:n neljästä toimittajasta). "Lackman löi Haatajaa 'Suomen työväenliikkeen historia' -kortilla", kirjoitti Anu Suoranta. Niin oli siitäkin sitten saatu oikein "kortti".

Kuten sanottu, olen STH:n saamasta uudesta huomiosta kovasti otettu. Viimein kirja saa ansaitsemaansa huomiota historiapoliittisessa keskustelussa.

Kirjoittaja on poliittisen historian professori Helsingissä.